Miia Kallio, 47, ei voi juosta tai rasittaa itseään, muuten lähtee taju – ”Ei minun tarvitse lopettaa elämistä, vaikka alkuun se siltä tuntuikin”

Voit sanoa hänelle, että olen elossa, Miia Kallio sanoi sairaalasängystä hoitajalle. Hän makasi uupuneena Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hoitaja oli tullut kertomaan, että Miian mies Sami oli luurin toisessa päässä ja kysyi vaimonsa vointia. Oli 19. joulukuuta, viisi päivää ennen jouluaattoa vuonna 2018. Miialle oli juuri tehty sydämen oikean puolen katetrisaatio, jossa ohut katetri oli viety verisuonen kautta sydämeen.

Tilanne oli vakava. Outoja oireita oli ollut jo pidempään, ja nyt Miiasta tuntui, ettei hän jaksanut hengittää. Hän sai hädin tuskin puhuttua. Kotona hän ei ollut pystynyt kannattelemaan suihkuletkua käydessään pesulla.

Kaikki viittasi siihen, että Miia oli sairastunut keuhkovaltimoverenpainetautiin. Se on vakava sairaus, jossa verenpaine keuhkovaltimoissa on poikkeuksellisen korkea ja sydämen oikean puolen on tehtävä ekstratyötä pumpatakseen verta.

Seuraavana päivänä diagnoosi varmistui. Miia katsoi lääkäriä suoraan silmiin ja kysyi, kuinka kauan elinaikaa on jäljellä. Voit tällä diagnoosilla elää 15 vuottakin, lääkäri vastasi.

Se tuntui surulliselta ja epätodelliselta. Miia oli 40-vuotias. Ensiksi hän ajatteli lapsiaan.

– Aloin laskea, minkä ikäinen silloin 9-vuotias Viivi olisi 15 vuoden päästä. Poikani Alexander oli 20-vuotias. Hän pärjäisi jo ilman minua.

Kaikki oli alkanut alkuvuonna 2018. Kokkolalaisen Miian sydän oli alkanut lyödä välillä liian nopeasti. Varsinkin, kun hän keskittyi johonkin, sydän hakkasi kuin ravihevosella. Se oli outoa, sillä hänellä ei ollut aiemmin ollut sydänoireita. Olisiko kyse stressistä, Miia mietti.

Syksyllä Miia havahtui siihen, että rappusten nousu sai hänet haukkomaan henkeä. Miten kunto oli mennyt näin huonoksi? Vielä vähän aiemmin, syyslomalla Kosilla Kreikassa, hän oli jaksanut kiivetä hotellin rappuja ihan normaalisti.

Lokakuun lopussa Miia ja hänen miehensä menivät uimaan kylmään meriveteen Kokkolassa. Mies lähti ensimmäisenä vedestä pois. Hänelle tuli kylmä.

– Minä sen sijaan kelluin vedessä vaikka kuinka kauan. Se oli kummallista. Olen aina ollut kaikkea kylmää karttava ihminen.

Jälkeenpäin Miia on miettinyt, että kylmä rauhoitti sydämenlyöntejä.

Loppuvuodesta Miian olo heikkeni yhä. Hän ei meinannut jaksaa kävellä. Rasituksessa hengenahdistus paheni dramaattisesti. Se tuntui pelottavalta.

– Lääkärissä luultiin ensin, että kyse on paniikkihäiriöstä. Sain paperipussin, johon hengittää.

Sitten viikko ennen joulua vointi romahti. Päivystyksessä Miian sydämen veriarvot muistuttivat vanhuksen veriarvoja.

Miia pääsi sairaalasta jouluksi kotiin. Mies siivosi talon ja osti jouluruoat. Miian vanhemmat ja sisko perheineen tulivat Juvalta Kokkolaan.

– Joulu oli rauhallinen. Oli ihanaa, kun he tulivat. Olemme viettäneet aina joulut Juvalla, mistä olen kotoisin, mutta nyt se ei ollut mahdollista.

Miia tiesi, ettei normaali arki jatkuisi. Väsymys, hengenahdistus ja pelko tulivat jäädäkseen. Sairaus koetteli koko perhettä.

Miia kallistuu optimismiin, hänen miehensä taas realismiin, joskus ehkä pessimismiinkin. Miian oli helpompi katsoa tulevaan luottavaisemmin. Menettämisen pelosta tuli osa arkea, mutta se ei ole saanut määritellä kaikkea.

– Yhdessä olemme oppineet hyväksymään sen, että tulevaisuus on epävarma ja että elämme päivän kerrallaan, Miia sanoo.

Elämään tuli myös arkisia muutoksia. Miia oli huolehtinut aina kotisaskareista. Alkuun hän ei saanut lääkäriltä lupaa edes imurointiin. Kotiin hankittiin robotti-imuri. Kun Miia lähti kävelylenkille, mies ja lapset varmistivat aina, että hänellä oli kännykkä mukana.

Miia kertoo olleensa ennen sairauttaan ”maailman nopein ja tehokkain ihminen”. Hänen piti hidastaa koko elämäänsä. Jos hän oli tehnyt pihatöitä, hän ei jaksanutkaan lähteä sen jälkeen vaikka kahville.

Alussa Miia ei halunnut olla tekemisissä ystäviensä kanssa, sillä hän ei halunnut rasittaa heitä sairaudellaan. Tätä nykyä hänellä on jäljellä muutamia tosiystäviä. Sellaisia, joiden kanssa on molemminpuolinen ymmärrys.

