Image

Kirjailija Kaisa Haatanen kertoo, miksi Britti-tv on parasta



Kirjailija Kaisa Haatanen kertoo, miksi Britti-tv on parasta

Brittitelevision puoliammattilainen, kirjailija Kaisa Haatanen kertoo, miksi niin moni maailman parhaista tv-tuotannoista tulee Britanniasta.
Teksti Kaisa Haatanen
Kuvat Rami Niemi

Henkeni ei kulje ja itkeä pillitän. Ruudulla Anne Boleyn on Towerissa ja valmis teloitettavaksi. On vuosi 1536. Hän vannoo vielä mestauslavalla uskollisuuttaan kuninkaalle, miehelleen. Hänen kaulansa katkaistaan armollisesti miekalla, jonka kuninkaan lähin palvelija Thomas Cromwell on ojentanut ranskalaiselle teloittajalle. Pian Cromwell kävelee valoisaa käytävää pitkin kohti hymyilevää kuningasta, Henrik VIII:tta, joka ottaa hänet vastaan kädet levällään. Kamera kuvaa Thomas Cromwellin kasvoja ja hänen katsettaan. Kuningas on tyytyväinen, mutta kuinka kauan?

Tämä muutaman minuutin pätkä, sarjan viimeiset hetket, ovat brittiläistä televisiota parhaimmillaan. BBC pani Susipalatsiin (The Wolf Hall, 2015) poikkeuksellisen paljon paukkuja, ja siinä on monta brittisarjoille tyypillistä piirrettä. Nuo piirteet ovat tunnistettavissa aina uudestaan. Ne ovat sitä jotakin, joka saa minut tarkentamaan vähän lukulasieni asentoa ja suoristamaan selkääni, kun luen ohjelmatiedoista jonkin sarjan olevan englantilainen. Alan toivoa parasta, mutta onneksi keskitasoinenkin brittisarja on usein parempi kuin tusina amerikkalaista. Netflix, HBO ja vastaavat nettituotantoyhtiöt myllertävät parhaillaan koko televisiosarjan käsitettä, ja ehkä nyt onkin oikea aika muistella, miksi minä kirjoittaisin sanan ”brittisarja” mieluiten kaunokirjoituksella ja jollakin ihanalla värillä.

Kun puhutaan klassisesta laatutelevisiosta, tarkoitetaan yleensä draamatuotantoja, mutta minä ajattelen ensimmäiseksi huumorisarjoja. Minä haluan nauraa.

Nauroin britti-tv-sarjalle ensimmäisen kerran eka- tai tokaluokkalaisena, kun televisiosta tuli Mennään bussilla (On the Buses, 1969–1973). Kahden bussikuskin törmäily, toisen kotiolot ja ruma sisko, linja-autoaseman hölmö tarkastaja ja kaikkien keskinäinen kiusaaminen kävivät tuonikäiselle hyvin huumorista.

On syytä kiinnittää huomio yhteen ominaisuuteen sarjassa: toistoon. Joka jaksossa Olive-siskoa muistutettiin rumuudestaan ja tarkastajaa huiputettiin luulemaan, että bussikuskit olivat töissä, vaikka he kutittelivatkin isorintaisia lipunmyyjätyttöjä bussin takapenkillä. 1970-luvun koko perheen viihdesarja!

Brittihuumori perustuu usein toistolle. Esimerkiksi valtavan suositussa Pokka pitää -sarjassa (Keeping Up Appearances, 1990–1995) keski-ikäinen, työläistaustainen Hyacinth Bucket (lausutaan bukee) uskoo vilpittömästi olevansa hienostunut ja yläluokkainen ja pyrkii sarjan jokaisessa jaksossa osoittamaan fiiniyttään, mikä herättää yleistä kauhua, sekaannusta ja lennokasta huumoria. Sarjan teemakin on keskeinen brittitelevisiolle: luokkayhteiskunta, sen murtuminen tai sen murtumisesta huolimatta kenties pysyväksi jäävä vaikutus. Hyacinth ihailee ”maalaisaatelia”. Sen aika on kuitenkin lopullisesti ohi, kuiskaa sarja katsojalle Hyacinthin jyhkeän selän takaa. BBC on myynyt Pokka pitää -sarjaa ulkomaille enemmän kuin mitään muuta sarjaa.

