Soitimme Elly Griffithsille ja kysyimme, mikä teki tavallisesta naisesta viihteellisen rikoskirjallisuuden kuningattaren

Yksi viime vuosien suosituimmista dekkarikirjailijoista on englantilainen Elly Griffiths. Hänen kirjojaan on myyty pelkästään Isossa-Britanniassa yli viisi miljoonaa kappaletta. Suomessa myyntimäärät liikkuvat noin 500 000 niteessä.

Puhelimitse kotoaan Brightonista tavoitettu Griffiths, 60, naurahtaa ja sanoo, ettei usko kirjailijan tuntevan itseään koskaan todella menestyneeksi.

Todellako?

– En ainakaan itse tunne. Parasta on ollut päästä tapaamaan ihmisiä, jotka ovat todella pitäneet kirjoistani. Erityisesti silloin, kun teos on merkinnyt jotain tärkeää ja siitä on ollut apua vaikeina hetkinä, kuten sairastumisen tai koronavuosien aikana. Silloin tunnen todella onnistuneeni kirjailijana.

Griffits tunnetaan erityisesti Ruth Galloway -rikosromaaneistaan.

Kirjasarjan päähenkilö on viisikymppinen Ruth Galloway, arvostettu luuarkeologi sekä North Norfolkin yliopiston arkeologian laitoksen johtaja, joka toimii vapaa-ajallaan poliisin erityisasiantuntijana murhatutkimuksissa.

Ruth Galloway -romaanien ensimmäinen osa, vuonna 2009 ilmestynyt Risteyskohdat (Tammi) muodostui heti myyntimenestykseksi. Sittemmin dekkarisarja on paisunut kuusitoistaosaiseksi. Uusin suomennos Viimeinen leposija ilmestyi maaliskuussa.

Griffithsistä tohtori Galloway on tehnyt maailmankuulun kirjailijan. Onko Ruth hänen alter egonsa? Griffiths naurahtaa jälleen. Hän sanoo Ruthin olevan pikemminkin hänen vastakohtansa.

Eroavaisuudet korostuvat Griffithin mielestä etenkin kirjasarjan ensimmäisissä osissa. Niissä Ruth kuvataan työssään itsevarmaksi, mutta yksityiselämässään kipuilevaksi naiseksi, joka välttelee sosiaalisia tilanteita, murehtii ylipainoaan ja asuu pienessä syrjäisessä mökissä Flint-kissansa kanssa.

Itseään Griffith luonnehtii päinvastaiseksi luonteeksi: perhekeskeiseksi ja itsevarmaksi persoonaksi, joka rakastaa ystävien seuraa ja juhlien järjestämistä.

Eläinrakas hänkin on. Griffithsin perheeseen kuuluu reilun vuoden ikäinen Pip-kissa. Toissa vuonna menehtynyt Gus-kissa toimi innoittajana Ruth Galloway -romaaneissa.

– Mutta eiköhän minussa ole jonkin verran Ruthiakin. Uskoisin, että jokainen henkilöhahmosi on lopulta sinä itse, hän myöntää.

Elly Griffiths syntyi Lontoossa brittiläis-italialaiseen perheeseen vuonna 1963, mutta muutti Brightoniin, Englannin etelärannikolle ollessaan viisivuotias. Kirjailijanurasta hän haaveili jo lapsena. Griffiths kirjoitti ensimmäisen murhamysteerinsä 11-vuotiaana. Kertomus sijoittui Rottingdeaniin, joka sijaitsee lähellä kylää, jossa hän asuu edelleen. Ennen kirjailijanuraansa Griffiths ehti lukea englantia Lontoon King’s Collegessa ja työskennellä HarperCollinsilla kustannustoimittajana ja lastenkirjapuolen toimitusjohtajana.

Oikealta nimeltään Elly Griffiths on Domenica de Rosa. Nimi joutui vaihtoon ensimmäisen Ruth Galloway -romaanin ilmestyessä.

– Agenttini sanoi, että Domenica de Rosa ei kuulosta lainkaan rikoskirjailijan nimeltä. Se oli hänen mielestään – hupaisaa kyllä – liian keksityn oloinen. Niinpä otin nimekseni Elly Griffithsin, joka on isoäitini nimi.

Griffithsin romaanit eroavat monista nykydekkareista siinä, ettei niissä mässäillä julmilla veriteoilla tai makaabereilla yksityiskohdilla. Hänen teoksiaan onkin kuvailtu cosy crimeksi, eräänlaiseksi hyvän mielen rikosviihteeksi. Mistä ratkaisu johtuu?

Griffiths sanoo, että kyse on henkilökohtaisesta mieltymyksestä. Hän ei itse tykkää lukea yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa.

