Kirjailija Maria Peura koki kymmenen vuotta sitten järkytyksen – Pojan kavereiden vanhemmat kielsivät lapsiaan kyläilemästä Peuroilla

Yhteys

Kun Ismael syntyi, oli hänen äitinsä Maria Peura päässyt juuri opiskelemaan dramaturgiaa Teatterikorkeakouluun. Samoihin aikoihin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön. Maria oli tuolloin yksinhuoltaja ja kuljetti usein Ismaelia mukanaan yliopistolla.

Ismael oppi lukemaan neljävuotiaana. Lapsena hän halusi näyttelijäksi tai urheiluselostajaksi, koska hänellä oli intohimoinen suhde urheiluun, etenkin jalkapalloon, jota hän itsekin pelasi.

Maria huomasi Ismaelin kirjoittamisen lahjat jo pojan ollessa 10-vuotias. Silloin Ismael kirjoitti rap-sanoituksia ja runoja, joita hän ei kuitenkaan halunnut näyttää äidilleen.

– Löysin tekstejä myöhemmin, ja kirjoitin niitä puhtaaksi salaa Ismaelilta. Näytin ne hänelle vasta nyt, kun aloimme kirjoittaa kuunnelmaa yhdessä.

Kirjailija Maria Peura ja ohjaajaksi valmistuva Ismael Peura ovat poika ja äiti, joiden elämässä tapahtui kymmenen vuotta sitten kovia.

Ismael kävi Steiner-päiväkotia ja -alakoulua. Vilkas lapsi koetteli opettajien hermoja. Yläkouluikäisenä hän vaihtoi normaalikouluun.

Silloinen Porvoon-koti oli paikka, jonne Maria kutsui mielellään Ismaelin kavereita. Äidin mielestä oli hyvä, että poika tapaa kavereita turvallisessa ympäristössä.

– Ihmettelin, kun yhtäkkiä kavereita ei enää näkynytkään. Kysyin Ismaelilta, miksi, niin hän sanoi epätoivoisena, että ne eivät enää tule. Silloin tajusin, että vanhemmat olivat kieltäneet lapsiaan tulemasta meille. Se tuntui tosi pahalta.

Marian mukaan tilanne kaveriporukassa oli silloin kriisiytymässä. Sen vuoksi olisi tarvittu vanhempien välistä yhteistyötä, ei lasten erottamista toisistaan.

– Ismael ei suinkaan ollut kaveriporukan ainoa lapsi, jolla oli erityishaasteita.

Kun elämä koetteli

Marialta on tänä vuonna ilmestynyt omaelämäkerrallinen romaani Esikoinen (Otava). Maria kertoo saaneensa siitä kiitosta kaunokirjallisten ansioiden lisäksi rohkeudesta ja koskettavuudesta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuoden taakse, jolloin Ismael oli 15-vuotias. Romaanissa on esimerkiksi kuvattu tilanteita, joissa muiden ymmärtämättömyys poikaa kohtaan oli riipaisevaa. Esimerkiksi kerran Ismael oli kaveripiirin ainoa, jota ei kutsuttu syntymäpäiville, koska hän oli niin villi.

– En edes muistanut sitä synttäriasiaa, kun luin sun kirjasta. Sulle se oli rankempi juttu kuin mulle, kertoo Ismael.

Pojan yläkouluvaihe Porvoossa oli vauhdikasta menoa, johon kuuluivat karkailut kotoa ja sittemmin hoitolaitoksesta, huumekokeilut sekä kanssakäyminen poliisien kanssa. Äiti yritti parhaansa mukaan ymmärtää ja auttaa, kunnes hänellä ei ollut enää keinoja. Siinä tilanteessa huostaanotto koitui ainoaksi mahdollisuudeksi.

Ismael oli aluksi avolaitoksessa Lapinjärvellä, mutta karkaili sieltä niin usein, että eteen tuli pojan sulkeminen tiukempaan laitokseen Kouvolaan. Ismael itse ei ajatellut olevansa vaarassa.

– Ei sellainen tullut mieleenkään. Hain jännitystä ja adrenaliinikiksejä kaikesta.

