Keskustelu SM-liigasta karkaamassa sivuraiteille – Business Plan pöytään, kiitos!
Jääkiekon liigakuvioiden pyörittelyssä on toistumassa urheilujohtamisen perinteinen ongelma. Kiihkeä muutosvimma ohjautuu järjestelmäpuheeseen ja samalla unohtuu kysyä se tärkein: mitä tässä vimmassa ollaan konkreettisesti tekemässä?
Nykymallinen SM-liiga ja koko kahden ylimmän sarjatason kokonaisuus on uudelleenjärjestelyn edessä. Toistaiseksi asiassa on kuitenkin juututtu lähinnä ihmettelemään sitä, tehdäänkö muutoksia nykyistä SM-liigaa päivittämällä vai lähdetäänkö radikaalisti uusille poluille Tapparan ex-puheenjohtaja Heikki Penttilän johtamalla suurseuravetoisella mallilla.
Tämä keskustelu on tärkeää, mutta samalla uhkaa unohtua kaiken strategiatyön lähtökohta. Vaikka keskustelu on äänekästä, kovin vähän on puhuttu siitä, mitä eri malleilla ollaan tavoittelemassa. Ollaan leiriytymässä taisteluasetelmiin, mutta mistä tässä lopulta taistellaan ja mihin tässä itse kukin on pyrkimässä?
On aikalisän paikka. On aika pysähtyä hetkeksi miettimään mistä me oikein puhumme kun kaiken uudistamista niin kiivaasti vaadimme.
”Joko olisi aika kertoa jotakin konkreettista?”
Suomalaisen urheilujohtamisen perinteinen taipumus on se, että aina kun urheilussa aletaan tehdä muutosta, aletaan puhua järjestelmistä, organisaatiosta ja johtajien nimistä.
Suomi on järjestelmähullu urheilumaa. Sen sijaan että kävisimme laajaa keskustelua siitä mitä arkitoiminnan muutosta konkreettisesti tarvitaan, alamme vääntää siitä kuka tai mikä toimintaa jatkossa johtaa.
Näin on näköjään myös jääkiekossa. Nykyinen keskustelu oirehtii ajautumista suuntaan, jossa kiekkoväki syöksyy nurkkavääntöön, jossa tapellaan äänekkäästi nykyisen bisneskakun jakamisesta. Taistellaan nykyisten palasten ja murusten jakamisesta, sen sijaan että asetuttaisiin yhdessä pohtimaan sitä, miten yhteistä kakkua saisi jatkossa isommaksi.
Jääkiekon tärkein ongelma, ja siksi sen tärkein kehitystarve, ei silti ole se, miten nykyistä kakkua jaetaan tai miten ja kenen johdolla toimintaa jatkossa pyöritetään. Tärkeämpää on tunnistaa ja tunnustaa realiteetti. Jääkiekko ei Suomessa tuota sitä tulovirtaa, mitä se menojensa kattamiseksi tarvitsee, tulevaisuuden kestävästä kehittämisestä puhumattakaan.
Sarjatoiminnan kakku on liian pieni, jaettiinpa sitä miten tahansa. Se, miten kakkua aiotaan jatkossa kasvattaa, ei ole silti tullut syksyn puheissa esiin. Ei vanhan SM-liigan edustajilta, ei kapinaryhmittymiltä.
Joko olisi aika kertoa jotakin konkreettista?
”Kun suomalaista elämänmenoa katselee tälle silmällä, näkee kovin paljon toimintaa, joka seuraa epäselvästä tavoitteesta. Urheilussa, politiikassa, yrityksissä, virastoissa. Kaikessa.”
Kaiken strategisen johtamisen klassinen perusohje on se, että kaikkea kehitystä ohjaa aina sitä tekevän organisaation tavoite.
Tavoite ohjaa tekemistä, tiedostettiin sitä eli ei. Jos tavoite on selkeä ja yhteisössä tiedostettu, käytännön toiminta ohjautuu sen mukaan ja yhteisö tekee arkisia valintoja, jotka vievät toimintaa kohti tavoitetta.
Jos tavoite on epäselvä, arki menee sekavaksi. Yhteisön toimijat alkavat tehdä tavoitteesta omia tulkintojaan ja ohjautua kuka mitenkin.
