Tämän miehen tuntevat maan hiljaisetkin. Hän on se, joka huutaa ja huudattaa kuin helppoheikki, ja myy päntiönään vanhaa tavaraa Hirvaskankaan huutokauppakamarilla Uuraisilla.

Täällä Keski-Suomessa, Jyväskylästä pohjoiseen, näitä palsanmäkiä ja kiminkisiä kasvaa kiusaksi asti, ja joku heissä lakkaamatta kansan syviä rivejä puhuttelee.

Aki Palsanmäki, toisen polven nuijamies, on tehnyt niin monta kauppaa elämässään, että ihmiset pitävät häntä jo maailmanmiehenä.

Mutta totuus tulee tässä: jokunen kuukausi sitten Palsanmäki teki elämänsä ensimmäisen etelänmatkan. Se suuntautui Fuengirolaan, Espanjan suomalaisytimeen.

Sitä ennen oli ehtinyt tapahtua paljon.

–  Kun nöyränä taivaltaa ja asiat loksahtaa mukavasti paikalleen, niin tässä on 

tulos, toteavat kansansuo­sikit Aki ja Heli Palsanmäki.

Talon alakerrassa on penkkejä kuin seurasalissa. Istumaan mahtuu 140, kesällä pihatuoleihin toinen mokoma. Hyllyissä on rekvisiittana kolmisen sataa peltipurkkia, joita emäntä ei suostu myymään. 

Kookas juliste huoneen toisessa päässä kertoo, että täällä – tarkemmin sanottuna yläkerrassa – asuu Suomen huutokauppakeisari. Ja siltä näyttävät pöydätkin: Arabian astiastoa, kuparipannua, mitaleita, kirveitä, justeerin terä, tukkisakset, kaikkea millä vain on nimi.                                                               

Tässä huoneessa isä aikoinaan huutokaupan aloitti, ja kun porukkaa alkoi tulla, teki hallin. Nyt halli on hylätty. Se kertoo suhdanteista.

– Kun lamavuodet iskivät, myö pantiin halli kylmilleen. Vei lämmitysöljyä niin, että oikein pyörre kävi säiliössä. Palattiin tähän, Aki sanoo. 

Isä Palsanmäki oli tolokun mies jo ennen huutokauppakamariaan.

– Välillä mummulan pellot oli kaikki perunalla, kolme hehtaaria. Yhtäkkiä oli navetassa 150 kania, nylki ja möi ite kaninlihaa hotelli Laajavuoreen 1970–80-luvulla. Sitten yhtäkkiä oli kanoja sata kappaletta, ja niiden munia möi. En tiijä, mistä huutokauppa-ajatus kyti. Mutta ensi vuonna tulee 30 vuotta täyteen.

Meiltä on kysytty, miten keisariksi tullaan. Mietitäänpä hetki.

Palsanmäen tapauksessa kruunu perittiin. Kun isä Palsanmäki kuoli vuonna 2006, poika otti valtikan ja palasi vaimonsa Helin kanssa Salosta Uuraisille, jonne puheliaan tv-julkisuuden myötä syntyi huutokauppakeisarikunta.

– Isän toivomus oli, että siskoni tai minä jatkamme hänen elämäntyötään. Palaset loksahtivat mukavasti kohdalleen.

Asuntolainalla Aki ja Heli ostivat paikan muilta perillisiltä. Heli johtaa nyt yritystä. Akin, vanhan koulujännittäjän, oli ruvettava meklariksi, kun muita ei löytynyt.   

– Sanoin, että huuvatte tavaraa kunnolla penkeissänne ettekä jahkaile ja ihmettele. Ja kun minä sen ensimmäisen maljakon otin kätteen, niin kyllähän se käsi tärisi ja vapisi kuin haavanlehti, että pyssyykö maljakko käjessä ollenkaan. 

Nyt homma sujuu tutinoitta. 