P. G. Wodehousen romaaneihin perustuvassa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjassa (Jeeves and Wooster, 1990–1993) luokkajakoa käsitellään 1920-luvun näkökulmasta. Yläluokkainen ja toivottoman toope Bertie Wooster sotkee yhä uudelleen omat tai kaltaistensa kuhnurien naisasiat tai sukulaisten pikkuongelmat. Yhä uudelleen hänen älyllisesti ylivertainen miespalvelijansa Jeeves pelastaa lopulta tilanteen kaikkien edun – vaivihkaa myös omansa – mukaisesti. Hugh Laurie (Wooster) ja Stephen Fry (Jeeves) loistavat rooleissa, on kuin Wodehouse olisi kirjoittanut hahmot juuri heitä ajatellen.

Ei yhdeksän uutiset (Not the 9 O’Clock News, 1979–1982) oli sketsisarja, josta 14-vuotias Kaisa huomasi itseriittoisesti, että tämähän onkin älykästä ja ihan omanlaistaan tv-ohjelmaa. Satiirisarja pilkkasi iltayhdeksän uutislähetyksen muodon mukaan turhia julkkiksia (mm. kuninkaallisia) ja väänsi vitsiksi ajankohtaisia uutisia. Sarja oli outo eikä ollenkaan kaikkien makuun, mitä pidin hyvänä merkkinä. Sarjan tekijöistä supertähdeksi nousi myöhemmin Rowan Atkinson – siis Mr. Bean.

Ei yhdeksän uutisten jälkeen hurahdin kieroon, älykkääseen, surrealistiseen ja absurdiin brittihuumoriin. Monty Pythonin lentävä sirkus (The Monty Python’s Flying Circus, 1969–1974) on sen perusta. Ei juonta, ei näennäistä järkeä. Tolkuttomasti nimettyjä ihmisiä, papukaija joka on aivan varmasti kuollut, hassun kävelyn ministeriö, ravintola josta ei juuri muuta saa kuin purkitettua lihaa – englanniksi tietenkin ”spam” – tukkijätkien tunnustuksellinen laulu, saksalaisten ja kreikkalaisten hidastempoinen jalkapallo-ottelu. John Cleese ilmoittamassa sketsien välissä brittiläiseen tv-ankkurin tyyliin: ”And now for something completely different!” Graham Chapham upseerin asussa katkaisemassa sketsit keskeltä: ”This is far too silly!” Amerikkalaisen Terry Gilliamin animaatiot vielä tähän päälle ja kas – ei tällaista ollut koskaan ennen nähty televisiossa. Monty Pythonin sketsit ovat todellisia television klassikoita, kuhmuraisia helmiä. Siinä missä kotisohvalla toinen nauraa tikahtuakseen, toinen ei välttämättä tiedä, miksi kumppani nauraa. 

Älykästä huumoria tekevät älykkäät ihmiset. Suuri osa terävimpien huumorisarjojen tekijöistä tuleekin Britannian huippuyliopistoista ja niiden näytelmäkerhoista. Monty Pythonin Michael Palin ja Terry Jones tutustuivat Oxfordissa samoihin aikoihin kuin John Cleese ja Graham Chapman Cambridgessä. Stephen Fry ja Hugh Laurie tutustuivat hekin Cambridgessä toisiinsa ja myös Rowan Atkinsoniin. Heidän työryhmässään syntyi kulttiklassikko Musta kyy (The Black Adder, 1983–1989) – historiallista absurdia huumoria, nam! Fryn ja Laurien oma Älynväläyttäjät (A Bit of Fry and Laurie, 1987–1995) oli Monty Pythonin tapaan surrealistinen mutta kenties lempeämpi sketsisarja.

Oxbridge tuottaa yhä koomikoita. Esimerkiksi 1990-luvulla kouluja käyneet Sally Phillips (Ponille kyytiä, Green Wing), David Mitchell (Peep Show, That Mitchell and Webb Show) ja Richard Ayoade (The IT Crowd) eivät jääneet tekemään akateemista uraa, ja hyvä näin.

