Kirjailija sinertää. Siniseen pikeepaitaan ja pikkutakkiin sonnustautunut Antti Tuuri käyskentelee Korsnäsin Molpessa Pohjanmaalla sijaitsevan ruoka­ravintola Strand-Möllen salissa miltei kuin kotonaan.

Ja miksi ei käyskentelisi, sillä paikka on käynyt 78 vuoden ikään ehtineelle Tuurille tuttuakin tutummaksi. Molpessa sijaitsee nimittäin Tuurin ja hänen vaimonsa Merja Hietaharju-Tuurin kesämökki, jonka pariskunta osti itselleen vuonna 2006.

Tuon vuoden kesänä ja joka ikisenä sen jälkeenkin Tuurien aika on vierähtänyt toukokuun lopuilta syyskuulle lähes yksinomaan Molpessa oleskellessa.

– Perunat pitää nostaa ennen Helsinkiin lähtöä syksyllä. Juuri äsken ne multasin, Tuuri kertoo päivän askareista viitaten kesäpaikan etupellolta löytyvään pikku­riikkiseen perunapenkkiin, jossa kasvaa Nicola-lajiketta.

Itse kasvatetuista perunoista puhuminen jatkuu tuokion, ja Tuuri kertoo äitinsä Yrjö-veljen mullanneen myös aina kasvattamansa mukulat.

– Isu, niin kuin täällä päin sanotaan, eli isoäiti, multasi ne puolestaan kahteen kertaan, Tuuri naurahtaa.

Kirjailija johdattaa Strand­-Möllen ulkoterassille, joka sijaitsee merenlahden poukamassa, ja istahtaa penkille.

Hän aloittaa vuolaan tarinankerronnan, jonka nyansseihin mahtuu niin lempeitä mainintoja avioparin monista yhteisistä, yleensä keväisin tehdyistä Interrail­-reissuista pitkin poikin Eurooppaa – ne ovat tapahtuneet aina ykkösluokassa – kuin uusimmasta juuri julkaisukuntoon saadusta teoksesta, joka paljastuu romaaniksi.

– Sen nimi on Lintujen kesyttäjä. Sain sen edellisviikolla ”taloon”, Tuuri kertoo tarkoittaen hänen kirjansa nykyisin suurimmalta osin kustantavaa Otavaa.

– Kirjan aihe on vaivannut minua pitkään. 1980-luvun alussa olin Ranualla, ja läpi ajellessa siellä sattui olemaan hillamarkkinat. Kyselimme jo pakanneilta hilla­kauppiailta, löytyisikö jostain vielä hillaa. He ohjasivat meidät kylän laidalla sijaitsevalle Lohen talolle. Menimme tuolle pohjoispohjalaiselle talolle, joka oli iso ja siinä oli umpipiha. Ulkorakennusten räystäiden aluset olivat täynnä räystäspääskysiä. Ne lentelivät ympärilläni minua katsellen. Ajattelin, että olisi jännä, jos niihin saisi jonkun yhteyden. Puheyhteyden.

Tuo yhteys syntyikin sitten kirjoittaessa. Ensin radiokuunnelman muodossa jo 1980-luvulla ja nyt sitten romaanin sivuilla.

– Taloon tulee mies ja kysyy, saako hän kesyttää räystäspääskyset, Tuuri paljastaa juonen punaisimman langan.

Kirjailijanestori haistelee tuulia ja veikkaa piakkoin sadetta. Sade saa sitten toimia löyhänä aasinsiltana kaikkia jossain määrin koskettavaan ja puhuttavaan ilmastonmuutokseen.

Sadetta ja viilennystä kaipaisi iso osa muutakin maailmaa, sillä Intiassa helle tappoi hieman ennen haastattelua miltei sata ihmistä. Himalajalla puolestaan jäätiköt sulavat nopeammin kuin koskaan ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tuurin panos ilmastonmuutoksen torjuntaan liikkuu arkisella tasolla. Asioista hän ajattelee rationaalisesti, järjellä.

Jotta asiat aukenisivat myös ulkopuoliselle, kirjailija johdattaa pienelle auto­reissulle, jolla selviää, mistä on kysymys.

Saavutaan Tuurien kesäpaikkaan, jonka pihamaalla pääosaa näyttelee punertava, vuodelta 1897 peräisin oleva puutalo.

Tuurit ovat tuottaneet reilun kymmenen vuoden ajan ison osan mökkinsä kesäisin kaipaamasta käyttösähköstä aurinkopaneeleilla. Niitä löytyy mökin etelän suuntaan viettävältä katolta kaikkiaan 10 kappaletta. Tehoa niillä on yhteensä parisen tuhatta wattia.

Vuoden tuotto paneeleilla liikkuu 2 000 kilowatissa.

