Apu

Kimmo Ohtonen: "Ennen ei ahdistanut ilmastokriisi – mutta ahdisti kuitenkin"

Kimmo Ohtonen: "Ennen ei ahdistanut ilmastokriisi – mutta ahdisti kuitenkin"
Kekkosesta Greta Thunbergiin. Avun luontomies Kimmo Ohtonen kirjoittaa kolumnissaan miten ennen ei ollut kaikki paremmin, koska jokaisella sukupolvella on aina omat ahdistuksen ja ketutuksen aiheensa.

Jotkut muistot eivät haihdu. Lapsuudessani sai mättää huoletta pihviä lättyyn ja ajaa Toyota Corollalla kumit sauhuten ympyrää. Oli miehiä ja naisia. Ja sitten oli niitä tosimiehiä.

Joka vuosi lennettiin vyölaukut lantiolla hölskyen Kanarialle ja myöhemmin katseltiin lomakuvia ilman, että joku alkoi syyllistää lentämisen saastuttamisesta. Lomadioista ei löytynyt mutruhuulisia selfieitä, vaan aitoja hetkiä suomalaisista lomalla. Kukaan ei murehtinut, että näytän kuvassa urpolta.

Näitä kuvia en saa päästäni: Auringon kärventämä isä syömässä suu ammollaan mustekalaa, keihäsmatkaryhmän vieras täti yläosattomissa rannalla ja äitini laulamassa karaokea pienessä ouzo-sievässä. Värikkäitä drinkkejä sateenvarjoineen ja aikuiset tanssimassa kreikkalaisen kansanmusiikin tahdissa piittaamattoman epärytmisesti. Lomadioissamme hehkuivat turkoosi meri ja keltainen hiekkaranta, ja keihäsmatkalaisten lapsia oli joka ruudussa.

Vanhempieni sukupolvi ei masistellut sulavista jäätiköistä tai saastuneista meristä, vaan he elivät maassa maan tavalla. Ja tekivät lapsia.

Ennen vanhaan maamme päämiehetkin olivat tosimiehiä. Jos Kekkonen heivattaisiin aikakoneella tähän päivään, kääntyisi väestönkehityksen käyrä taivasta kohti kuin teinipojan aamuinen katse. Kekkonen löisi nyrkin pöytään ja käskisi kansaa synnytystalkoisiin. Jo alkaisi sutina käydä joka pitäjässä ja Y-sukupolvilaiset tikkaisivat kuin kanit. Työnsä tehtyään Kekkonen hyppäisi Teslan rattiin ja kiihdyttäisi kalastustarvikkeet kontissa kohti auringonlaskua.

Muuttuvat ajat

Lapsuudessani oli kolme tv-kanavaa, oli Speden pelit ja Nunnuka-nunnuka-ukot. Pekka ja Pätkä neekereinä tuli uusintana joka maanantai, ja kyllä nauratti. Eikä eetteriin olisi päästetty kaiken maailman Gretoja kailottamaan, miten minun pitäisi elää. Maahanmuuttaja? Onko se jokin tuorejuusto?

Ne asiat, joille naurettiin lapsuudessani, kylmäävät aikuista minääni. Muistan Jari Tervon joskus sanoneen, että Suomi on maailman koulutetuin ja sivistymättömin kansa. Vuoden 2019 loppumetreillä tunnen kirkasotsaista optimistia siitä, että onhan tämä tuulipukukansa mennyt vuosien saatossa monen ihmisarvoa koskevan kysymyksen suhteen eteenpäin.

Ja ollaanhan me nykyään muutenkin salonkikelpoisempia metsäläisiä. Suomen Huuhkajat pääsivät viimein arvokisoihin, jengi osaa poseerata lomakuvissa jenkkityyliin eivätkä nuoret tubesukupolvet enää väännä rallienglantia.

Aikaa ja vapautta

Automatisaatio ja elintason nousu ovat antaneet lukemattomille meistä aikaa. Ja aika on vapautta. Vapautta kartuttaa varallisuutta. Vapautta mennä naimisiin kenen kanssa haluaa ja niin monta kertaa kuin ehtii – kunnes libido antaa periksi.

Lääketiede on selättänyt suurimman osan taudeista, jotka listivät esi-isämme kuin kärpäset. Älykkäiden lajitoveriemme keksinnöistä pääsevät hyötymään myös tauskit ja Pihtiputaan mummot. Voimme ylisukupolvellisesti ahmia jenkkisarjoja ja viettää tuntikausia somessa, harrastaa tai istua nojatuolissa lukien ihan oikeaa kirjaa. Ei tarvitse katsella olan yli ja pelätä, että naapuriheimon vesa tulee kolkkaamaan hengiltä.

Meillä on, ainakin teoriassa, aikaa puhua toisillemme. Ei sitä ennen ollut tällaisia vapauksia, kun pelto ei niittänyt itse itseään eikä robotti lypsänyt Mansikkia. Mitenköhän selittäisin 1600-luvulla Kuhmossa asuneelle esi-isälleni, mitä itsensä kehittäminen tarkoittaa?

Inhimillinen ahdistus

Jos olen jotain oivaltanut ihmisenä olemisesta, niin elämä ei ole koskaan ollut yksinkertaista. Ennen ei ahdistanut ilmastokriisi tai barrikadeille nousseet teinit – vesakoita raivaamaan siitä – mutta ahdisti kuitenkin. Jos se ei ollut rahahuolet, niin sitten naapurin Pertin uusi Nissan tai pilvisen sään pilaama rantaloma.

Tai sitten mieltä painoi vain yleinen ketutus.

Ihmiselämän syvimmät kipupisteet ja traumanaiheet eivät ole tainneet muuksi muuttua, vaikka Teslat ovat korvanneet Corollat ja iPhonet Nokiat.

Silti elämä ahdistaa tasaisin väliajoin, vaikka mitä tekisi. Ehkä eri aikakausia voi tarkkailla tutkimalla, mitkä arkiset aiheet ovat kutakin sukupolvea ketuttaneet.

Arkista ahdistusta voi yrittää hoitaa ilmaisella keinolla: puhumalla. Kieli on ennen kaikkea väline, joka on kehittynyt ratkomaan ongelmia ja opettamaan uusia asioita. Laajentamaan ymmärrystämme itsestämme ja toisista. Kielen tulisi yhdistää.

Lajimme kieli on ajan saatossa kehittynyt rajattoman rikkaaksi, mutta edelleen käytämme sitä ennen kaikkea pitämään yllä ummehtuneita ajatuksia, jotka kiertävät 80-luvun Corollan lailla kehää moottori sauhuten.

Julkaistu: 15.12.2019
3 kommenttia