Erottuaan Monty Python -ryhmästä John Cleese loi kerronnallisen ja toistoon perustuvan oman sarjansa, Pitkän Jussin majatalon (Fawlty Towers, 1975, 1979). Sarja kilpailee kärkipaikasta aina, kun brittikomiikkaa yritetään panna paremmuusjärjestykseen. Cleesen itsensä näyttelemä pienen hotellin omistaja Basil Fawlty on rähmällään itseään parempina pitämiensä ihmisten edessä – kuten viitisentoista vuotta myöhemmin myös Hyacinth Bucket. Mutta siinä missä Hyacinthin pontimena on ihailu, Basil ammentaa voimansa katkeruudesta. Hänellä ei ole hitustakaan kärsivällisyyttä, hän vihaa syvästi vaimoaan ja ennen kaikkea yksinkertaista mutta ystävällistä yleisapulaistaan Manuelia. Kaava on jokseenkin aina sama: hotelliin tulee uusia vieraita, he ajautuvat kahakkaan omistajan kanssa, ja kaikki päättyy yleiseen mekkalaan. Kaksimetrinen Cleese on fyysisen komiikan taiturina täydellinen Basil Fawlty. Hän on pitkine jalkoineen aina enemmän häiriöksi kuin hyödyksi. Hän solvaa asiakkaitaan – ja Manuelia – nerokkailla monologeilla, joiden vauhti vain kasvaa äänen myötä. Jos minulta kysytään – ja nythän kysytään – Pitkän Jussin majatalo on Se Paras Komediasarja Ikinä.

Kaikki ei brittikomiikassakaan ole tietenkään miesten kirjoittamaa. Jennifer Saunders kuului 1980-luvulla pääosin miehistä koostuvaan koomikkoporukkaan, joiden jäljiltä televisioon tuli paljon hauskaa, esimerkiksi Suomessa tuntemattomammat The Young Ones ja The Comic Strip. Naiskoomikoille alkoi olla jo kova tilaus.

Yhdessä Dawn Frenchin kanssa Saunders kirjoitti jo hyvää sketsiviihdettä, mutta vasta Todella upeeta (Absolutely Fabulous, 1992–2012) toi televisioon kaksi naispuolista megakoomikkoa. Saundersin parina sarjassa esiintyi entinen Bond-tyttö Joanna Lumley.

Suomalaisissa lehdissä kirjoitettiin innostuneesti mutta jälkikäteen ajatellen tahattoman koomisesti, kuinka rohkeaa on nauraa keski-ikäisten naisten traagiselle alkoholinkäytölle ja huumeongelmille. No, eihän sarjassa tietenkään siitä ollut kyse, vaan naisten kirjoittamasta huumorista, jossa pääosia näyttelevät naiset. Huumorin kohteenakin olivat naiset, ikiaikaiset naisiin kohdistuvat odotukset ja toivottu käyttäytyminen. Tietenkin Eddy ja Patsy dokasivat, popsivat pillereitä ja jahtasivat nuorempia miehiä, niin että järjen ääntä edustava Eddyn teini-ikäinen tytär oli helisemässä. Huumori oli ronskia, ja seksististä naiskuvaa lyötiin halolla päähän hienosti kiertäen. AbFabin hahmot ovat television historian kirkkaimpia tähtiä.

On mainittava vielä Konttori (The Office, 2001–2003) ja sen luoja Ricky Gervais. Konttori teki tutuksi niin sanotun mockumentaryn. Sarja on olevinaan dokumenttia erään paperiyhtiön myyntikonttorin arjesta. Konttorin pomoa David Brentiä näyttelee Gervais itse. Brent on ylimielinen ja tyhmä, ja kaikki muut huomaavat tämän paitsi hän itse. Monet sarjan hahmot puhuvat suoraan kameralle, mutta eniten toki pomo, joka juttelee rempseästi ”tv-tuotantoryhmälle”.

Sarjan katsominen ensimmäistä kertaa sattui ihan fyysisestikin. Se oli julminta huumoria, johon olin eläissäni törmännyt. Tunsin hirveää myötähäpeää hirveän Brentin puolesta. Hän ei ollut paha! Hän oli vain surkean sokea omalle naurettavuudelleen. Alkujärkytyksen jälkeen nautin sarjasta suuresti, mutta en koskaan alkanut oikeasti rakastaa sitä. Se oli uraauurtavaa tv-komediaa, joka toi kaikennähneelle katsojallekin jotakin uutta, mutta kovalla hinnalla. Harvaa komediaa katsoo sormien välistä kylmä hiki selkää pitkin valuen.