– Olen joutunut luopumaan myös buffetissa syömisestä. Sen jälkeen vatsalaukku painaa liikaa keuhkoja, kun tulee syötyä koko rahan edestä.

Diagnoosin jälkeen Miian olo alkoi hitaasti kohentua lääkityksen avulla. Silti edessä oli vielä se kaikista isoin muutos: työn päättyminen. Miia työskenteli varhaiskasvatuksenopettajana päiväkodissa. Lapset toivat paljon iloa.

Eniten Miia nautti metsäretkistä. Metsässä lasten mielikuvitus laukkasi ja taidot kehittyivät, kun he hyppivät kaatuneiden puiden yli.

– Koen, että olin hyvä työssäni. Tavallaan olin rakentanut minuuteni sen ympärille. Ihminen tarvitsee onnistumisen kokemuksia. Ja työ oli sitä minulle.

Kun Miia sairastui, hän joutui jäämään vuoden sairauslomalle. Useamman työkokeilun ja koronapandemian jälkeen hän pääsi palaamaan osatyökyvyttömyyseläkkeellä työhön. Sitten osa-aikatyö muuttui jälleen sairauslomiksi.

– Työ oli kerta kaikkiaan liian raskasta. Tuntui kamalalta, kun en pystynyt töihin, mutta en voinut sille mitään.

Lopulta Miialle vahvistettiin työkyvyttömyyseläke. Eläke alle viisikymppisenä tuntui kohtuuttomalta. Työyhteisö ja lapset olivat olleet keskeinen osa Miian identiteettiä.

– En ollut tottunut olemaan toimettomana. Tuntui myös kurjalta, etten pystynyt olemaan enää työelämässä oleva kansalainen.

Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että eläke oli välttämätön. Se toi tasapainoisemman arjen.

Lapset eivät ole unohtaneet Miia. Joskus joku päiväkodin lapsista on kuullut Miian persoonallisen äänen kaupassa ja tullut tervehtimään vanhempansa kanssa.

– Lapsi on sanonut, että tässä on se täti, jolla on se kiva nauru. Se on tuntunut ihanalta.

Diagnoosista on nyt seitsemän vuotta. Miia ei näytä sairaalta. Kun hän ajaa invapaikalle, ohikulkijat saattavat joskus katsoa tuimasti.

– Jos meikkaan, laitan hiukseni ja puen pinkinsävyisiä vaatteita ylle, jotkut saattavat ajatella, etten voi olla sairas. Pitäisikö ontua tai näyttää kurjalta, Miia kysyy.

Iloa elämään tuovat villakoirat Veeti ja Sulo sekä kani Lumi. Ne eivät ole vain lemmikkejä vaan myös mielenhoitajia.

– Nykyään kävelen päivittäin kahden kilometrin koirakävelylenkkejä. Mutta vauhti ei ole kova. Mummot menevät yleensä ohi.

Perhe, rakkaus ja arjen ilot ovat Miian turva. Myös Miian äiti Ritva on tärkeä tukipilari.

– Elämäni olisi aika tyhjää, jos minulla ei olisi heitä, varsinkin kun en ole töissä. Yritän pitää arjessa samaa rytmiä perheen kanssa. Kun puoliso lähtee töihin ja tytär kouluun, minäkin aloitan päiväni.

Vakava sairaus ei ole tukahduttanut toivoa siitä, etteikö elämästä voisi nauttia ja iloita.

– Ei minun tarvitse lopettaa elämistä, vaikka alkuun se siltä tuntuikin. Onneksi lääkärin antama eliniänodotekin saattaa olla liian pessimistinen.

Kontrolleissa Miia käy vuosittain ja verikokeissa kolmen kuukauden välein. Tänä keväänä tuli kuuden minuutin kävelytestissä ennätys: 628 metriä! Se tehtiin maksimaalisessa nopeudessa – ja on erinomainen. Se vastaa hänen ikäisensä terveen naisen tulosta.

– Olen siitä todella ylpeä. Kävelytestin tulos on parantunut alkuvuosista paljon.

Silti sairaus muistuttaa jatkuvasti rajoistaan. Syke saa nousta vain hetkellisesti yli 120:n. Muuten pyörtyminen on lähellä. Sen Miia on kokenut muun muassa puutarhatöitä tehdessään, kun työnsi liian painavia kottikärryjä tauotta.

Tulevaisuudessa edessä voi olla keuhkonsiirto. Miia toivoo, ettei sitä tarvittaisi. Operaatio ja mahdolliset komplikaatiot pelottavat. Murehtiminen ei kuitenkaan kannata. Tärkeämpää on tämä päivä ja hengenveto, eläminen hetkessä.

– Olen oppinut arvostamaan rauhallista arkea ja iloa tuottavia asioita sekä myös yksinoloa, mitä en ennen sairauttani tehnyt. Pyrin unohtamaan turhat murheet, vaikka joskus sairastaminen on naurua läpi kyynelten.

Miia on keksinyt henkisen selviytymisstrategian. Se on itsensä suojeleminen liialta tiedolta, osittainen tietämättömyys. Se antaa tilaa elää.

– Ei minun tarvitse tietää kaikkea sairaudestani. Se on lääkäreiden tehtävä. Minun tehtäväni on yrittää elää mahdollisimman tasapainoista elämää.