Kun suomalaista elämänmenoa katselee tälle silmällä, näkee kovin paljon toimintaa, joka seuraa epäselvästä tavoitteesta. Urheilussa, politiikassa, yrityksissä, virastoissa. Kaikessa.
Jääkiekko ei ole näissä asioissa huonoin esimerkki, mutta myös se on jo jonkin aikaa oireillut strategista ongelmaa. Syksyn keskustelu on tästä yksi merkki. Tapa puhua on kovin kapeakatseinen. Aivan kuin liigan joukkuemäärä olisi kaiken ratkaiseva kysymys. Tai se, missä Jokerit pelaa. Tai se, onko valta isoilla vai pienillä seuroilla.
Samaa oireilee se, että kasvunäkymien ytimessä vaikuttaa olevan se, että kokonaisvaltaisen myynti- ja yhteistyöstrategian päivityksen sijasta haaveillaan kädet ristissä että Veikkauksen monopolin murtuminen avaisi satumaisen rahasateen.
”Business Plan pöytään, kiitos!”
Jääkiekon kehityspuheissa korostuvat siis yksityiskohdat. Kokonaisvaltaisia liiketoimintaa uudistavia strategioita ei ole esitelty, ei ole kerrottu mitä toiminnallisia ja talousluvuissa näkyviä tuloksia tavoitellaan. Ei hahmotu se, millä aidosti ja määrätietoisesti kehitetään toimintaa, joka kasvattaisi jääkiekkokakkua. Korostuu tarve jakaa nykyinen kakku uusiksi.
Keskustelun ytimessä on toki vaatimus liigan päätöksentekomallin remontista. Etenkin isot seurat vaativat keskusjohtoisuutta, jossa yksittäisen seuran mahdollisuus estää enemmistön haluamia päätöksiä poistuu.
Liigajohtamisessa on samoja oireita kuin Euroopan unionin johtamisesta. Vaikea on tehdä kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, jos kaikki pitää saada aikaan yksimielisesti. Sen sijaan että liiga olisi kokonaisuutta johtava yksikkö, jonka päätöksiä ohjaisi yhteinen kokonaisetu, siitä on tullut kompromissien hierontalaitos. Hyvää kehitysenergiaa palaa kokonaisedun kannalta toisarvoiseen.
Tämä on toki tärkeä aihe, mutta juuri nyt olisi tärkeämpää saada liigavisioinnin sekameteliin myös kokonaisvaltaisempaa strategiapuhetta. Tämä koskee niin nykyisen liigan kuin kapinahankkeiden edustajia. On aika kertoa selvemmin se, millä tavoitteella jääkiekkobisnestä ollaan kehittämässä.
Jos päätöksentekoa halutaan uudistaa, mitä ovat ne päätökset, joita sen jälkeen aletaan tehdä – ja mitä niillä tavoitellaan?
Business Plan pöytään, kiitos!
”Kun sarjatoimintoja nyt uudistetaan, tärkeimpänä kysymyksenä tulisi olla se, miten tästä kokonaisuudesta on leivottavissa suurin mahdollinen yhteinen kakku.”
Se on selvä, että jotakin jääkiekon sarjatoiminnalle pitää tehdä. On niin urheilullisia kuin liiketoiminnallisia korjaustarpeita.
Näitä tarpeita on lähestyttävä liiketoiminnan realiteettien kautta. Ne realiteetit ovat jo monta vuotta kertoneet samaa viestiä. Vaikka liigabisnes on kasvanut jo 200 miljoonan euron tasoille, kannattavuudessa ei ole hurraamista. Ei seuroissa, ei liigan kokonaisuutena.
Vaikka viimeisin tilikausi puolitti yhteiset tappiot ja jääkiekon ulkopuolisen liiketoiminnan laajeneminen kertoo seurojen bisnesajattelun kehityksestä, kokonaisuus nilkuttaa. Etenkin jos tarkasteluun otetaan myös Mestis.
Kun sarjatoimintoja nyt uudistetaan, tärkeimpänä kysymyksenä tulisi olla se, miten tästä kokonaisuudesta on leivottavissa suurin mahdollinen yhteinen kakku.
