Francis Ford Coppola joutui kaivamaan sata miljoonaa taskustaan, kun rahoittajat eivät uskoneet Megalopolis-elokuvaan

Kevin Costnerilla oli valtava haave. Lännenelokuva, joka kertoo Amerikan idean ja tarinan. Kuvaus Yhdysvaltojen laajenemisesta länteen, uudisraivaajista, nuoren valtion 1860-luvun myllerryksistä ja ihmisistä suuressa maisemassa.

Costner ansaitsi elokuvantekijän kannuksensa westerneillä: Tanssii susien kanssa voitti tärkeimmät Oscarit, ja Costner sekä ohjasi elokuvan että näytteli sen pääosan. Hänen omista ohjauksistaan myös Armoton maa oli lännenelokuvaksi poikkeuksellinen menestys.

Horizon-projektia Costner ehti kehitellä 1990-lopulta asti. Visio laajeni. Ei olisi vain yksi elokuva, olisi kaksi, olisikin neljä.

Lopulta Horizon: An American Saga –Chapter 1, jonka nimessä on paatosta kuten itse kolmituntisessa elokuvassa, tuli toukokuussa Cannesissa maailmanensi-iltaan. Se saadaan tuoreeltaan Suomen valkokankaille. Kakkososa tulee elokuussa, kolmosta tehdään jo, nelonen päättäisi saagan.

Mutta.

Haluaako kansa tosiaan neljä massiivisen pitkää rajaseutudraamaa? Kaikki eivät olleet Costnerin kanssa samaa mieltä. Tai siis ei kukaan, joka isoista rahoista päättää.

Niinpä hän teki sen, mitä ei Hollywoodin viisauksien mukaan ikinä pidä tehdä. Costner rahoitti puolet Horizonista itse. Eikä hän ollut Cannesin ainoa vanha amerikkalainen ohjaajamies, jolla oli tuliaisinaan eeppinen omakustanne. Francis Ford Coppola sijoitti Megalopolis-hankkeeseensa peräti sata miljoonaa dollaria omasta taskusta. Auts!

Kun vauras ja pitkän päivätyön tehnyt ohjaaja kaivaa omaa kuvettaan, ollaan vaaran paikassa. On syynsä, miksi sitä ei tapahdu juuri koskaan.

Perheyrityksiä suuremmat firmat perustetaan isomman sijoittajajoukon turvin, samalla logiikalla rahoitetaan elokuvat. Perustelu on selkeä: jos hanke vakuuttaa monet, pääomittamisessa voisi ollakin järkeä. Toisaalta on helppo nähdä syyt, miksi intohimoprojektit tehtiin juuri nyt omilla säästöillä.

Hollywood unohti aikuisille tarkoitetut elokuvat jo viime vuosikymmenellä. Suoratoistopalvelut tilasivat kalliita draamoja huipputekijöiltä vielä vähän aikaa sen jälkeen. Niihin oltiin valmiita laittamaan suhteettomia summia, koska Martin Scorsesen ja David Fincherin kaltaiset nimet ovat sisäänheittäjiä. Taloussuhdanteet lukitsivat senkin oven.

Siinä missä Costner kaavaili Horizonia neljännesvuosisadan, Coppola valmisteli Megalopolista vuodesta 1979 alkaen. Costner on 69, Coppola 85-vuotias. Aika alkaa loppua. Silloin toimitaan tai hiivutaan pois.

Sitä paitsi – vaikka tähtitekijöiden itsepäisten omakustanteiden piiristä harvoin tulee onnistumisia, niitäkin on. Mel Gibson pani omat rahansa The Passion of the Christiin, ultrasadistiseen Jeesus-visioon, josta tuli järjetön menestys. Gibson sai niin paljon fyrkkaa, että hänellä oli varaa seota.

Cannesin julkisuuspyörteissä Horizon jäi Megalopolisin jalkoihin. Ei siksi, että vaihtoehtotodellisuuden New Yorkin mahtimiehistä kertova satiiri-satu-maailmanselitys Megalopolis olisi kiistattomasti ”parempi” kuin Horizon, jossa Costnerin vähäpuheisen sankariroolihahmon romanttista vastaparia näyttelee supermalli Abbey Lee, 36. Moisia auteur-jötkäleitä kun ei lopulta punnita laadun vaa’alla. Mittarina on legenda, jonka tekijä tuo tarinaksi tarinan rinnalle.

Coppola on suurempi kuin Costner, ja lopullinen avainhetki oli Megalopolisin lehdistötilaisuus. Pettyneiden arvostelujen juuri ilmestyttyä Coppola pani epäilijöille luun kurkkuun kertomalla, miten hyvin hänen asiansa ovat.

Megalopolisin tehdäkseen hän oli, kyllä, myynyt yhden viinitilansa. Entäs sitten? Nyt hän on saanut tehdä kaikki ne elokuvat, jotka koskaan halusi tehdä.

Samalla Coppola rikkoi amerikkalaisen elokuvateollisuuden tabun. Herranjestas, se oikeasti myönsi tehneensä elokuvan itselleen – ei yleisölle – ja kuulosti siltä, että oli tosissaan. Niin ei tietenkään saisi sanoa, jos olisi laittanut peliin toisten rahaa.

Ja taidetta Megalopolis on, omaan napaan ylpeästi katsova oopperamainen kummajainen, jolle ei tätä kirjoittaessani ole tiedossa levitystä Suomessa. Magnum opus ei ole kritiikin ulkopuolella, mutta tavallaan kritiikin yläpuolella, jos Coppolan ei tarvitse välittää kenestäkään. Voisivatko taiteilijan asiat olla paremmin!

Oman ranchinsa Costnerilla taas on paha sarka. Todistustaakka on vetää katsojia – ja toistaa se kolme kertaa. ”Suuri, turha raahustus pitkin tuttuja vanhan lännen polkuja”, kirjoitti Britannian tärkein kriitikko Peter Bradshaw saagan avausosasta. Ei käy kateeksi.