Ketun näkee yhä useammin – Siitä huolimatta tämä selviytyjä on vähentynyt Suomessa roimasti

Jos tukeutuisin vain omiin kokemuksiini ja havaintoihini, väittäisin, että kettu on yleistynyt. Tätä nykyä repolaisia hiiviskelee metsissämme, pelloillamme ja puistoissamme noin 70 000–90 000. Mutta vielä 1990-luvulla niitä oli jopa tuplasti nykyistä enemmän.

Eniten kettuja on rokottanut elinympäristön muutos: nykyiset metsämme ovat nuoria ja tiheitä sekä puustoltaan yksipuolisia.

Kettu itse vielä pärjäisi monimuotoisuudeltaan heikentyneissä metsissä – onhan se lähes kaikkialle maailmaan levinnyt sopeutumisen mestari – mutta sen ravinnokseen käyttämät metsäkanalinnut ja metsäjänikset ovat ahdingossa.

Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana metsojen ja teerien määrä Etelä-Suomessa on romahtanut, paikoin jopa 80 prosenttia. Yhtenäisten metsäalueiden pirstoutuminen ja vanhojen metsien häviäminen heikentävät erityisesti metson elinolosuhteita.

Kun vanhojen metsien saarekkeet sijaitsevat hajallaan, metsojen on vaikea löytää pariutumiskumppani. Moni ihminen onkin joutunut ”hullun” metson ahdistelun kohteeksi.

Ei yksinäinen metso mikään hullu ole, vaan täynnä lajityypillistä energiaa ja lemmenkipeyttä. Kun se ei pääse purkamaan soidinviettiään normaaliin tapaan lajikumppaneihin, kohteeksi kelpaa muukin kohdalle osuva olento, kuten ihminen.

Kettu loikkaa saaliinsa kimppuun kesäyössä kirkkonummelaisella pellolla.

Metsäalueiden raivaaminen rakennuksille ja tuulivoimaloille, metsäautoteiden rakentaminen ja soiden ojitus ovat kutistaneet metsäkanalintujen elinpiiriä.

Myös teeret ovat vähentyneet, ja erityisen suurissa ongelmissa on riekko, jonka riesana on lisäksi ilmaston lämpeneminen. Maan etelä- ja keskiosista riekko onkin kadonnut lähes kokonaan.

Saaliseläinten hupenemisen ohella ketun ahdinkoa on saattanut lisätä myös vieraslaji supikoiran leviäminen 1970-luvulta alkaen. Etenkin naarasketut joutuvat kilpailemaan ravinnosta pienikokoisen supikoiran kanssa.

Toisaalta taas Lapissa kettu on levittäytynyt entistä pohjoisemmaksi ja siellä puolestaan heikentänyt toisen lajin, naalin, elinolosuhteita.

Kettu eli punakettu (Vulpes vulpes) on maailman laajimmalle levittäytynyt maapeto. Se elää luontaisesti lähes kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla, lukuun ottamatta Saharan autiomaata ja Pohjois-Amerikan eteläosia.

Australiassa kettu on haitallinen vieraslaji, joka kulkeutui sinne brittiläisten siirtolaisten mukana 1830-luvulla.

Vaikka Australia on suurimmaksi osaksi rutikuivaa aavikkoa, maassa elää jopa satakertainen määrä kettuja Suomeen verrattuna, yli seitsemän miljoonaa. Siellä kettu on aiheuttanut useiden alkuperäislajien sukupuuton. Tämäkin kertoo siitä, miten monipuolisesta ja sopeutuvaisesta lajista on kyse.

Kiinni jäi! Saalistuksessa onnistunut kettu vilkaisee kuvaajaa.

Mutta palataanpa jutun alkupuolen ihmettelyyn siitä, miten entistä yleisemmältä vaikuttava eläin voikin olla itse asiassa harvinaistunut?

Selitys lienee yksinkertaisesti se, että ketut liikkuvat entistä aktiivisemmin samoilla alueilla, joilla ihmistenkin enemmistö elää. Siis kaupungeissa ja niiden liepeillä.

Etelä-Suomessa ketut ovat myös pystyneet paikkaamaan metsäkanalintujen ja metsäjänisten hupenemista muilla herkkupaloilla, kuten rusakoilla ja villikaneilla. Myös roska-astioiden antimet maittavat monitaiturille.

Kohonneen elintason, lisääntyneen vapaa-ajan ja eläköitymisen myötä ihmiset tekevät aiempaa enemmän luontohavaintoja ja myös jakavat niitä aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.

Uuden sukupolven peilittömät järjestelmäkamerat ovat entistä kevyempiä, joten pitkä teleobjektiivi roikkuu aiempaa useamman ulkoilijan vyötäröllä valmiina ikuistamaan näköpiiriin ilmestyviä eläimiä. Somen söpöysvaroitus hohkaa punaisena.

Lisääntyneestä raportoinnista on saattanut syntyä vaikutelma, että vähintään joka toisella on oma ”pihakettu”.

Luontokuvausharrastukseni alkutaipaleella 1990-luvulla muistan kyllä nähneeni ketun silloin tällöin, mutta siitä kunnollisen kuvan saaminen tuntui kaukaiselta haaveelta.

Nykyisin luontopäiväkirjassani on jo kymmeniä kohtaamisia repolaisen kanssa. Tätä kirjoittaessani kesäkuun alussa näin ensimmäisen kerran ketun kotipihallani Nurmijärven metsäisissä maisemissa, asuttuani tässä paikassa jo yli 16 vuotta.

Mieleenpainuvin kohtaaminen oli vuosi aiemmin juhannuksen alla. Olin laittanut autoni parkkiin Kehä III:n varrella, kun näin ketun lähestyvän minua metsiköstä. Nostin takaluukun näkösuojaksi, kaivoin 500- millisen teleobjektiivin esiin ja ketun minua huomaamatta pääsin ikuistamaan sen saalistuspuuhia.

Leikkisän näköisesti päätään käännellen kuin koira se kuulosteli pystykorvillaan heinikossa vilistävää myyrää. Sitten se hypähti ilmaan syöksyen kuono edellä maahan. Pikkunisäkäs suussaan viekas repolainen loi minuun vielä valppaan silmäyksen ennen kuin jolkotteli takaisin metsän kätköihin.

Ja lopuksi saalis suussa takaisin metsän suojaan.