Britannian historiaa on kuvattu tarinoina ja teksteinä satoja vuosia. Maan monarkian tarina on herkullinen. Maan kirjallisuushistoria on fantastinen. Näyttelijöitä ja käsikirjoittajia arvostetaan. Olisikin siis outoa, jos brittiepookki ei olisi maailman parasta.

Alussa mainittua Susipalatsia odotin enemmän kuin mitään televisiosarjaa koskaan. Se olikin paitsi kriitikoille myös minulle täysosuma: suosikkiaikani Englannin historiassa, kaksi kirjaa, joita rakastan (Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali), ja pääosan esittäjä, joka mieluiten esiintyy teatterin lavalla. Henrik VIII:a on kuvattu miljoona kertaa – mikä sinänsä on haaste Damian Lewisille – mutta Thomas Cromwellin ristiriitainen hahmo on Mark Rylancessa saanut arvoisensa enigmaattisen, pienten eleiden mestarin. Sarjassa kerrotaan poliittisen byrokratian synnystä 1520-luvulla ja esitetään vaihtoehtoinen tulkinta yleensä julmaksi mielletystä Cromwellista.

Jane Austenin nokkelia romaaneja 1800-luvun alusta on filmattu ahkerasti. Austen kuvasi aikansa maalaisaatelia ironisen tarkasti, mutta ennen kaikkea hän toi englantilaiseen kirjallisuuteen itsenäisen ja älykkään naisen. Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1995) on osaavalla näppituntumallani ehkä rakastetuin epookkisarja. Rakkaustarinassa ensin rakastutaan ja sitten ei rakastutakaan, mutta lopulta kaikki saavat toisensa. Sarja on kirjalle uskollinen ja raikas.

Kuivakankomea Colin Firth teki Mr Darcystaan kenties ylittämättömän version. Hän loi täydellisen ilmeen: sen kun Darcy on jo rakastunut ihanaan ja älykkääseen Elizabeth Bennetiin mutta kieltäytyy myöntämästä asiaa edes itselleen. Colin Firth on myöhemmin kertonut, että ilme syntyi kuvittelemalla mahdollisimman vahvaa kiellettyä himoa. Tämä välittyi kuvaruudulta, ja monesti olen minäkin tarkkaan tutkinut juuri sen kohtauksen, jossa Darcy nousee Pemberleyn lammesta valkoinen paita iholleen liimautuneena. Olen myös järjestänyt Pride and Prejudice -teemapäivän, jossa juotiin litrakaupalla sherryä ja syötiin väliin pari pakollista kurkkuleipää.

Brittiläisen luokkayhteiskunnan murroksen kiivas vaihe ennen ensimmäistä maailmansotaa on myös erinomaista materiaalia epookkisarjoille. Downton Abbey (2010–2015) räjäytti tällaisena tuotteena pankin, ja oli Yhdysvalloissakin tavattoman suosittu. Kuten esikuvassaan Kahden kerroksen väessä (1971–1975) myös Downton Abbeyssä seurataan yhden talouden elämää; alakerrassa hyörii nöyrä palvelusväki ja yläkertaa asuttaa Granthamin jaarli perheineen. Downton Abbeyn maailmankuva on romanttinen. Kerroksissa eletään omaa elämää, ja silloin kun niiden välillä syntyy interaktiota, jalo yläkerta pelastaa rakastavan alakerran ongelmista. Vanhan maailman murtuminen ja aatelin merkityksen katoaminen huolettavat molempia kerroksia, vaikka ylhäällä onkin enemmän menetettävää.

Minua sarjan vanhanaikaisuus, jähmeys ja lapsellisuus harmittivat. Kuuden kauden aikana sarjan hahmot muuttuivat lähinnä karikatyyreiksi itsestään. Puitteet olivat toki komeat ja näyttelijät hyviä. Maggie Smithin näyttelemä piikikäs leskiherttua on mainio hahmo, ja hänen suuhunsa olikin kirjoitettu sarjan terävimmät lauseet (”What is a weekend?”).

