Apu

Kirjailija Pirjo Tuominen: Ryhdyin yrittäjäksi, koska lasikatto tuli joka paikassa vastaan


– Kaipaan Saimaata ja sen vesiä, sellaista, mitä ei enää ole. Lapsuuden paikat, pellot ja metsät, on rakennettu täyteen. Kirjoissani ja mielessäni ne vielä elävät, Pirjo Tuominen, 80, sanoo.
Kuvat Marjaana Malkamäki / Kustannusosakeyhtiö Tammi

Vaikeina hetkinä ihminen on aina yksin. Se on aika ­lohduton ajatus, mutta näin olen sen kokenut. Oma luonne on rakennettava kestäväksi, että jaksaa ottaa elämän vastaan. Mummoni Olga tapasi sanoa, että yhden vuoden ihminen kestää vaikka aidan­vitsaksena.

Sota-aika muovaa lasta. Isä kaatui, ja äiti toimi lottana. Totuin viihtymään itsekseni ja luomaan maailman kirjojen, piirtämisen ja tanssin ympärille. Kokemukset koteloituivat tietynlaiseksi sulkeutuneisuudeksi. En mielelläni jaa asioitani muille.

Opettelin itsekseni lukemaan viisivuotiaana, mutta koulu ei kiinnostanut. Lappeenranta oli lapsuudessani eläväinen kaupunki, ja harrastin balettia ja teatteria. Mummo, kouluja käymätön nainen, sanoi, että Pirjo koulutetaan. Hänen jättämänsä ­perinnön turvin muutin opiskelemaan Helsinkiin kauppakorkeakouluun.

En viitsi ponnistella asioiden eteen, joita en todella halua. Kopioin kauppakorkeakoulussa matematiikan tehtävätkin ­pitkään tulevalta sulhaseltani Rauno ­Tuomiselta, kunnes hän huomasi, etten tiedä edes hänen nimeään.

Olen aina halunnut johtaa

Olen aina halunnut päättää ja johtaa. ­Johtajan rouva on nainen, joka osaa vaieta viidellä kielellä. Se oli minulle vaikea rooli. En voinut ymmärtää, miksi en ollut ­hyvä itsenäni.

Ryhdyin yrittäjäksi, koska lasikatto tuli joka paikassa vastaan. Lapset syntyivät 60-luvulla. Oli kovaa palata töihin, kun kotona oli muutaman kuukauden ikäinen vauva, mutta senkin halusin tehdä.

Elämäni alkoi uudelleen viisikymppisenä. Mieheni sairastuttua muutimme Satakunnan rauhaan. Satakuntalaiset ovat jyrkkiä ja sulkeutuneita itäsuomalaisiin verrattuna. Mietin, mitä he mahtavat tykätä, kun aloin kirjoittaa romaanisarjaa seudun ihmisistä. Ilokseni ihmiset ottivat ne lämpimästi vastaan.

1990-luku oli vaikeaa aikaa, kun toimin paikallisradion toimitusjohtajana. Sousin pientä kaarnavenettä, kun valtamerilaivat, pankit ja yritykset, upposivat ympärillä. Tunsin jokaisen ulosottomiehen ja verovirkailijan, koska hyvä johtaja sopii ­itse vaikeista asioista. Onneksi pysyimme pinnalla.

Voin olla kuukausia kirjoittamatta

Miehessäni minulla on hyvä ystävä. Kun oppii ymmärtämään sitä,

Kaipaan Saimaata ja sen vesiä, sellaista, mitä ei enää ole. Lapsuuden paikat, pellot ja metsät, on rakennettu täyteen. Kirjoissani ja mielessäni ne vielä elävät.

mitä itse ja kumppani tarvitsee, elämästä tulee helpompaa. Emme ole pyrkineet kävelemään käsi kädessä koko matkaa. Tarvitsemme omaa aikaa ja rauhaa.

Voin myös olla monta kuukautta kirjoittamatta. En ehkä ole kovin hyvä kirjailija, koska en tunne siitä mitään tuskaa.

Kirjoittamisen kautta olen oppinut ­ymmärtämään miehiä. Eri miehet saavat minussa esiin eri persoonan. Jos tunnen, että minua vähätellään tai kiusoitellaan ikävästi, tulen aggressiiviseksi.

Julkaistu: 13.4.2019