Image

Veera Luoma-ahon kolumni: Keramiikkakurssilla käydään kapinaan valkoista laatikkoa vastaan


Keramiikkakurssi on suomalaisille tyypillisen yltiörationalismin vastailmiö, kirjoittaa Veera Luoma-aho.
Kuvat Anja Reponen

Joku aika sitten ilmoittauduin keramiikkakurssille. Kun saavuin paikalle, törmäsin ehkä puoleen tutuistani. Pakko myöntää, että en varsinaisesti osannut odottaa tapaavani heitä dreijaamassa. Siellä me nyt kuitenkin olimme. Ja muuallakin. Yhtäkkiä kaupunkilaiset kaverini jonottivat työväenopiston pronssivalukursseille, kantoivat kotiinsa selkä vääränä kivitavarasavea ja asettelivat olohuoneen pöydille romanttisia perjantaikimppuja.

Keramiikalla, mosaiikilla, posliinimaalauksella, koriste­maalauksella ja muulla taidekäsityöllä on ollut pikkuporvarillisen puuhastelun leima. Adolf Loos julisti yli sata vuotta sitten, että ornamentti on rikos, mutta Suomessa sitä ei ole vieläkään poistettu rikoslaista.

Funktionalismin henkeä on Suomessa vaikeaa paeta. Se sopii rationaaliseen suomalaiseen mielenlaatuun ja leikkaa läpi koko arjen. Funktionalismi on yhtä kuin selkeän värinen välikausihaalari, jossa on tuhansien kierrosten hankauksenkesto ja korkea vesipilariarvo. Meidät on kirjaimellisesti puettu lapsesta asti funktionalismin perintöön.

Funktionalistit halusivat luoda muotoilulle yleis­pätevät säännöt. Ja jos joku laatii säännöt, suomalainen noudattaa niitä. Kauneutta on pelkistetty tarkoituksenmukaisuus. Käytettävyys on kauneuden tärkein kriteeri. Kaikenlainen turha koristelu on karsittava pois. Käyttötarkoitus sanelee muodon.

Suomessa tämä kaikki paitsi edustaa kauneutta, on myös jonkinlainen yleisesti hyväksytty käsitys hyvästä mausta. Kun haetaan pienintä yhteistä nimittäjää, loppu­tulos on valkoinen laatikko.

Jumaloin toki itsekin Alvar Aaltoa niin, että olen nimittänyt yhden lapsistani hänen mukaansa. Silti kysyn yhä useammin, onko ehkä sittenkin mahdollista, ettei aika pysähtynyt funktionalismiin.

New Yorkin High Linen suunnitellut James Corner on sanonut, että elämme modernistisessa yltiö­rationalismissa. Kasvavan Helsinginkin tunnuslause on, että siitä rakennetaan toimivaa kaupunkia. Ei siis vaikkapa kutkuttavaa, hengästyttävää, ihastuttavaa ja kaunista. Uskon silti, että myös kauneus on perustarve. Se tekee joskus poliittiseksi orvoksi. Hetki sitten surimme ystävieni kanssa kaatouhan alle jääviä lehmuksia. Poliitikkokaverimme puoluekentän laidasta toiseen kiirehtivät perustelemaan, miksi puidenkaatosuunnitelma on järkevää virkamiesvalmistelua. Mutta lehmukset ovat kauniita, sanoin avuttomasti ja tiesin jo hävinneeni.

Sekä muotoilussa että politiikassa kauneus nähdään usein pienen porukan snobismina. Vanhat puutalokorttelit, jugendtalot ja siirtola­puutarhat on onnistuttu leimaamaan elitistien puuhasteluksi.

Oikeisto näkee kauneuden epätehokkaana tai kalliina. Vasemmiston mielestä on väärin tuhlata niukkoja resursseja vähäpätöiseen kauneuteen, jos sen sjaan saisi vaikka kerrostaloja monille – kuulostaen miltei sanasta sanaan Adolf Loosilta, joka syytti samasta tuhlailevaisuudesta aikanaan ornamenttia. Jopa vihreät alistavat ympäristön kauneuden ideologiansa alle: jos kaupunkirakenteen tiivistäminen, kevyt liikenne ja ilmastonmuutoksen torjunta sitä vaativat, mitä merkitystä on aamuauringon valaisemalla rantakalliolla tai parilla puolilaholla puulla?

Ornamentista tuli 1900-luvulla rikos, koska se oli muisto pysähtyneisyydestä. Postmodernismi haastoi modernismin, mutta kun kaiken suhteellistavat populistit ovat vallassa, postmodernismi nihilismi tympii sekin. Ehkä siksi koristeellinen kauneus tuntuu raikkaalta kapinalta.

Tunnettu itävaltalainen arkkitehti Friedensreich Hundertwasser kutsui suoraa viivaa paholaisen työkaluksi. Hän piti sitä vallanhalun symbolina. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan ikkunaan, Hundertwasser julisti. Hänen taloissaan riitti pylvästä, kaarta, mosaiikkia, holvia ja sipulikupolia. Itsekin olen hieman hundertwasserilainen. Ellei alue ole kaupunkikuvallisesti arvokas, jokaisella on oikeus rakentaa talonsa sellaiseksi kuin haluaa. Julki­sivulautakunta hoitakoot tarkasti rajatun tontin, muuten ihmiset tehkööt mitä heitä huvittaa.

Ehkä taidekäsityö kiehtoo, koska se edustaa jotain, jonka ääreen on pysähtynyt, vapautta ja vaalimista. Tarkoitus ei sanele muotoa, muoto voi olla mitä tahansa.

Julkaistu: 31.7.2019