– Niin, sulla oli koko ajan niitä tempauksia, muistelee Maria.

– Se oli vain sellaista riehumista, kuittaa Ismael.

Marian romaanissa on kohta, jossa äiti etsii poikaa öisiltä kaduilta, kunnes huomaa paikalla olevan poliisipartion. Kun hän näkee poikansa poliisiautossa, olo helpottuu. Poika on turvassa.

Ismael vietti vuoden tiukassa laitoksessa. Äidin mielestä kurinalainen hoito oli Ismaelin pelastus.

– Kun Ismael oli Kouvolassa, ympärivuorokautinen valppauteni ja huoleni olivat poissa ja pystyin palautumaan. Mitä sitten olisi käynyt, jos minä olisin romahtanut?

Ismael on toista mieltä.

– Olisin saavuttanut sen saman ilman laitostakin. Vihasin sitä laitosta ja halusin vain ulos. Päihderiippuvuutta minulla ei ollut. Sain laitoksessa päihdetukitoimia, vaikka en tarvinnut niitä. Sen sijaan ADHD-diagnoosi ja lääkityksen saaminen siihen oli ratkaisevaa. Sen jälkeen pystyin keskittymään ja käymään lukion.

Lukion jälkeen Ismael pääsi Laajasalon opistoon vuoden kestävälle medialinjalle. Siellä hänen lapsuuden haaveensa teatterialasta kasvoi. Ensin hän haki näyttelijälinjalle ja sitten ohjaajalinjalle, josta opiskelupaikka avautui ensimmäisellä yrittämällä vuonna 2020. Ohjaajalinjalle pääsi sinä vuonna vain kolme hakijaa.

– Kun kuulin Ismaelin pääsystä teatterikorkeaan, olin mielettömän riemuissani. Se oli hienompaa kuin se, kun itse aikoinaan pääsin samaan kouluun dramaturgilinjalle, kertoo Maria.

Yhdessä

Maria ja Ismael ovat kesän ja syksyn aikana kirjoittaneet yhdessä Ylelle kuunnelman sijoitetusta lapsesta ja hänen äidistään. Se on fiktio, jossa molemmat ovat hyödyntäneet omia kokemuksiaan. Se tulee ulos ensi vuoden keväällä.

Marian mielestä on hienoa, että heidän ei ole tarvinnut piilotella menneisyyttään. Kirjoittamisprosessin aikana menneestä on tullut arkinen asia, josta on helppo puhua. Siitä syntyy taideteoksia, jotka puhuttelevat ihmisiä.

Ismael myös kirjoittaa ja ohjaa lastensuojelulaitokseen sijoittuvaa fiktiivistä draamaa Q-teatterille. Se on samalla hänen Teatterikorkeakoulun maisteriopintojensa lopputyö. Näytelmän ensi- ilta on maaliskuussa.

– Halusin tuoda oman näkemykseni esiin, koska äidin kirja on hänen ajatuksensa asioista ja minä olen siinä vain sivuroolissa. Kuunnelma oli äidin idea ja ajattelen, että siitäkin on 70 prosenttia äidin ja 30 prosenttia minun. Mutta näytelmä on kokonaan minun, Ismael kertoo.

Äidin ja pojan työskentely yhteisen kuunnelman parissa on ollut molempien mielestä saumatonta ja sujuvaa. Molempia yllätti, miten helppoa se oli.

– Työtä tehdessä ajattelen työskenteleväni kollegani, enkä oman poikani kanssa.

– En minäkään kuunnelmaa kirjoittaessa ajattele, että siinä on mutsi.

Äiti ja poika asuvat Helsingissä, mutta eivät välttämättä näe toisiaan edes joka viikko. Molempien mielestä on tärkeää, että välillä on tarvittava etäisyys. Siitä huolimatta he ovat läheisiä.

– Äidille on helppo puhua kaikesta. Voin myös luottaa siihen, että saan häneltä aina tukea ja apua.