Mennyt maailma (Brideshead Revisited, 1981) on usein valittu kaikkien aikojen parhaiden brittidraamasarjojen joukkoon (mm. Guardian 2015, TIME 2007). Sarja perustuu Evelyn Waugh’n vuonna 1945 ilmestyneeseen romaaniin. Osa kirjan ja sarjan teemoista seuraa Downton Abbeyn teemoja, sijoittuuhan se seuraaville vuosikymmenille, vuosien 1920 ja 1945 väliin. Menneen maailman ote on kuitenkin ankarampi, tarkempi ja analyyttisempi. Sarjan teemoja ovat luokkayhteiskunta (tietenkin), uskonto, tukahdutettu seksuaalisuus ja alkoholismi. Charles Ryder (Jeremy Irons) muistelee yliopistovuosiaan Oxfordissa Sebastian Flyten (Anthony Andrews) ja tämän ystävien seurassa. Ryder tutustuu läheisesti myös Sebastianin varakkaaseen perheeseen ja sen ongelmiin. Ryder rakastuu koko Flyten perheeseen, joka kuitenkin murenee hänen silmiensä edessä vanhan yhteiskunnan tavoin. Sarja on niin tyylikäs ja upeasti näytelty, että se kestää monta katsomiskertaa.

Tuorein – ja yksi kalleimmista – brittiepookkisarjoista on Netflix-tuotanto The Crown, jonka ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin viime syksynä. Sen päähenkilöt ovat Britannian kuningasperhe, mutta oikeastaan se on, ohjaajansa Stephen Daldryn sanoin, ”sodanjälkeisen Britannian tarina”.

Ensimmäinen kausi kertoo nuoren Elisabet II:n ensimmäisistä hallintovuosista, ja se oli komeaa katsottavaa. Näyttelijät olivat uskottavia oikeina ihmisinä – varsinkin Claire Foy nuorena kuningattarena ja John Lithgow Winston Churchillinä suorastaan yllättivät.

Jos luokkayhteiskunta ylipäänsä on menettänyt merkitystään, sen vaikutukset monarkiaan ovat olleet musertavat. The Crownin ensimmäinen kausi kuvaa nuoren kuningattaren tehtävän epäinhimillisyyttä. Elisabetilla on valta, mutta vielä häntäkin mahtavampi on perinne. Hänen tehtävänsä ei ole olla oma itsensä, ei edes ihminen, vaan kantaa jumalalta saatua, kovin painavaa kruunua. Silti Foy näyttelee ”Lilibethiä” tavalla, joka antaa katsojalle mahdollisuuden tehdä roolista oman tulkintansa. Tämä on reipas näkökulmavaihdos ja tausta, johon peilata modernin kuningashuoneen sekopäisimpiä vuosia 1980- ja 1990-luvulla. Ja nehän ovat myös tulossa: meille on luvattu The Crownia vielä viisi kautta lisää.

Luokkayhteiskuntaa on tarkasteltu myös nykyaikaan sijoittuvissa tv-draamoissa. Klassikon asemaan noussut Pohjoiset ystävämme (Our Friends in the North, 1996) kertoo neljän ystävyksen tarinan Newcastlessa vuosina 1964–1995. Sarjassa nähdään, kuinka nuoret opiskelijat muuttuvat kolmessakymmenessä vuodessa kukin tavallaan; kuinka idealisteista tulee kyynikkoja tai kuinka työläisnuorista tulee liike-elämän opportunisteja. Thatcherin aikakausi oli etenkin Pohjois-Englannissa julmaa. Esimerkiksi alueella niin tärkeä kaivostyöläisten ammattikunta tuhottiin täysin. Pohjoisenglantilaista duunarimaailmaa kuvataan yhä televisiossa ahkerasti – nykyään usein poliisisarjoissa.

