Kiekko-Espoo perui konkurssinsa: Kim Hirschovits ja Jyrki Aho tulivat uskoon – mysteeri valaisi heidän lätkäjätkän sielunsa
Espoolaisessa jääkiekkoilussa tapahtuu paraikaa jotain, joka lyö Aition jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvosen ällikällä. Sihvonen erittelee ja analysoi tapahtunutta, mutta joutuu lähinnä turvautumaan ihmettelyyn.
Mietin hieman kurillani, mutta sittenkin vakavasti, mitähän miettivät juuri nyt Kim Hirschovits ja Jyrki Aho? Mikä hiki ja tunnelma pojilla on juuri nyt, mitä tuumaavat?
Olen odottanut hieman laskutavasta riippuen 30 tai 20 vuotta sitä, että ensin Kiekko-Espoo, sitten Blues ja jälleen Kiekko-Espoo alkaisi pelata jääkiekkoa viisaan taktiikan kautta.
En osaa tehdä analyysia siitä, mikä historiallinen kulku, saati alkupiste johti aikoinaan siihen, ettei Espoossa ja sen eri ympäristöissä ole suhtauduttu lätkään pelikirjapelinä sen enempää edustusjoukkueen kuin juniorilätkänkään piirissä.
”Tällä hetkellä Aho ja Hirschovits ovat 95 prosentin miehiä, mikä on kova suoritus. Kaksikon jumalhämärä on ohi, nyt he ovat kumpikin omaksumassa ideologian ja jopa dogmin.”
Vaan sitten tuli käsillä oleva jääkiekkoakausi 2025–2026, ja kaikki muuttui. Tai ollakseni aivan täsmällinen, seuran historiasta löytyy vuosia, kun sen liigajoukkueessa vaikutti enimmäkseen apuvalmentajana ja lopuksi päävalmentajana Lauri Marjamäki vuosina 2007–2013, Marjamäki, vanhan Urheilulehden ahkera lukija ja oppilas, jolloin seurassa oli oraalla ajatuksia olla pelikirjajääkiekon joukkue, mutta nuo ajatukset eivät lyöneet kunnolla läpi, toteutuneet.
Nyt kun urheilujohtaja Hirschovits ja päävalmentaja Aho ovat vihdoin saaneet tuta, mitä on, kun Kiekko-Espoo pelaa liki täysimääräistä, ja paikoin hyvinkin täysimääristä Meidän peliä, ounastelen, että he tajuavat vihdoin, että kaikki muunlainen pelaaminen ja jopa seuratoiminta on mielettömyys.
Aho on ennen käsillä olevaa sesonkia valmentanut jääkiekkoa vain 60 prosentilla kapasiteetistaan, kun hän on hyljeksinyt kaikkien rytmien peluuttamista. Hirschovits on johtanut seuraa vain 70 prosentin kapasiteetilla – kun seuraidentiteetti on perustunut rytmittömään jääkiekkoon.
”Sellaista kovaa valuuttaa on Meidän peli.”
Tällä hetkellä Aho ja Hirschovits ovat 95 prosentin miehiä, mikä on kova suoritus. Kaksikon jumalhämärä on ohi, nyt he ovat kumpikin omaksumassa ideologian ja jopa dogmin.
Ahon on nyt paljon helpompi valmentaa, kun on mitä valmentaa; siis muutakin kuin psyykettä eikä ainoa keino ole pyytää tai vaatia pelaajia tsemppaamaan enemmän.
Hirschovits taas huomaa koko prosessin toimistolta kaukaloon yltävän joka ikiseen pelitilanteeseen. Urheilujohtajan käsi ylettyy kauemmas. Jopa joukkueen rakentamisen hinta-laatu-suhde paranee, kun yhteistyön jääkiekko tuo sellaista näkymätöntä rahaa budjettiin, joka tekee pelaajasta kuin pelaajasta parhaan version itsestään. Sellaista kovaa valuuttaa on Meidän peli.
Meidän peli on tuonut Kiekko-Espoon liikevaihtoon sellaisen, sanoisin, miljoonan euron lisäruisketta vastaavan summan. Se on iso raha ollakseen aivan ilmaista rahaa.
