Leif G. W. Perssonin kirjoihin perustuvan rikosdraaman nimihenkilö on kaikessa sietämättömyydessään herkullinen henkilöhahmo.

Kjell Bergqvistin ansiokkaasti esittämä Evert Bäckström on poliisin murhatutkija ja tv:n rikosohjelman vakiovieras, josta kuultu luonnehdinta ”laiska piru, jonka ei pitäisi olla poliisi eikä päästä televisioon” on varsin osuva. Bäckströmin omahyväinen tapa olla välittämättä ympäristön tapahtumista ja ihmisistä on hupaisaa seurattavaa.

Erityisen jännittäväksi Bäckströmiä ei voi sanoa, nordic noir on tästä kaukana. Thaimaan-jaksoineen Bäckström on kuitenkin leppoisa ja helposti seurattava rikossarja, jonka päähenkilön egon ympärille mahtuu kiinnostavia sivuhenkilöitä työpari Ankanista Bäckströmiä auttavaan pikkupoikatutkijaan.

Viaplayn alkuperäissarja Vettä sakeampaa on edennyt kolmanteen tuotantokauteensa. Waldemarin sisarukset kokoontuvat vuosien jälkeen Ahvenanmaalle hotellia perustamaan. Sukulaisuussuhteiden mutkaisuus ei ole lientynyt, ja uusia ristiriitoja riittää.

Öisen yliajon seuraukset ovat synkät, mutta jälkien peittelystä syntyy visuaalisesti poikkeuksellisen vahvaa materiaalia.

Vuonna 2014 alkaneen ruotsalaisen draamasarjan uudella kaudella on mukana hyvä suomalaiskattaus: aiemmilla tuotantokausilla mukana olleet Jessica Grabowsky ja Tobias Zilliacus saavat seurakseen poliisia esittävän Ville Virtasen ja Saga Sarkolan.

Brittiläinen draamakomedia Breeders saa aivan uutta kaikupohjaa siitä, että muun muassa Hobitti-elokuvista ja Uudesta Sherlockista tuttu Martin Freeman on kertonut haukkuneensa ja lyöneensä omia lapsiaan. ”Vanhemmuus ei vain ole helppoa. Sitä tuntee olevansa pienessä vankilassa ja tulevansa hulluksi”, Freeman tunnusti The New York Timesin haastattelussa.

Freeman esittää ideaansa perustuvassa Breedersissä vihaista kahden lapsen isää Paulia, joka yrittää luovia vaimonsa Allyn (Daisy Haggard) kanssa työn ja perhe-elämän vaatimusten keskellä ja hillitä itsensä. Tilannetta tulee entisestään sotkemaan Allyn hulttioisä (ikuisesti This Is Spinal Tap -elokuvasta muistettu Christopher Guest), jonka siipeilyllä ei tunnu olevan rajoja.

Breedersin huumori on varsin piikikästä, f-sanoista ei tule puute eikä käsikirjoitusta ole laadittu hienotunteisuusopas käden ulottuvilla. Omanlaistaan romantiikkaakin siinä on: ”Paul ja minä rakastamme toisiamme hyvin, hyvin mahdollisesti.”

Philip Rothin romaaniin perustuva The Plot Against America on vuoden 2020 toistaiseksi paras uusi sarja. Se sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, 1940-luvun Yhdysvaltoihin, jossa lentäjäsankari Charles Lindbergh on voittanut Rooseveltin presidentinvaaleissa. (Julkkis USA:n päämiehenä – soittaako mitään kelloja?)

Kansallissankarina pidetty Lindbergh vieraili muutamaan otteeseen Saksassa 30-luvulla ja hän sai Hermann Göringiltä kunniamerkin. Hän oli tunnettu antisemiitti, ja Rothin kirja perustuu kauhukuvitelmaan siitä, millainen USA:sta olisi tullut Lindberghin presidenttiyden aikana.

The Plot Against America etenee hitaasti, vääjäämättä koko ajan otettaan tiukentaen. Keskiössä on newjerseyläinen juutalaisperhe, jonka jäsenten kautta tilannetta hahmotetaan.

Yksi lähtee Kanadan kautta ”natseja tappamaan”, yksi (Winona Ryder) lankeaa rabbiin (John Turturro), jonka hyväuskoisuutta ja sokeutta Lindberghin todellisille pyrkimyksille tämän taustajoukot käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Uusi aikakausi tuntuu jokaisen elämässä konkreettisesti.

Taitavan kerronnan takana on alan mestareita: muun muassa The Wiren ja Generation Killin luojat David Simon ja Ed Burns.

Komediasarja Paras vuosi ikinä kertoo mainostoimistosta irtisanoutuneesta Karlasta (Lotta Kaihua) ja teini-iässä alkaneesta suhteestaan potkitusta Miinasta (Ella Lahdenmäki), jotka päättävät ottaa ”välivuoden elämästä”.