Jenkkirikossarjojen päällimmäinen tavoite tuntuu olevan näyttää mahdollisimman paljon ja julmaa väkivaltaa. Brittipoliisisarjoissa pyritään tuudittamaan katsoja turvallisuuden tunteeseen. Sarjat ovat perinteisesti kädenlämpöisiä ja herttaisia. Syytän tästä tietenkin Agatha Christietä, Hercule Poirot’ta ja neiti Marplea. Niiden suosiolle ei loppua näy, ja niitä näytetään meilläkin uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Katsojan ei tarvitse pelätä turhaa raakuutta tai realismia. Pöyhkeän belgialaisen eksentrikon harmaat aivosolut (vaikuttava David Suchet Hercule Poirot’na) tai kutimen takaa viattomia kyselevä pikku mummeli neiti Marple paketoivat niin maalais- kuin seurapiirimurhatkin somasti. Henkisesti samassa maailmassa pyörii Midsomerin murhat (Midsomer Murders, 1997–), jossa viehättävässä kyläidyllissa jalkajouset viuhuvat ja myrkky on pantu paikallispanimon kolmanteen siiderisäiliöön.

Rikossarjat pohjaavat useimmiten dekkareihin. Traaginen komisario Banks, veikeä isä Brown, oikeamielinen George Gently ja tuikea Vera Stanhope ovat kaikki alunperin kirjailijoiden luomuksia. Suloinen Sydämen asialla -sarjakin (Heartbeat 1992–2009) perustuu jopa ihan oikean poliisin omiin kokemuksiin.

Siinä missä Mennyt maailma nosti epookkisarjat uudelle tasolle ja katsoja saattoi alkaa vaatia niiltä enemmän, on myös poliisisarjoissa se yksi käänteentekevä: Komisario Morse (myöh. Ylikomisario Morse; Inspector Morse 1987–1993, 1995–2000). Tärkeintä tässä käänteessä on päähenkilö: monimutkainen, aito ihminen, jolla on selvästi menneisyys. Kirjat olivat taustana Morsenkin hahmolle, ja kirjailija Colin Dexterillä oli tapana itsekin piipahtaa monessa jaksossa taustalla vaikkapa baarissa tai uteliaassa väkijoukossa murhatun ympärillä Oxfordin kaduilla.

Kaikki oli kohdallaan: Oxfordin idyllinen miljöö, klassinen humanisti joka päätyykin vain poliisiksi ja luokkaretki katkeaa, murhat jotka ovat oudon uskottavia. Ja haikea, surumielinen, rakkautta hakeva ja viinalle perso inhimillinen komisario Morse (John Thaw).

Toinen käänteentekevä asia Morsessa on se, että se synnytti erinomaisen prequel-sarjan ja oivallisen sequel-sarjan: kolmen poliisisarjan ehyen kokonaisuuden. Nuori Morse (Endeavour, 2012–) kertoo Morsen ensimmäisistä vuosista poliisina. Tekijät ovat löytäneet toisen yhtä herkän ja intuitiivisen näyttelijän (Shaun Evans) päärooliin. Nuoren Morsen keinot ja tyyli ovat samat kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta kun tiedämme Morsen vanhemmista vuosista, katkeavista ihmissuhteista ja kuolemasta, sarjan tunnelma on entistä tiiviimpi. Nuori Morse on tempoltaan nopeampi ja nykyaikaisempi, mutta viehättävästi se iskee jatkuvasti silmää vanhalle Morselle, ja tarkka katsoja palkitaan tutuilla yksityiskohdilla.

Nämä kaksi sarjaa ovat tavattoman haikeita ja nostalgisia. Niiden pohjalla on ajatus siitä, että asiat olivat ennen paremmin. Poliisilaitos on pysyvän byrokraattinen ja tunteeton toimintakeskus, ja sarjassa ihaillaan hiljaista mietiskelijää, tuopin äärellä ajatuksia toisiinsa yhdistävää älyllistä rikostutkijaa. Taustalla soi klassinen musiikki. Vanha Morse pomottaa nuorta konstaapeliaan Lewisia, jossa hän kuitenkin näkee häivähdyksen hyvästä tulevaisuudesta, rehellisen ja ahkeran poliisin.

Lewis (2006–2015) on kokonaisuuden kolmas sarja, ja se sijoittuu aikaan Morsen kuoleman jälkeen ja toistaa vanhaa Morsea uskollisesti ja kauniisti. Eläkeikää lähestyvä poliisi on ylipäätään mielenkiintoinen hahmo. Hän on nähnyt ja kokenut paljon, mutta onko hän katkeroitunut ja kyyninen? Huolestunut ja eksyneen oloinen? Vai varma oikeamielisyydestään ja mentorin roolin itselleen ottanut? Lewisin apulainen, komisario Hathaway neljäntenä trilogiasarjan päähenkilönä on vielä syytä nostaa esiin akateemisen poliisin roolissaan. Vanha ja nuori Morse, Lewis ja Hathaway muodostavat yhdessä merkittävän televisiopoliisiryhmän.