”Jopa NHL:ssä suurin osa joukkueista pelaa tällä hetkellä rytmiä.”
Alleviivaan, että jääkiekkoa voi pelata menestyksellä hyvinkin erilaisin pelikirjoin, mutta pelin kaikkien rytmien hyödyntämättömyys on maksimaalista typeryyttä.
Jopa NHL:ssä suurin osa joukkueista pelaa tällä hetkellä rytmiä. Eli, tämä on sattumaa, samaan aikaan, kun NHL:ssä vihdoin on tultu lopullisesti järkiin, myös Espoossa havahduttiin.
Ja sekin on ajatusta voimisteluttava erikoinen kulku, että samalla, kun monissa muissa seuroissa SM-liigassa hapuillaan ja harhaillaan pelitapojen kanssa, Kiekko-Espoossa on menty kiinni pelin ikiaikaiseen ytimeen.
Pidän, että taloushuolet, joita on liitetty espoolaiseen jääkiekkoiluun, taittuvat. Teknisesti: Kiekko-Espoon konkurssiuhka on peruttu. Tie seuran kalorikkaampaan tulevaisuuteen käy uuden pelitavan kautta.
”Metkaa puoleltani on arvella myös Hirschovitsin tuntemuksia”
Vaikka olen hieman yli sadan kilometrin päässä Jyrki Ahosta tätä kirjoittaessani, tunnen nahassani, miltä Ahosta tuntuu juuri nyt olla omissa nahoissaan. Hän on saanut uuden elämän jääkiekkovalmentajana. Taivas on auennut, totuus on käynyt ilmi, tullut häneen.
Sitäkin olen pohtinut, missä määrin Ahon uuteen pelikirjaan ovat vaikuttaneet apuvalmentajat Tomas Westerlund ja Kurtis McLean. Tuntuisi luontevalta, että isänsä pojalla Tomasilla voisi hyvinkin olla näppinsä pelissä siinä, mitä Kiekko-Espoossa on tapahtunut tällä kaudella. Westerlundin olemus ja olemistapa pelaajapenkin takana kielii jonkinlaista omistajuutta siitä, miten viisikko operoi jäällä.
Metkaa puoleltani on arvella myös Hirschovitsin tuntemuksia. Ei Meidän peli hänelle ihan kiinaa ollut aiemminkaan, mutta hän ei ole siitä oikein koskaan syystä tai toisesta piitannut. Kun Hirschovits katseli joukkueensa suoritusta viimeksi Ilvestä vastaan Nokia Arenassa, uskon, että hän vihdoin ja lopullisesti oivalsi jotain, jota hän ei ole aiemmin ymmärtänyt huippuluokan keskushyökkääjänä, tilapäisenä valmentajana eikä urheilujohtajana.
”Junioreissa yksilötaito kehittyy eniten, kun pelivälinettä ei anneta vastustajalle ollenkaan suhteessa 70–30.”
Siinä palaverissa tai niissä palavereissa, joissa Jyrki Aho esikuntineen ja mahdollisesti esihenkilöineen päätti muuttaa Kiekko-Espoon seuraidentiteetin suuntaa kuluvaksi kaudeksi, olisin halunnut olla kärpäsenä katossa. Niissä tuokioissa on oleva sitten joskus jälkikäteen tarkasteltuna historiallista havinaa. Toki sillä ehdolla, että tehdystä pelitapamuutoksesta pidetään ohjelmallisesti kiinni tulevinakin vuosina.
Ehdoton vaatimus kuuluu niin, että seuraavat seitsemän vuotta espoolaisessa juniorijääkiekkoilussa – sen suurissa ja laadukkaissa massoissa – etsitään ja edistetään sopivan väljää suhdetta pelikirjalliselle ja nykyiselle lähes pelikirjattomalle pelaajapolulle.
Junioreissa yksilötaito kehittyy eniten, kun pelivälinettä ei anneta vastustajalle ollenkaan suhteessa 70–30. Tuo on toteutettavissa, koska päävastustajat eivät sitä hallitse eivätkä siihen pyri etenkään HIFK:ssa, jonkin verran kylläkin Jokereissa, tosin ei sielläkään riittävästi.