Kolmekymppiset naiset aikovat tehdä sapattivuoden aikana kaikkea mikä on jäänyt kokematta, oli kyse orgioista, meditaatiosta tai huumeista (”rivarirahat haisemaan!”). Sysäyksenä toimii osaltaan naapurin mummo (Seela Sella), joka näyttää tekevän mitä haluaa ja näyttää miltä haluaa.

Lotta Kaihua ja Ella Lahdenmäki pelaavat komedienneina hienosti yhteen, ja parhaimmillaan jälki on loistokasta, kuten huomattavan kiusallisissa meditaatiokohtauksissa – ”kuuntele rusinaa”.

Paras vuosi ikinä on muutenkin naisten komediaosaamisen juhlaa: sarjan ovat käsikirjoittaneet Jenni Toivoniemi ja Kirsikka Saari, joka on ohjannut sen Selma Vilhusen kanssa.

The English Game kertoo brittiläisen jalkapallon alkuvuosista ja ensimmäisistä ammattilaisista. Mikään urheilusarja se ei silti ole: sen kehittäjä on Downton Abbeyn luoja Julian Fellowes, eli luokkajako on taas vahvasti esillä, nyt tehdastyöläisistä yläluokkaan.

Tarinassa luokkaerot yltävät jalkapallokentälle, kun työläiset ja omistajapuoli kohtaavat, vaikka yläluokan edustajien mielestä kenenkään ei saa antaa tulla sotkemaan ”herrasmiespeliä”.

Sarjasta ei ole korvikkeeksi perutuille jalkapallo-otteluille, puhtaana viihteenä se on sujuvaa, englantilaisillle jotenkin niin ominaista kerronnan hallintaa. Urheiden köyhien ja pahojen rikkaiden välinen ero on tosin paikoin mustavalkoinen, ja dialogi paikoin kestämätöntä, joskin tahattoman hilpeää: ”Olet kentällä nero mutta sen ulkopuolella mysteeri.”

1900-luvun alkupuolelle sijoittuva Self Made – Madame C. J. Walkerin tarina on Netflixin neliosainen sarja Sarah Walkerista. Walker oli ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, josta tuli miljonääri omalla bisneksellään.

Sarah Breedlovena syntynyt Walker aloitti pyykkärinä ja hän kärsi hiustenlähdöstä, joka vaikutti hänen minäkuvaansa ja itsetuntoonsa. Avuksi tuli Addie Monroen hiustuote, joka oli suunnattu nimenomaan värillisille naisille. Kun yhteistyö ylimielisen Monroen kanssa päättyi rumasti, Walker aloitti oman merkkinsä, joka on yhä olemassa ja loi uudenlaista bisneskulttuuria afroamerikkalaisille naisille.

Neliosaisen sarjan sydän ja sielu on pääroolia esittävä Octavia Spencer (Hidden Figures, The Shape of Water), joka sopii rooliin täydellisesti. Tarinaa on muokattu (alkukielinen nimi on kaksiselitteisesti Self Made: Inspired by the Life of Madam CJ Walker), ja se on kuin näihin aikoihin täsmäohjattu feelgood-tarina onnistumisesta ja kamppailusta rasismista ja epätasa-arvoa vastaan.

Iliza Shlesinger on Netflixin lemmikkejä: hän on tehnyt suoratoistopalveluun viisi stand up -show’ta vuosina 2012–2019, ja hänellä on rooli tänä vuonna julkaistussa Netflix-elokuvassa Spenser Confidential, jonka pääroolissa nähdään Mark Wahlberg.

Nyt tarjonta laajenee kuusiosaisella sarjalla The Iliza Shlesinger Sketch Show. Komediennen oma sketsisarja on monipuolinen, mutta vääjäämättä epätasainen kokonaisuus. (Samasta vaivasta kärsii myös HBO Nordicin parhaimmillaan ihastuttavan absurdi A Black Lady Sketch Show.)

Shlesinger joukkoineen kyllä repii esimerkiksi Female Jackassista paljon irti. Naisversiossa mennään soittamaan exän ovikelloa tai pistetään tälle muinainen kahdenkeskinen vitsi tekstarina ja jäädään odottamaan vastausta.

Sattuu enemmän kuin Jackassin älypäiden päähänhakkaamiset. Toisaalla salillinen naisia lausuu yhteen ääneen: ”Tytöt eivät ole hauskoja eivätkä tule olemaan. Eivätkä pääse presidentiksi.”

Shlesinger taipuu moneen, ja hänen tulkintansa Nicole Kidmanin periaustralialaisesta sijaisnäyttelijästä, joka haluaa vihdoin itsekin oikeaksi näyttelijäksi, on ehdoton. Erityisaplodit keskustelulle suoratoistosarjoista, joka polveilee hillittömiin mittoihin ja lopulta uuteen tekniikkaan: ”Se (sarja) luetaan paperista ja kuvitellaan mielessä, koska näyttelijöitä ei ole.”