– Parhaimmillaan on viis tuhatta ihmistä ympärillä, eikä jännitä yhtään. Jyväskylän Paviljongissa oli Lastensairaalan gaalaillallinen, ja penkissä kovia nimiä, Esa Tikkasta ja Arvi Lind. Jyväskylän kaupunginjohtajallekin heitin aika raskasta vitsiä.

– Kyllä mua hävetti, Heli parahtaa.

– Artisteilta olen Arja Korisevaa ja Janne Tulkkia myöten kysellyt, jännittääkö. Kaikki sanovat, että jos ei jännittäisi, joku olisi vialla. Mutta minua ei jännitä.

– Niin, onko sitten jotain vialla, Heli kysyy.

– Varmaan se tullee se hulluus vai pöllöys. Kun otan sen ensimmäisen esineen kätteen ja pijän sen palopuhheen, niin tavallaan kaikki muu on pois päästä ja teen tulosta. Siihen tullee hyvä tempo. 

– Vain yksi ainut voi pilata sen huutokaupan: suomalainen juopunut mies. Se mössii ja kommentoi joka sanan, mitä meklari sanoo. Se on hirveän ikävää ja tosi ärsyttävää. 

Huutokaupassa nuijan kopsahtelu­tahti on ”siinä 200 lyönnin kahta puolta”. 

Puhelin pirisee, hetken päästä uudelleen. Keisari vilkaisee, mutta pistää syrjään. 

– Aki ei osaa pitää puhelinta kiinni, Heli hymähtää.

– Se on se meijän työväline. Jos sen pistää kiinni, niin hommatkin loppuu. Kyllä tähän päivään mennessä olen joka puheluun takaisin soitellut, Aki sanoo.

Työ on Aki Palsanmäen toinen luonto. Sitä on tehty leipomossa, metallihommissa ja lapiomiehenä hautausmaalla. Sitä on tehty konkurssi- ja kuolinpesien irtaimistoa huudattamalla, toimeksiantoina ja meklaripalveluina.

Heli kasasi Salossa Nokian kännyköitä, sen jälkeen Aspocompissa piirilevyjä, kun ammattikoulun keittotaidolla ei töitä löytynyt. 

– Sitten otimme lopputilit vakituisista työpaikoistamme. Mietittiin paljon, että lähetäänkö hullun hommiin. Mutta kun nöyränä taivaltaa ja asiat loksahtaa paikalleen, niin tässä on tulos. En tiiä, ollaanko uramme huipulla vai nousussa vai laskussa. Sitä ei voi tietää, Aki sanoo. 

Asuntolaina pitää mielen virkeänä.  

– Joku sanoi, että aika hurja on tuo kalenteri teillä, kun kahtoo, missä myö käyvään huutokauppoja pitämässä ympäri Suomea, mutta kyllä se on vaan tehtävä. Olen pistänyt Suomen karttaan nuppineuloja, missä on käyty, ja se on kuin siilin selkä. Ääripisteet ovat Hanko ja Äkäslompolo, Aki sanoo.

– Mittariin tuli viime vuonna 70 000 kilometriä firman ajoja, ja omat ajot päälle. Saa siinä pyörien päällä olla, Heli toteaa.  

Parhaimmillaan Aki Palsanmäki myy 70–80 tuotetta tunnissa.

Pihalta kuuluu rekkojen ärinä. Keisari kurottaa kaulaansa.

– Tulleekohan kolari, kun tulloo toinen rekka vasemmalta vastaan…

Tavaraa tulee joka ilmansuunnasta, kaukaakin. On käytettyä tavaraa, sekalaista kodinirtaimistoa, kuolinpesiä, työkoneita, ”kaikkea maan ja taivaan väliltä”.

Sormia näpäyttämällä menestys ei ole tullut. Väliin mahtui ankeita aikoja ja asiakkaiden puutetta. Omaakin tavaraa oli välillä myytävä, moottorisahasta alkaen.

Alku kyllä oli ihan hyvä.