Happy Valley, varjojen laakso (2014–) on realistinen ja julma sarja, jota kantavat vihdoin naiset. Sally Wainwright kirjoittaa ja Sarah Lancaster näyttelee pääosaa. Modernien poliisisarjojen tapaan pääpoliisin kotiongelmat sotkevat työasioita, mutta Happy Valley on samalla tunkkainen ja raikas, julma ja hellä ja ennen kaikkea tiukkaa poliisikerrontaa. Pääpahiksen roolissa on nuori James Norton, tämänhetkinen brittitelevision ykkösmies, joka tuntuu nyt olevan kaikkialla.

Edellinen ykkösmies, Benedict Cumberbatch, on noussut jo jonnekin korkealle television ulottumattomiin. Uusi Sherlock -sarja (Sherlock, 2010–) nosti hänet sinne.

Uudessa Sherlockissa kikkaillaan kivasti tekniikalla: tekstarit rullaavat ruudussa ja Sherlockin ajatuskuviot piirretään kuvan päälle vuokaavioiksi vähän 3D-elokuvien tyyliin. Uusi Sherlock on myös ”hullu”, ja tohtori Watson edustaa sarjassa normaalia. Kaikki on vähän vinksallaan ja ennen kaikkea tapahtuu valtavalla vauhdilla. Poissa on tyystin alkuperäisen Sherlock Holmesin hiljainen päättelytyö. Cumberbatch-Sherlockin aivot toimivat salamannopeasti tietokoneen tavoin. Häneltä – ja sarjalta – voi odottaa mitä tahansa.

Uusi Sherlock on kuitenkin viimeistään nyt, neljännellä kaudella tukehtunut omaan näppäryyteensä. Jaksot on survottu täyteen ”easter eggejä” eli tekijöiden jemmaamia sisäpiirin viestejä. Viimeksi näkemässäni sarjan toiseksi viimeisessä jaksossa tällaisia munia löytyy parikymmentä, enkä minä niitä muuten huomaisi kuin pieninä outouksina katsellessani. Ne saattavat viitata sarjan menneisiin tai tuleviin tapahtumiin tai kirjoihin. Ne voivat olla johtolankoja. Joka tapauksessa minä olen niihin Sherlockissa kyllästynyt. Missä on käsikirjoitus? Mitä tässä jaksossa lopultakin tapahtui? Jäljelle jää vain yksi kiinnostava kysymys: mitä tämän jälkeen?

Haluan vielä mainita brittiläisen suosikkikuriositeettini, ja se on Tohtori Who (Dr Who, 1963–1989, 2005–). Se että sarja on elinvoimainen ja rakastettu vielä vuonna 2017, perustuu muun muassa siihen, että kaukaiselta planeetalta oleva lajinsa viimeinen Tohtori luo nahkansa säännöllisin väliajoin, eli käytännössä näyttelijä vaihtuu. Tohtori voi tehdä mitä tahansa, missä vain ja milloin vain. Onkin syytä huomata, että sarjan nykyvauhdin takaa löytyvät Uuden Sherlockin tekijät. Se mikä toimii scifissä, voi tulla nopeastikin tiensä päähän rikossarjassa. Pysyvää Tohtori Whossa ovat vain Tohtorin viehtymys ihmislajia kohtaan, hänen kulkuvälineensä, Lontoon poliisin vanhan taukokopin näköinen Tardis ja joukko ihmiskunnan ja Tohtorin vihollisia, kuten kauheat Dalekit ja vielä kauheammat Cybermanit. Alun perin lasten sarjaksi tehty Tohtori Who on noussut kulttisarjaksi ja yhdeksi brittiläisen populaarikulttuurin kulmakivistä. Se on itseironinen ja älykäs, hauska ja tunteellinenkin.

Sellaisista televisiosarjoista minä pidän. ■

Julkaistu: 27.3.2017