Äiti ja poika tapaavat yleensä äidin ja pikkusiskon luona Helsingin Vuosaaressa yhteisen aterioiden merkeissä. He viettävät yhteistä aikaa myös Marian vanhempien luona Pellossa, jossa Ismael vierailee usein myös yksin. Hänellä on erityisen läheinen suhde isoisäänsä.

Maria kertoo, että he puhuvat Ismaelin kanssa paljon, ja menevät yleensä suoraan asiaan. Hän ei kuitenkaan halua jakaa kaikkea Ismaelin kanssa.

– En missään tapauksessa haluaisi kertoa sinulle esimerkiksi omia parisuhdeasioitani. Minun näkökulmastani olemme tässä tilanteessa äiti ja lapsi.

– En todellakaan edes haluaisi kuulla kaikkea, jatkaa Ismael.

Isättömyys

Maria suree edelleen sitä, että Ismaelilla ei ole suhdetta omaan isäänsä, jonka hän on nähnyt viimeksi taaperoikäisenä.

– Oli kurjaa, että Ismael ei voinut tavata isäänsä. Hänellä oli pitkään isäpuoli, mutta suhde ei korvannut emotionaalisesti isättömyyttä.

Ismael sai tietää enemmän biologisesta isästään 9-vuotaana, kun hän luki äidiltään salaa tekstejä, joissa kerrottiin muun muassa äidin kokemasta perheväkivallasta.

– Ismael oli ovelasti selvittänyt tietokoneeni salasanan ja sai sieltä tietoa, jota en olisi halunnut hänen lukevan.

Ismaelin marokkolaistaustainen isä haluaisi tavata poikansa, mutta Ismael ei ole siihen valmis.

– Isä teki aikanaan päätöksen olla tapaamatta minua. Olen tekemisissä hänen Suomessa asuvan siskonsa ja serkkujeni kanssa. Olen myös kerran tavannut kolmea sisarpuoltani.

Ismael kokee olevansa täysin suomalainen, vaikka biologisesti hän on puoliksi arabi. Mariaa harmittaa, kun Ismael ei ole saanut oppia isältään arabiaa. Ismael puolestaan ei koe tällä hetkellä suurta kiinnostusta arabian kieleen ja isänsä kotimaahan, jossa hän ei ole käynyt.

– Voi olla, että sekin aika tulee vielä, sanoo Ismael mietteliäänä.

Tehdään yhdessä

Äidin ja pojan temperamenteissa on paljon samaa, minkä vuoksi välillä tulee yhteentörmäyksiä. Kun poika eli teinivuosia, oli äidin tehtävä pysyä rauhallisena. Nykyisin erimielisyydet tulevat esille lähinnä silloin, kun keskustelu muuttuu kiivaaksi väittelyksi.

– Välillä ärsyttää se, että Ismael ei anna periksi vaan inttää omaa näkökantaansa, Maria sanoo.

Ismael muistaa, kuinka hänen kovaäänisyytensä on aiheuttanut hänelle ongelmia jo lapsena. Silloin myös riidat äidin kanssa päättyivät usein huutoon.

– Kaikki opettajatkin ovat huutaneet mulle suoraa huutoa, koska olin kovaääninen ja vilkas.

Ismaelin mielestä äiti on hänelle samalla maailman tärkein ihminen ja se, joka saa suuttumaan helpoimmin.

– Välillä minua 25-vuotiaana turhauttaa, kun äiti suhtautuu edelleen kuin olisin lapsi, joka ei pysty hoitamaan asioitaan.

Äiti ja poika arvostavat toisiaan ja osoittavat sen. Ismaelin mielestä parasta äidissä on se, että hän välittää ja on aina sataprosenttisesti lastensa tukena. Marian mielestä parasta Ismaelissa on suoruus. Äidin mielestä poika on myös terävä, herkkä ja etenkin aistiherkkä.

– Ihailen sitä, että Ismael tekee rohkeasti asioita, joita hän haluaa tehdä. Hän on myös erittäin omatoiminen. Esimerkiksi, kun poika muutti ensimmäiseen omaan asuntoonsa 19-vuotiaana, hän hoiti koko muuton itse.