Image

Kimppu hyvää ihmistä

Kimppu hyvää ihmistä

Markku Pääskysen Hyvä ihminen sai Marjo Niemen miettimään omaa tarinaansa.
Teksti Marjo Niemi
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Maailma haluaa ihmisen määrittelevän itsensä, mieluiten mahdollisimman lyhyesti. Suostuessaan tähän on tekemisissä mahdottoman kanssa. Kun on tarpeeksi monta vuotta seuraillut omaa toimintaansa eri tilanteissa, alkaa tunnustaa tosiasian: ihminen on monipuolisempi kuin itse tietääkään. Määritelmä on aina minimaalisen pieni hippu alati liikkeessä olevasta möhkäleestä. Se ei yleensä ole vale, mutta ei se totuuskaan ole.

Valitessani kirjoittaa tämän tekstin Markku Pääskysen romaanista Hyvä ihminen tiesin jo olevani tekemisissä hyvää kirjallisuutta koskevan määrittelyn mahdottomuuden kanssa. Tarkoitukseen sopiva suppea näkökulma kirjamöhkäleestä olkoon: ihmisen tuntemattomuus itselleen.

Hyvä ihminen on tiheä kuin arvoitus. Sitä lukee kerraten, ja loppuun päästyä on aloitettava alusta. Uudelleen lukiessa se on uusi kirja, mutta kuitenkin sama, nyt vain monisyisempi. Kuin ihmiseen tutustuisi.

Romaanin alussa kertoja Rakku auttaa koditonta ja päättää käyttää elämänsä ihmisiä auttaakseen. Hän haluaa olla tarpeellinen ihminen tarpeettomiksi leimatuille. Ennen missiota on silti lähdettävä hieman vaeltelemaan. Pääskysen kuvaus vaelluksesta saa kevätpäisen mielen kaihoamaan Eurooppaan, mutta kirjailija tuikkaa salakavalasti mukaan arveluttavia elementtejä, jotka horjuttavat kertojan luotettavuutta. ”Aina minussa on ollut yhtaikaa monta ihmistä jotka eivät tunne toisiaan.”

Henkilö (ja ihminen) voi kertoa itsestään mitä sylki suuhun tuo, mutta teot paljastavat. Koska Rakku valitsee itse, mitä tekemisistään yli kahdenkymmenen vuoden ajalta kertoo, paljastaviksi muodostuvat toisten henkilöiden reaktiot, joista Rakku yllättyy joka kerta.

Suhteessa tarpeeseensa tehdä hyvää Rakku tekee lopulta aika vähän. Kerronta keskittyy hänen ajatuksiinsa, joiden seurassa hän viihtyy, tukevasti etäällä ihmisistä. Romaanin edetessä hyväntekemisen motiivi kyseenalaistuu. ”Toivoin aina että joku näkisi millainen todella olen ja antaisi minulle neuvoja. Toivoin aina että joku paljastaisi minut.”

Lukijana huomaan pitkään kieltäytyväni kokoamasta niitä ensimmäisen tarinan alla mukaan uivia toisia tarinoita, jotka kuitenkin ovat jo kaikki olemassa. Kuten ne aina (piru vieköön) ovat. Minussakin elää toive yksinkertaisuudesta, ehjästä tarinasta. Mutta tarinat ovat aina kaikki olemassa, kysymys on näkökulmasta, oli kyse sitten ihmisestä, romaanista tai historiankirjoituksesta. Todellisuus ei ole tarinallinen, mutta tarinaa ihminen janoaa, kuten myös kirjan päähenkilö.

Rakkua on lapsesta saakka vaivannut pakonomainen dokumentoinnin tarve, eikä hän aivan tiedä miksi. ”Kai siksi ettei menneisyys koteloituisi minuun hyvässä eikä pahassa ---.” Suurin osa päiväkirjaa kirjoittaneista varmaan tunnistaa tilanteen, jossa Rakku lukee kirjoituksiaan kuin tuntemattoman ihmisen raapustuksia. Päiväkirjat ovat merkittävä todistusaineisto oman itsen monipuolisuudesta. Niistäkään Rakku ei löydä kokoavaa tarinaa, ja sellaista hän kaipaisi.

Romaanin yksi teema on tarina, sen tarve ja mahdottomuus. Rakku ei saa luotua elämästään tarinaa, johon kotiutuisi. Isommassa mittakaavassa yhteisöjen tarinat sulkevat aina osan ihmisistä ulos. Ne, jotka eivät mahdu yhteiseksi leimattuun tarinaan, ovat sen yhteisön tiedostamaton.

Ja sillä on valtava voima, erityisesti hylättynä. Tarpeettomuuden kokemus nakertaa uskoa yhteisöön, ja tarpeetonta yhteisön sopimukset eivät lopulta velvoita. ”Todellisella elämälläni ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla, mutta siellä ei ollut ketään.”

Rakku lukee mailmaa kuin siinä piilisi kysymyksiin vastaukset, joita hän ei tiedä, mutta kaipaa.

Luvut, symbolit, seinäkirjoitukset, enteet ja mytologia muodostavat tiheän seitin, joita Rakku tulkitsee mutta pysyy itselleen tuntemattomana. Maailma on hänen egyptiläinen kuolleiden kirjansa, jonka kryptisten viestien avulla hän pyrkii välitilasta paratiisiin.

Kuten ihmiseen, tähän romaaniinkin olisin voinut valita lukuisia näkökulmia. Kirja ei tyhjene vaikka kolumni loppuu, siksi kannattaa lukea Hyvä ihminen. Se on tuhannen sivun romaani, vaikka yhdestä näkökulmasta katsottuna sivuja onkin 198.

Julkaistu: 19.6.2018