Kysymys on haastava. Siihen ei kannata tyrkyttää vastaukseksi mitään ihan ensimmäisenä mieleen tulevaa vastausta. Eikä pidä kuvitella, että joku sarjajärjestelmän tai vedonlyöntilakien muutoksen kaltainen yksittäinen asia voisi kokonaiskuvan muuttaa. Tarvitaan aivan uusi kokonaisstrateginen ote kaikessa.
”Viime vuosien talouslukujen kehityksessä on monta viestiä.”
Jääkiekon liikepaikat ovat paikkakunnilla, joilla nykyistä liigaa tai Mestistä pelataan. Niissä ovat yksiköt, joiden varassa tämä liiketoiminta elää ja kokonaisuus rakentuu. Jääkiekon hyvinvointi ratkeaa paikkakunnillaan.
Niin lienee jatkossakin, mutta vaikka SM-liigaa on pelattu jo 50 vuotta, voi kysyä, ymmärrämmekö vieläkään mitä ”liiga” tarkoittaa?
Jos ymmärtäisimme, liigalla ja sen liiketoiminnalla olisi kokonaisuudessa huomattavasti nykyistä isompi rooli. Sillä olisi valtaa yli yksittäisten seurojen, mutta myös vastuu tuottaa yhteiseen kakkuun, reilusti nykyistä enemmän.
Viime vuosien talouslukujen kehityksessä on monta viestiä. Yksi niistä on se, että vaikka liigan mediasopimukset ovat komeita, kokonaisuudessa liiga voisi – jos seurat niin päättäisivät – olla huomattavasti vahvempi osa seurojen talouskokonaisuutta.
Tätä ei sinänsä pidä kritiikkinä ottaa. Asetelma on aiempien valintojen seuraus eikä siinä, että painopiste on ollut seurojen omissa huolissa, sinänsä vääryyttä ole. Nyt kuitenkin ollaan vaiheessa, jossa kokonaisetu vaatisi tehokkaampaa toimintaa valtakunnan markkinassa. Siis siellä, missä on liigan, ei yksittäisten seurojen, pelikenttä.
”Kaikilta ideoilta, samoin kuin toki myös vanhoiltakin toimintamalleilta, pitäisi kysyä jatkossa tärkeä kysymys: palveleeko asia yhteisen kakun kasvua vai onko se vain olemassa olevan pullan uusjakoa?”
Tämän valtakunnallisen pelikentän ohella liiga voisi ottaa liigamaisempaa roolia myös silloin, kun pohditaan miten kokonaisuuden päätöksenteko voisi parhaiten tukea liigan ja etenkin Mestiksen seurojen mahdollisuutta olla paikkakunnillaan kiinnostavampia – ja sitä kautta kokonaisuutta vahvistavampia.
Liigan ongelmana on nähty koko sen olemassaolon ajan se, että se toimii kartellimaisena ja suljettuna markkinana. Lisäksi tässä suljetussa markkinassa toimintaa ovat ohjanneet seuratason paikallisintressit, ei liigan kokonaisetu.
Jos halutaan vilpittömästi kehittää lajin kokonaisuutta, näille molemmille perusongelmille lienee välttämätöntä tehdä jotakin. Kartellimaisuuksia on purettava, seurojen nurkkapatrioottisuuden merkitystä on vähennettävä – ja liiga on laitettava aidosti jauhamaan nykyistä merkittävämpää taloushyötyä seuroilleen.
Mutta ovatko nyt esillä olevat uudistusideat aidosti korjaamassa näitä valuvikoja? Voi olla, että ovat, mutta kun liiketoimintasuunnitelmia ei ole esitelty, emme voi varmuudella tietää.
Kun asetelma on tämä, kannattaisi kaikkia uudistuksiin liittyviä pohdintoja miettiä tästä näkökulmasta. Kaikilta ideoilta, samoin kuin toki myös vanhoiltakin toimintamalleilta, pitäisi kysyä jatkossa tärkeä kysymys: palveleeko asia yhteisen kakun kasvua vai onko se vain olemassa olevan pullan uusjakoa?
