Luuseri, rillipää, homo ja apina. Miltä sinusta tuntuisi, jos työpäiväsi alkaisi näillä sanoilla? Tai vitun makee, sulla on oikee style tai näytät ihan Robinilta. Koulunkäytävillä, jos jossakin, tiedetään, kuka on cool ja kuka ei, kenestä pidetään ja kuka on vähän outo.
Tämä ei ole uutta. Niinhän se on aina mennyt: jotkut ovat olleet suosittuja, ja toiset taas eivät. Silti jokin on muuttunut. Väittäisin, että vaatimukset olla koulussa tietynlainen ovat kasvaneet ja paineet lisääntyneet.
Jo päiväkoti-ikäisille on olemassa kriteerit siitä, millainen pitäisi olla. Vaikka kuinka puhutaan siitä, että kaikki otetaan mukaan ja kaikkien kanssa on leikittävä, eikä ketään kiusata, todellisuus on toinen. Kun silmä välttää, yhdelle tungetaan lumipallo suuhun ja toinen jätetään leikistä pois. Syynä voi olla vääränlainen paita tai se, että on ”aina ärsyttävä”.
Myös aikuiset ja kasvatuksen ammattilaiset syyllistyvät siihen, että lapsilta vaaditaan tiettyyn muottiin asettumista. Jo neuvolasta lähtien pitää olla tietynlainen: oikea pituus ja paino, oikea ruokavalio, oikea käytös. Pitää edetä oikeaa tahtia taidoissa ja olla oikea asenne. Lista on pitkä.
Kouluikäinen osaa luetella jo pitkän listan asioita, millainen hänen tulisi olla. Jos yksi luokan tytöistä ostaa vaikkapa muodikkaat haaremihousut, pian kaikilla luokan tytöillä on tasan samanlaiset housut. Se, jolla ei ole, joutuu ulkopuolelle. Jos taas pojalla ei ole juuri oikeanlaista potkulautaa, ei lautailemaan pääse ollenkaan mukaan.
Kaikki eivät selviä näistä vaatimuksista. Kaikissa perheissä ei ole taloudellisesti mahdollisuutta toteuttaa kulutusyhteiskunnan kasvattamien lasten loputtomia toivomuksia. Toisilla perheillä taas eivät riitä aika ja taidot olla hyviä vanhempia.
Samat lainalaisuudet näkyvät myös aikuisten elämässä. Kasvatustieteen professori Kari Uusikylä puhui pari vuotta sitten siitä, kuinka nyky-Suomessa pärjää vain kyynärpäätaktiikalla ja olemalla narsistisesti ja kovaäänisesti esillä Minä-Minä –asenteella. Se taas johtaa siihen, ettei kilpailukykyisessä yhteiskunnassa ole aikaa, eikä mahdollisuutta tunteille, vaan pelkästään tuloksille. Erään opettajan mukaan osa nykylapsista ei kunnioita ketään. Se näkyy kouluissa haistatteluna, mitään sääntöjä ei noudateta ja jopa opettajien ja toisten lasten ulkonäköä voidaan arvostella. Joku tai jotkut uskovat olevansa muiden yläpuolella ja voivansa tehdä mitä vain. Kun lapsi koulussa on piittaamaton toisia kohtaan, hän on todennäköisesti nähnyt samanlaista käytöstä myös kotona.
Jotkut vanhemmista taas kasvattavat lapsistaan oman menestyksensä jatko-osia. Lapsi pitää saada hinnalla millä hyvänsä huipulle: koululta vaaditaan lisää tehoja ja lapsilta supertaitoja. Jotkut koulut ovat lähteneet samaan leikkiin mukaan. Ei ihme, että osa lapsista masentuu, kärsii käytöshäiriöistä ja joutuu lääkitykselle.
Jos vanhemmat tekevät omaa uraa, lapsi jää helposti sivuosaan ja moni iltasatu jää lukematta. Jotkut taas kasvattavat lapsensa ilman rajoja. Silloin perheeseen muuttaa lapsi, joka Uusikylän mukaan on vielä aikuisenakin luonnevikainen vauva, joka manipuloi muita. Pahimmillaan perheen kylmä tunneilmapiiri vieraannuttaa perheenjäsenet toisistaan. Opettaja voi olla lapselle tärkeä tukihenkilö, mutta vanhemmaksi opettajasta ei ole.
Maria Jotuni sanoi jo aikoinaan: ”Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi mahdollisimman mukava ja vaivaton meille, vaan siksi, että hän voisi terveenä ja väkevänä täyttää tulevan paikkansa ja löytää itsensä.”
Olisiko tämä liikaa vaadittu? Voisivatko vanhemmat olla taas vanhempia?
Lapsen kanssa ei kuulu olla koko ajan kivaa ja mukavaa, eikä lapsen kuulu olla oman egon jatke. Lasta kuuluu kasvattaa ja rakastaa.
Kaikilla maailman lapsilla tulee olla oikeus suojattuun ja turvattuun lapsuuteen, jossa ei ole väkivaltaa, eikä riistämistä. Vaikka YK: lastenoikeuksien toteutuminen jää helposti hyväksi ajatukseksi, ja asiaksi, joka ei koske juurikaan suomalaisia lapsia, silti lapsilla tulisi olla oikeus olla lapsia ja edetä oman kehitystahtinsa mukaan. Ja ennen kaikkea kelvata juuri sellaisina kuin he ovat.