– Paneelit tuottavat vuodessa meidän mökkimme sähköstä noin 15 prosenttia. Talvella, kun peruslämpö tulee sähkölämmityksestä, paneelit eivät paljoa auta. Mutta kesällä sähkölaskuja ei oikeastaan sitten olekaan, vain muutaman kympin perusmaksut, ei muuta. Aurinkoisena päivänä paneelien tuotto liikkuu 15–16 kilowatissa, mutta pilvisinä päivinä se tippuu selvästi. Mitään tasaista tuotto ei siis ole.

Kesällä oikein aurinkoisilla keleillä kymmenelläkin paneelilla saa synnytetyksi jo niin paljon sähköä, että sitä jää jopa myytäväksi asti.

Ylijäämän, jota Tuurit eivät mökillään saa käytetyksi, he myyvät Vaasan Sähkölle.

Mökin ulkoseinältä löytyy invertteri, joka muuntaa paneelien tuottaman tasavirran vaihtovirraksi. Invertterin vieressä komeilee hauska puukyltti, jossa lukee Ruusun.

Ruusun? Nyt Tuuri saa kyllä selvittää.

– No sehän on minun ja vaimon oman sähköyhtiön nimi. Vuodenvaihteessa pidämme aina yhtiökokouksen ja lasketaan, paljonko on tienattu. Sitten mennään Vaasaan ja syödään rahat, Tuuri kuittaa.

Tuurin perustelut paneelien hankinnalle ovat simppelit – jos hänen nyt sitä erikseen tarvitsee kenellekään perustella.

– Rahansäästösyistä paneeleita ei hankittu, vaan yksi pääsyistä oli se, että ne säästävät luontoa. Ei tarvitse öljyjä polttaa, että saataisiin sähköä, Tuuri sanoo ja jatkaa.

– Jos nyt kerran sähköä voi tuottaa itse, eikä atomivoimaloilla, niin miksi ei sitä sitten tee? Se on sitä paitsi mielenkiintoista. Jos kerran sähköä taivaalta ilmaiseksi saa, niin miksi sitä pitäisi ostaa? Ja vaimo on kovasti kiinnostunut sähkössä säästetyistä euroista. Hän sitten keittelee kahvia, kun aurinko paistaa, Tuuri kuvailee.

Nykyisin hybridiautolla ajeleva pohjalais­kirjailija on innostunut itse tuotetusta sähköstä sen verran, että on harkinnut jopa täyssähköauton hankkimista.

– Kesällä sitä voisi sitten ladata itse. Tosin tällä hetkellä ei oikein autonvaihtotarvetta ole.

Mitään käytännön ongelmia paneelien kanssa ei ole, vaan kaikki on toiminut ja mennyt niiden suhteen hyvin.

– Kyllä ne ”käyvät” kuin sveitsiläinen kello.

Graafisen alan insinöörin koulutuksen saanut ja aikanaan useissa alan yrityksissä vuosikausia työskennellyt Tuuri teki työreissunsa usein lentäen.

Nyt lennot ovat jääneet, viimeisin niistä tehtiin vuonna 2007 Pariisiin.

Matkat taitetaan nykyisin joko autoillen tai pitemmät etapit tietysti Tuurin niin lämpimään sävyyn mainitsemilla junakyydeillä.

Kun ympäristöstä ja sen suojelusta lajilta nimeltä ihminen kerran on aloitettu puhua, niin jatketaan.

– En minä ympäristöasioita yötä päivää ajattele. Enemmän siihen kiinnittää huomiota silloin, kun tapahtuu jotain isoja muutoksia. Omassa elämässä en ole huomannut sellaisia, vaan elelen rauhassa omaa elämääni. En ole riippuvainen maanviljelyksestä tai turkistarhauksesta enkä muista elinkeinoista, jotka taas ovat riippuvaisia ilmastosta.

Mutta.

– Kyllähän isot kuivuudet ja isot myrskyt ennen kaikkea muualla maailmassa osoittavat selvästi, että maailmasta ollaan järjestämässä aivan toisenlaista paikkaa kuin mitä se on ollut. Eikä parempaa.

Tuossa kohden Tuuri ajattelee maailman muuttumista muuta kuin paremmalle mallille lastensa ja lastenlastensa kautta, ei niinkään itsensä.

– Meikäläinen voi sanoa kylmästi, että perälauta häämöttää, Tuuri paukuttaa.

Heti perään kirjailija harmittelee tavallisen ihmisen vaikutus­mahdollisuuksien ympäristön tilaan ja sen parantamiseen olevan ”valtavan pienet”.

– Jokainen voi omalta kohdaltaan tehdä jotakin, mutta maailmanlaajuisesti on maita, jotka paskat siitä välittävät. On vähän tuntu, että omakohtainen panos ilmastonmuutoksen torjumiseen on pieni. Mutta mitään muuta ei voi tehdä. Ei voi ruveta ympäristöterroristiksi, vaan katsoa vaan, ettei lennä ja ajele turhaan autolla.

Ja juuri niin Tuuri toimii.

– Mutta en minä sillä ylpeile millään lailla. Se on vain minun elämäntapani.