– Yritän tehdä silti kirjoissani aina selväksi, että murha on aina väkivaltainen ja kammottava asia, vaikka en haluakaan kuvata itse tapahtumaa sen tarkemmin, hän selittää.

Hänelle itselleen hyvässä dekkarissa tärkeintä ovat todentuntuiset henkilöhahmot. Griffithsin mielestä jännitysromaani ei voi tuntua aidosti jännittävältä, ellei lukijalle synny tunnesidettä romaanin henkilöihin.

Hän uskoo Ruth Galloway -romaanien viehätyksen perustuvan pitkälti juuri Ruthin elämänmakuiseen, epävarmuuksien kanssa kamppailevaan hahmoon. Häneen on helppo samastua.

– Aloittaessani kirjailijanuraani oli rikosromaaneissa oli trendinä rakentaa naisista toimintasankarin kaltaisia hahmoja, jotka kävivät 30 kilometrin lenkeillä, söivät gourmetravintoloissa ja saivat kaikki rakastumaan itseensä. Itse halusin kirjoittaa hahmosta, joka ei glamoröösi tai ylivertainen, vaan tuntuu todelliselta ihmiseltä.

Realistisuus on Griffithsille muutoinkin tärkeää. Jokainen hänen kirjaprojektinsa käynnistyy taustatutkimuksella. Griffiths kertoo vierailevansa aina romaaniensa tapahtumapaikoilla. Esimerkiksi viimeisen Ruth Galloway -romaanin kirjoitusprosessin yhteydessä hän laskeutui 13 metriä syvään kivikautiseen hautaan.

Griffiths toteaa, että klaustrofobisena ihmisenä kokemus tuntui hänestä hieman epämiellyttävältä.

Poliisityön kuvauksessa Griffiths kertoo käyttävänsä mentorinaan etsivää ja nykyistä rikoskirjailija Graham Bartlettia, joka on osannut avata rikostutkintaprosessia poliisin näkökulmasta. Asiantuntijuutta löytyy myös perheestä. Griffithsin aviomies Andy työskentelee arkeologina ja museokuraattorina.

– Hän ei edes lue kirjojani! Hän varmasti itse sanoisi sen johtuvan siitä, että en halua kuulla kritiikkiä. Siinä hän on varmasti myös ihan oikeassa. Mieheni on kyllä hyvin kannustava, mutta on silti parempi, että emme sekaannu toistemme työasioihin.

Griffiths on myös valtavan tuottelias kirjailija. Hän takoo jännitysromaaneita kahden romaanin vuosivauhtia, ja kirjoittaa Ruth Galloway -kirjojen lisäksi kahta muuta dekkarisarjaa.

Eikö sellaisen työtaakan alle väsy? Ei ainakaan hän, Griffiths vakuuttaa.

Hän kertoo aloittavansa päivänsä uinnilla meressä ja siirtyvänsä yhdeksän maissa kirjoittamaan takapihan pieneen valkoiseen puutarhavajaan.

Nuorempana hänellä oli tapana kirjoittaa pääasiassa öisin. Vanhemmiten hän on todennut aamujen olevan tehokkainta työskentelyaikaa.

Griffiths sanoo pyrkivänsä tuhanteen sanaan päivässä. Määrä vastaa noin kolmea romaanin sivua.

– Siihen voi mennä koko päivä, joskus taas muutama tunti.

Tuotteliaisuutta selittää sekin, ettei Griffithsillä ole tapana kirjoittaa teoksistaan useita versioita tai luetuttaa käsikirjoituksiaan kustannustoimittajansa lisäksi ulkopuolisilla. Valmista jälkeä syntyy pitkälti kerralla.

Juontakaan Griffiths ei kehittele päässään kovin pitkälle, vaan antaa tarinan viedä mukanaan.

Voisi väittää, että Griffiths suoltaa romaaneja liukuhihnalta. Miten hän näkee asian itse: edustavatko dekkarit hänelle viihdettä vai taidetta?

Griffiths ei mieti asiaa juuri lainkaan.

– Kirjat ovat kirjoja. Rikosromaani voi olla aivan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin kirja. Parhaat romaanit ovat aina jollakin tapaa viihdyttäviä.

Varsinaista luomisen tuskaa hän kieltää tuntevansa. Griffiths sanoo kirjailijan työn merkitsevän hänelle työtä, mutta ennen kaikkea intohimoa. Ja on elämässä tietysti paljon muutakin.

Griffiths kertoo omistavansa miehensä kanssa talon Lazion kaupungissa Etelä-Italiassa. Ajatuksena on laajentaa osaamista oliiviöljybisnekseen.

Eikö vähempi riitä?

Niinhän sitä luulisi, Griffiths sanoo.

– Elämässäni on aika hyvä balanssi. Voi kuitenkin olla, että kirjoitan jatkossa ainoastaan kirjan vuodessa.