Puheenaiheet
Apu

Kirjailija Raija Oranen: Miksi en saa arvostusta?

Kirjailija Raija Oranen: Miksi en saa arvostusta?

Raija Oranen on käynyt läpi taistolaisuuden sävyttämän nuoruuden, voittoja ja pettymyksiä tuottaneen uran tv-käsikirjoittajana sekä masennuksen ja alkoholin huuruiset vuodet. Tärkeimpänä kannattelevana asiana elämässä on pysynyt kaiken aikaa kirjoittaminen.
Teksti Ville Hartikainen
Kuvat Toni Härkönen

Raija Orasta ei voi ainakaan turhasta kuhnailusta syyttää. Lähes 50 vuotta sitten käynnistynyt kirjailijanura käsittää kymmeniä romaaneja, lastenkirjoja, novellikokoelmia, näytelmiä ja televisio- ja elokuvakäsikirjoituksia. Yhteensä teoksia on kertynyt yli 80 kappaletta.

Siinä on tuotantoa vaikka useammalle kirjailijalle jakaa.

– Olen ollut aina tolkuttoman nopea. Se on varmaan se kainuulainen temperamentti, Oranen sanoo ja naurahtaa.

Syy tuotteliaisuuteen piilee myös siinä, että keskeneräiset asiat häiritsevät häntä suunnattomasti. Eikä Orasen kohdalla ole kyse pelkistä kirjallisista töistä. Myös kaiken muun hänen elämässään pitää olla tiukasti järjestyksessä; pyykkien pestynä, paperiasioiden hoidettuna, tavaroiden paikoillaan ja niin edespäin.

Jatkuva asioiden silmällä pitäminen ei ole Orasen mielestä pelkästään hyvä asia.

– Olen ihan karmean stressin vallassa, jos asiat eivät tapahdu heti ja niin kuin niiden täytyy tapahtua. Se on erittäin häiritsevää ja tekee ihmisestä aika onnettoman. On tavallaan koko ajan sota päällä maailman kanssa. Lisäksi siinä on eteläsavolainen mies (Orasen aviomies Jyrki Oranen) monesti aika kovassa paikassa, hän paljastaa.

– Ja on se fyysisestikin välillä tosi raskasta. Itselleni asiasta on seurannut krooninen unettomuus, kun ei osaa missään vaiheessa rauhoittua.

Tosin kovaa vauhtia hän on tottunut pitämään yllä jo nuorena.

Neuvostoliitton propaganda upposi nuoreen

Orasen ensimmäisen romaani ilmestyi vuonna 1978 hänen ollessaan 30-vuotias. Valomerkki (Weilin+Göös) kuvasi opiskelijoiden elämää Tampereella vuosina 1969–71. Teoksen Oranen kirjoitti pitkälti omasta elämästään, omien kokemustensa pohjalta.

Oranen oli ollut 1970-luvun alussa mukana poliittisessa opiskelijaliikkeessä. Hän oli liittynyt taistolaisiin, työskennellyt toimittajana liikkeen äänenkannattajassa Tiedonantajassa ja vastustanut muiden kaltaistensa parikymppisten opiskelijanuorten kanssa Vietnamin sotaa, länsimaista kapitalismia ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Neuvostoliittoa ja maan kommunistista järjestelmää hän ihaili.

– On ihan käsittämätöntä, miten sivistymättömiä me nuoret ihmiset olimme silloin ylioppilaaksi päästyämme. Aloimme mistään mitään tietämättöminä uhota, että Suomi oli syypää Neuvostoliiton kanssa käytyihin sotiin ja että vallankumoushan tässä pitää tehdä, Oranen puuskahtaa.

Tuota aikakautta elämässään hän sanoo katuvansa edelleen.

– Lähes päivittäin tulee sellainen tunne, että voi itku, kun hävettää. Siinä tuli antaneeksi tukensa uskomattomalle diktatuurille ja ahdistavalle yhteiskunnalle. Mutta se Neuvostoliiton propaganda upposi meihin hyväuskoisiin nuoriin. Siinä lupsautettiin silmät kiinni.

"Tiesin, että minulla on kyky kirjoittaa"

Kun Oranen alkoi työstää toista romaaniaan, ei tarina luistanutkaan kuten edellisellä kerralla, ja hän huomasi seinän tulleen hyvin pian vastaan. Uuteen, omasta elämästä irrallaan olevaan aiheeseen tarttuminen tuntui lähes mahdottomalta tempulta.

Anna, elämäsi (Tammi) ilmestyi lopulta vuonna 1987 – lähes 10 vuotta esikoisromaanin jälkeen. Tuona aikana Oranen ehti kirjoittaa kirjan uusiksi 28 kertaa. Aina uudesta näkökulmasta.

Eikä siitä siltikään tullut hänen mielestään kovin onnistunutta. Iso helpotus kirjan julkaisu silti oli.

