Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
[Pappaklausulen.] Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 333 s.
Miehestä, jolla on ongelmallinen isäsuhde, kasvaa isä, joka suorittaa vanhemmuutta – lastenvaunujakaan ei voi ostaa ilman perusteellista Excel-taulukointia. Tarinassa eletään reilu viikko tukholmalaisperheen ruuhkavuosielämää. Mehevin henkilöhahmoista on itsepäinen, pahansisuinen isoisä, joka herättää samanaikaisesti myötätuntoa ja myötähäpeää. Näkökulmatekniikka on hyötykäytössä: samaa tilannetta kuvataan täysin eri kokemusmaailmoista käsin, mikä vahvistaa teoksen satiirista sävyä. Kaikki ratkaisut, kuten yksivuotias kertojana, eivät toimi yhtä hyvin, mutta Khemiri kirjoittaa tyyliteltyä ja hallittua proosaa. Isän säännöt on perheellisille todennäköisesti samastuttava teos. Muita saattavat uuvuttaa spagetin viskelyt, kakkashow’t ja puolisolle tiuskimiset. Romaani kuitenkin tekeytyy edetessään ja kasvaa lopulta aihettaan suuremmaksi.
Kim Thúy: Ru
Suom. Marja Luoma. Gummerus, 144 s.
Omaelämäkerrallinen pienoisromaani kertoo Vietnamin kommunistihallintoa 1970-luvulla paenneen venepakolaisen muistoista. Vauraassa perheessä kasvanut tytär päätyy pakolaisleirille Malesiaan, sitten rakentamaan uutta elämää Kanadaan. Siellä elämä on turvallista, mutta unelmoiminen on opeteltava uudestaan. Epäkronologinen kerronta etenee lyhyiden muistikuvien ja paljonpuhuvien yksityiskohtien varassa. Useita kirjallisuuspalkintoja voittanut Ru on upea teos. Se on koskettava olematta tunteileva. Sisältö on synkkä, mutta rytmi ja kompositio ovat kevyitä ja kuvailu aistivoimaista. Traagisista tapahtumista ja elämänkohtaloista huolimatta romaanin sävy on sovinnollinen, ja siinä on myös hienovireistä huumoria. Historian paino on raskas, mutta julmuutta vasten kauneus ja hyvyys erottuvat tavallista kirkkaammin.
Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari.
WSOY 359 s.
Miki Liukkosen uutukainen alkaa murhasta: muuan T. Oneil on kuollut myrkytettyyn Subway-patonkiin tunti sitten, ja epäiltynä on hänen isänsä, joka pitää itseään cowboyna. Dekkarisommitelma jää kuitenkin vain kuriositeetiksi, kun huomion vievät lukuisat sisäkkäiset kertomukset ja henkilöhahmojen rönsyilevä ajatuksenjuoksu. Hiljaisuuden mestari on taiturimaisesti kirjoitettu, kielellisesti rikas romaani. Tekijä hallitsee täydellisesti postmodernin kirjallisuuden venkoilut alaviitteiden alaviitteineen. Mutta koska keinot ovat parinkymmenen vuoden takaa, teos ei tunnu kovin ajankohtaiselta, eikä sen pikkunokkela huumori jaksa huvittaa kovin kauaa. Kerroksia riittää kuorittavaksi, mutta temaattisesti kokonaisuus jää ohueksi. Ehkä se on tarkoituskin. Mikä oli tuon kaiken takana? Mikä oli asian itsensä takana? Voi olla ettei mikään.
