Keskustelu katujengeistä polkee paikallaan – Nämä kolme isoa kysymystä pitää ratkaista
Kun puhutaan katujengeistä, unohdetaan tärkeä näkökulma: ilmiön keskiössä on joukko vakavilla rikoksilla oireilevia nuoria ja heidän perheitään, jotka tarvitsevat tukea, kirjoittaa Ujuni Ahmed.
Katujengi-ilmiöstä käyty julkinen keskustelu on ollut turhauttavaa seurattavaa. Ammattilaisten ja viranomaisen kesken käydystä keskustelusta on usein jätetty sivuun ne, joita aihe erityisesti koskettaa ja joille se aiheuttaa eniten kärsimystä. Ilmiöön liittyvät keskustelut ovat jääneet polkemaan paikalleen maahanmuuttoon sekä identiteettipolitiikkaan liittyvään suohon. Keskustelusta on jäänyt ulkopuolelle tärkeä näkökulma: ilmiön keskiössä on joukko vakavilla rikoksilla oireilevia nuoria ja heidän perheitään, jotka tarvitsevat tukea.
Rikokset ovat vakavia ja ne aiheuttavat paljon kärsimystä niiden uhreille. Lisäksi niistä koituu uhkaa sivullisten turvallisuudelle. Olen kuitenkin kohdannut myös katujengeihin liittyvän inhimillisen puolen niin työni kuin lähipiirinikin kautta. Pojistaan huolestuneet äidit ovat kertoneet minulle peloistaan, kuinka heidän lapsensa uhkailivat toisiaan ampumisilla ja kuinka heidän lastensa velka-asiat olivat kiristäneet myös lasten vanhempien välejä. Vanhemmat ovat ymmärtäneet hyvin nopeasti, että kyseessä on heidän lastensa henkiä uhkaavia vakavia rikoksia – ja epätoivo nuorten vanhemmissa on ollut jopa paniikinomaista.
”Pojistaan huolestuneet äidit ovat kertoneet minulle peloistaan”
Yhteiskunnan vastaus vanhempien huoliin on ollut kuitenkin enemmän poissulkeva kuin auttavaa kättä tarjoava. Katujengiasioita on käsitelty mediassa maahanmuutto-ongelmina. Katujengitermi on kaikessa epämääräisyydessään leimannut asiaan täysin liittymättömiä ja pelko nuorten vankilaan joutumisesta on vienyt vanhempia kauemmas tukijärjestelmistä. Yhteiskunnan ulossulkeva vastaus tuen tarpeeseen on heikentänyt maahanmuuttajataustaisten nuorten ja perheiden turvallisuuden tunnetta poliisia ja yhteiskuntaa kohtaan. Se on lisännyt kahtiajakoa ja kuilua eri väestöryhmien ja yhteiskunnan välillä – sitä, mitä olemme jo pitkään yrittäneet kuroa oikean ja vasemman laidan poliittisilla manifesteilla umpeen.
Maahanmuuttajiin liittyvät kysymykset ovat aina olleet Suomessa poliittisia. Tunnistan saman poliittisen latautuman niin tyttöjen sukuelinten silpomiseen kuin kunniaväkivaltaan liittyvässä keskustelussa. Maahanmuuttajataustaisten haasteissa ei nähdä lastensuojelullisia tai turvallisuuteen liittyviä tarpeita samalla tavalla kuin valtaväestön kohdalla, vaan kotoutumisongelmia ja kotoutumisvelvollisuuden laiminlyöntiä. Siitä huolimatta, että vanhempien kotoutumattomuus vaikuttaa jälkikasvuun, todellisuudessa monilla ongelmien keskellä painivilla maahanmuuttajataustaisilla ei välttämättä ole ollut mitään haasteita kotoutumisen kanssa – eivätkä he Suomessa syntyneinä ole kantaneet vanhempiensa kotoutumistaakkaa. Heidän kohdallaan nuorten polkuun on vaikuttanut yhteiskunnan eriarvoistavat tekijät ja se, miten nuoret näkevät itsensä yhteiskuntamme jäseninä.
Kun nuoret katoilevat kouluista ”ojentautumismatkoille” ja se jää hoitamatta lastensuojelunlain velvoitteista huolimatta, ei synny yhteiskunnallista huolta näistä nuorista. Kun lapset lähetetään sukuelinten silpomiseen ja se jää hoitamatta lastensuojelulain velvoitteista huolimatta, ei synny yhteiskunnallista keskustelua lastensuojelun laiminlyönneistä. Kun lapset oireilevat koulussa yhteisöllisen, kulttuurillisen tai uskonnollisen väkivallan voimalla tehdystä kasvatuksesta, ei synny yhteiskunnallista keskustelua nuoriin kohdistuvasta väkivallasta. Kun nuoret kohtaavat kouluissa ja yhteiskunnassa rasismia ja syrjintää, ei synny yhteiskunnallista keskustelua ja huolta näiden nuorten hyvinvoinnista.