– Se oli kuin niskaan putoava pommi, täysi sotatila. Mutta en antanut periksi. Tiesin, että minulla on kyky kirjoittaa, mutta sitä osaamista, jota tarvitaan, kun ihminen lakkaa kuvaamasta itseään, minulla ei vielä ollut. Juuri tässä on aloittelevan ja ammattikirjailijan ero, Oranen kertoo.

Tv-sarjojen hittejä

Keväällä 1989 Oranen sai ajatuksen Ruususten uusioperheestä kertovasta tv-sarjasta. Hän kirjoitti ideansa pohjalta hahmotelman ja lähetti sen MTV:n ohjelmapäällikölle Solja Kievarille.

Orasen yllätykseksi koko kanavan johto innostui ideasta, ja marraskuussa 1990 Ruusun aika sai ensiesityksensä.

Muutamaa vuotta myöhemmin seurannut Puhtaat valkeat lakanat osoittautui vieläkin isommaksi hitiksi.

Orasesta oli tullut muutamassa vuodessa kotimaisten televisiosarjojen kultasormi. Urapolku tuntui hänestä merkittävältä, sillä televisiodraaman tekeminen oli ollut pitkän aikaa hänen unelmansa.

Huikeasta menestyksestä huolimatta Orasen uusista ideoista ei oltu enää kiinnotuneita.

– Lopulta sain kuulla, että useammassa tuotantopalaverissa oli sanottu, että Oranen on saanut menestystä tarpeekseen. Siitä olen ollut kyllä monet vuodet katkera ja kokenut tulleeni sorsituksi.

– Toisaalta olen ollut onnekas, että olen saanut keskittyä romaanien kirjoittamiseen. Romaanikirjailijan elämä on kuitenkin hyvin paljon vapaampaa kuin tv-käsikirjoittajan.

Kotimaisen televisiodraaman nykytasoa Oranen ei halua lähteä suoraan arvioimaan. Äänestä kuitenkin kuuluu, ettei hän pidä sitä kovinkaan mairittelevana.

Haluaisitko vielä tehdä televisiota?

– Voisin halutakin. Olen tehnyt valtavan pinon kirjoja, joista saisi aivan mahtavia tv-sarjoja. Olen jopa kirjoittanut useamman kirjan sillä silmällä, että tuotantokustannukset eivät nousisi liian suuriksi. Mutta en tiedä, mikä näillä suomalaisilla tuottajilla on ongelmana. He tuntuvat ottavan aina sen halvimman pilaantuneen idean ja tavoittelevat sillä menestystä. Omaperäisyyttä ei tunnuta arvostavan.

Masennus iski

1990-luvun lopulla Oranen alkoi huomata muuttuneensa yhä alakuloisemmaksi, ja varsinkin talven lähestyessä synkät ajatukset valtasivat mielen. Lääkärissä hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus.

Tarkkaa syytä sairastumiselleen hän ei osaa edelleenkään sanoa, mutta arvelee olleensa erityisherkkänä luonteena tavallista alttiimpi mielen ailahteluille. Eivätkä elämäntavat ainakaan auttaneet asiaa: kurjistuvaa oloaan Oranen lääkitsi lähinnä lisääntyvällä alkoholin kulutuksella.

Orasen työtahtiin juominen ei kuitenkaan vaikuttanut.

– Ei mulla ole mitään jäänyt tekemättä juomisen takia. Päinvastoin, juominen oli se piiska, joka poisti itseltäni yliminän ankaran otteen. Mutta onneksi en enää tarvitse mitään sellaista kirjoittaakseni.

– Nykyisin riittää, että saan omaa rauhaa, tarpeeksi unta ja käydä koiran kanssa ulkoilemassa. Pelkästään niillä löydän kirjoitusvireen. Aiemmin en sitä osannut.

Maisemanvaihdos teki hyvää

Vuonna 1998 Oraset tekivät päätöksen muuttaa talvikuukausiksi asumaan Espanjan Aurinkorannikolle. Melko pian he huomasivat maisemanvaihdoksen tehneen ihmeitä kirjailijan hyvinvoinnille.

Oranen sanoo tuntevansa itsensä nykyisin täysin toiseksi ihmiseksi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Reilut kolme vuotta sitten Oranen tunsi olonsa jo niin hyväksi, että päätti lopettaa masennuslääkkeiden käytön yhdeltä istumalta.

Niin hän oli tehnyt aikanaan juomisenkin kanssa.

– Tietysti siinä oli taustalla valmistelua ja pohtimista, mutta päätöksen olemus on itselleni sellainen, että siitä pidetään kynsin hampain kiinni. Siitä ei ole enää paluuta, hän perustelee.

Aina välillä Orasta silti harmittaa, ettei hän voi enää juoda illallisen yhteydessä hyvää viinilasillista tai ottaa päivän päätteeksi tuhtia konjakkitujausta.

– Siinä samassa kuitenkin muistan, miten siinä käy, miten hirvittävän huono olo siitä tulee. Silloin sitä vain toteaa, ettei elämässä voi saada kaikkea.

Suomen historian kohtalonhetkiä

Suomeen Oraset muuttivat takaisin keväällä 2017.