”Kun nuoret kohtaavat kouluissa ja yhteiskunnassa rasismia ja syrjintää, ei synny yhteiskunnallista keskustelua”
Mutta jos näiden lasten haasteet oireilevat valtaväestön elämää haittaavasti, syntyy kiihkeä yhteiskunnallinen keskustelu. Ja siinä on kaksi paikallaan junnaavaa selitystä: toisessa kotoutuminen on epäonnistunut ja maahanmuuttoa tulisi rajoittaa tekijöiden maahanmuuttajataustan takia. Toisessa nuorten maahanmuuttajataustasta johtuvaa syrjäytymisriskiä hyssytellään rasismin pelossa. Tuntuukin siis, että kukaan ei ole kiinnostunut yhteiskunnan välinpitämättömyydestä näiden lasten ja nuorten oikeuksia ja turvallisuutta kohtaan.
Tunnistan katujengi-ilmiöön liittyvässä julkisessa keskustelussa saman maahanmuutto-orientoituneen sävyn, joka liittyy maahanmuuttajataustaisiin nuoriin yleisesti. Todellisuudessa katujengi-ilmiö ei kuitenkaan ole yhtäkkiä tyhjiöstä ilmestynyt irrallinen kupla, vaan se on yhteiskuntamme ja maahanmuuttajayhteistöiden sisäisten eriarvoistavien rakenteiden synnyttämä. Se ei selity pelkästään kotoutumisongelmana, sillä ilmiöön liittyvistä perheistä löytyy usein myös korkeasti kouluttautuneita ja elämässään menestyneitä nuoria aikuisia.
Haluaisinkin nostaa esiin kolme havaintoa, jotka määrittävät katujengien taustoja vahvasti. Ensimmäinen havainto liittyy eri kulttuurien välissä elävien nuorten identiteettikonflikteihin. Identiteettikonfliktit syntyvät yhteiskunnan ja eri yhteisöjen välillä syntyvien ristipaineiden puristuksesta, kun yhteiskunnan ja oman yhteisön odotukset ja normit ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriidasta pahoinvoivat nuoret etsivät keinoja selvitä paineiden välissä ja usein he löytävät niitä keinoja toisten nuorten kanssa, jotka ovat heidän kanssaan samassa tilanteessa. Jos nuoren ympärillä ei ole tukea tarjoavia turvallisia aikuisia, nuori saattaa pahimmillaan menettää mahdollisuuden terveen identiteetin muodostumisen ja oman identiteetin löytämiseen.
Jos nuori ei löydä identiteettiään, hänestä tulee juureton. Juurettoman on helppo olla toisen juurettoman kanssa, mikä tuo nuoret yhteen. Monet ovat samankaltaisissa elämäntilanteissa, ja perhesiteet tuovat heitä entistä lähemmäs toisiaan. Nämä siteet eivät noudata valtioiden rajoja – ja se on rikollisia toimia vahvempi side. Kun juurettomat nuoret liikkuvat perheidensä ja menojensa mukaisesti – myös ilmiöt liikkuvat.
Toinen havaintoni liittyy isien roolin perheissä. Katujengeihin kuuluvien nuorten tarinoissa toistuu usein isän poissaolo. Nuoriin kohdistuu vahvan kunniakasvatuksen myötä kovia odotuksia tietynlaisen miehen roolin täyttämisestä, mutta samaan aikaan heillä ei välttämättä ole roolimalleja odotusten täyttäjistä – eikä myöskään mahdollisuutta tai osaamista käsitellä ja puhua tunteistaan.
”Katujengeihin kuuluvien nuorten tarinoissa toistuu usein isän poissaolo”
Kolmas havaintoni liittyy nuorten koulunkäyntiin, sillä koulu on avainasemassa nuorten tulevaisuudennäkymien rakentamisessa sekä identiteetin muodostuksessa. Katujengi-ilmiön taustalta on havaittu oppimisvaikeuksia ja identiteettikonfliktit oireilevat usein muun muassa nuorten alisuoriutumisena koulussa. Rikoksilla oireilevilla nuorilla on yleisestikin todettu taustallaan usein myös neurologisia haasteita – kuten ADHD:ta. Nuoret tulisi kohdata kouluissa kokonaisvaltaisesti koko perhe huomioiden ja samalla tunnistaa nuorten ristiriitainen asemoituminen yhteiskunnan ja yhteisöjen normien väliin. Koulun vastuulla on varmistaa, että nuoren kotikasvatus sekä koulun tavoitteet tukevat toisiaan – eikä päinvastoin riko heitä.
Jotta katujengi-ilmiöön saataisiin todellista muutosta, meidän tulisi keskittyä sen todellisiin juurisyihin epäonnistuneen maahanmuuton piikkiin laittamisen sijaan. Katujengien taustasyyt kantavat samoja teemoja, jotka viitoittavat myös valtaväestöön kuuluvien nuorten väkivaltaista ryhmäytymistä. Tämän lisäksi meidän tulisi uskaltaa puhua ääneen ilmiön todellisista juurisyistä lakaisematta ongelmia maton alle syrjintää pelätessämme. Jos emme puutu ongelmiin tekijöiden etnisen taustan takia, olemme jo syrjineet näitä nuoria.