Pariskunnasta oli alkanut tuntua siltä, että Espanjan aurinko oli tehnyt jo tehtävänsä, eikä ulkomailla asuminen tuntunut muutoinkaan enää samalla tavalla houkuttelevalta kuin ennen.

Viimeisinä Espanjan-vuosinaan Oranen oli alkanut potea myös koti-ikävää. Erityisesti hän kaipasi lastenlapsiaan. Hän sanoo viihtyvänsä nykyisin kaikkein parhaiten kotonaan Veikkolassa. Siellä hänellä on aikaa rauhoittua ja keskittyä historiallisten romaaniensa kirjoittamiseen.

Kymmenen viime vuoden aikana Oranen on kuvannut kirjoissaan Suomen historian kohtalonhetkiä muun muassa jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfeltin, oopperadiiva Aino Acktén, Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen kautta.

Orasen mielestä on tärkeää, että kirjailija antaa tulkintansa oman maansa historiasta.

– Jos yhteiskunta ei tunne omaa menneisyyttään, on se sama kuin ihminen kaatuisi ja menettäisi muistinsa. Silloin alkaa väistämättä toimia hölmösti.

Paljon taustatyötä

Sen Oranen myöntää, että vaativaa ja aikaa vievää työtä tiiliskiven paksuisten historiateosten kirjoittaminen toki on. Mutta tästä prosessista hän kertoo juuri nauttivansa.

Orasen romaaninkirjoittamisurakka käynnistyy poikkeuksetta laajan taustatyön tekemisellä. Aluksi hän tutustuu aiheeseensa; lukee läjäpäin tutkimuskirjallisuutta ja elämäkertoja, jotka hän sitten alleviivaa ja kirjoittaa täyteen erilaisia merkintöjä.

Lopuksi hän naputtelee muistiinpanonsa kronologisessa järjestyksessä tietokoneelleen ja alkaa niiden pohjalta rakentaa pala palalta omaa tarinaansa.

Tai näin hän oli tottunut tekemään. Oranen paljastaa, että hänen uuden romaaninsa Marsalkan Ruusun (Otava) kohdalla menetelmä oli hylättävä.

Romaanissa juoni poukkoili vinhasti ajasta ja paikasta toiseen, eikä Orasella ollut kertaakaan työpäivän alkaessa aavistusta siitä, mistä hän tulisi päivän aikana kirjoittamaan. Kaikki oli kiinni siitä, millä tavalla Portugaliin vetäytynyt Suomen tasavallan presidentti Carl Gustaf Mannerheim päätti mennyttä elämäänsä talvella 1945 minäkin päivänä muistella.

Pian Oranen huomasi Mannerheimin alkaneen tavallaan elää omaa elämäänsä hänen päänsä sisällä. Tässä vaiheessa kirjoitusprosessi sai liki yliluonnollisia piirteitä.

– Jotenkin koko ajan vain voimistui sellainen tunne, että joku muu kirjoittaa kauttani. Muistan edelleen sen ensimmäisen hetken, kun istuin kirjoittamassa, ja tunsin, että ihan kuin joku olisi takanani. Joku sellainen voima, joka tavallaan kulki kauttani, Oranen muistelee.

"Kirjoittaminen on kuin hengittämistä"

Vielä muutama vuosi sitten Oranen kuvitteli jäävänsä eläkkeelle. Mutta ei suunnitelmasta lopulta mitään tullut. Tälläkin hetkellä sormet syyhyävät uuden projektin parissa.

Tulevaisuudessa häneltä ilmestyy todennäköisesti kirja myös presidentti Mauno Koivistosta.

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?

– Se on vähän sama kuin kysyisi, miltä hengittäminen tuntuu. Kun on kirjoittanut 50 vuotta, niin ei sitä osaa enää verrata mihinkään muuhun. Enkä aio lopettaa kirjoittamista ennen kuin on aivan pakko, Oranen sanoo.

– En viihdy sellaisessa maailmassa, jossa en saa kirjoittaa. Huomaan itsestäni, että tulen hyvin rauhattomaksi ja alan hermostua, jos joudun olemaan vähänkään pidemmän aikaa kirjoittamatta. Kyllä siinä elämäntarkoitus katoaa, jos ei ole tarinaa menossa.

Oranen täytti 70 vuotta. Hän toteaa, että vuosien karttuessa hän on huomannut kehittyneensä yhä paremmaksi kirjailijaksi. Siitä hän sanoo olevansa kiitollinen. Muutoin hän ei ikääntymisessä hyviä puolia sitten näekään.

– Se harmittaa ihan pirusti! En minä haluaisi olla vanha ja tulla lähemmäksi kuolemaa. Ei tämä vanheneminen ole millään tavalla kivaa, enkä usko, että kukaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa oleva muuta ajatteleekaan, Raija Oranen kivahtaa.

Sitten hän naurahtaa.

– Mutta onneksi tunnen itseni edelleen nelikymppiseksi.

Julkaistu: 8.8.2018