– Meillä oli antiikkiliike. Kaks kertaa kuukauvessa haettiin Ruotsistakin kuorma huonekaluja. Ne meni helevetin hyvin kaupaksi ja vaihtuvuus oli tosi nopeata. Silloin sai pistää hintalapun, mikä miellytti itteäkin, eikä asiakkaat tinkineet. Klaffipiironkia tai talonpoikaispuusänkyä saatiin hyvin myytyä. Ei niitä enää ole kyselty kahteen vuoteen, Aki toteaa. 

– Keski-Suomessa oli paljon osto- ja myyntiliikkeitä, jotka kävi kyttäämässä tavaraa omiin liikkeisiinsä. Sitten seittemän antiikkiliikettä lopetti samana vuonna, kun tämä lamahöpötys alkoi.

– Silloin mekin lopetettiin osto- ja myyntiliike. Ei se kannattanut enää, Heli sanoo.

– Ensimmäisenä lauantaina kävi naapurin emäntä ja yksi asiakas, eikä tullut yhtään kauppaa. Seuraavana lauantaina kävi vain naapurin emäntä kysymässä, paljonko kello on. Silloin tuumin, että mulla on muutakin tekemistä lauantaina kuin istua ja ihmetellä. Se tyssäsi kuin seinään se huonekalumyynti Keski-Suomessa, Aki sanoo.

Huutokauppa­kamari on paikka, jossa outo ja tuttu kohtaavat.

Sitten – oi, siunattu televisio, siunattu sattuma! Tuotantoyhtiö oli kiertänyt kolmatta kymmentä myyntipaikkaa kehäkolmosen yläpuolella, kunnes Uuraisilta löysi hakemansa. 

Palsanmäellä epäiltiin piilokameraa. 

– Pitkä päivä oltiin tehty, ja vähän nälkä rupesi kurnimaan, kun tuli kaks ventovierasta ukkoa pihhaan, että me tehhään teistä televisio-ohjelma. Sanoin sille päin naamaa, että viittit vielä vittuilla mulle, onko jotain asiata. Ne kaivo käyntikortit taskusta. Jouvuin taas nieleskelemään sanojani, Aki myöntää. 

Päätöstä tuumattiin hyvä tovi, kyseltiin tuttavilta ja kylänmiehiltä.

– Silloin oli lama syvenemässä, ja minun mielestä meijän huutokauppapaikka oli hiipumassa. Ei tullut firmaan niin paljon rahaa kuin oli pakolliset kulut. Elettiin helkkarin nuukasti, mutta ei vain toiminut. Mietin jopa lopettamista, Aki sanoo. 

– Ajattelin, että jospa ohjelma antaisi mainosarvoa ja poikisi tavaraa. Ja kova mainosarvohan sillä olikin. Kuka yrittäjä pystyy ostamaan muutaman tunnin viikossa telkkariin mainosaikaa, ei kukaan. 

– Myötiinhän me siinä ittemme. Nyt ei voi käyvä puskassa kusella. Siellä on paparazzi, joka välittömästi tienaa sillä viiskymppisen. Se on se kääntöpuoli. Mutta on hyviäkin puolia. Pystyy maksamaan pakolliset laskut ajallaan ja vielä sattuu muutama killinki jäämään tilillekin.

Helmikuussa alkaa Suomen huutokauppakeisarin neljäs kausi. Huhtikuussa starttaa uusi sarja, Hyvät kaupat, jota keisari tekee Jethro Rostedtin ja Janne Katajan kanssa – ”kauppaa eri formaatilla.”

Rauta on kuumaa.

Venla-palkinnot todistavat, että huutokauppakeisaria katsotaan – ”yksi elämän hienoimmista hetkistä, ei auta mikään”.

Palsanmäkeläisistä on tullut julkkiksia. 

– Tuntuihan se oudolta, että ihmiset haluavat ottaa valokuvia. Ja sitten ne jännittää ja tärisee niin paljon, että valokuvastakaan ei aina saa mitään selvää. Me ollaan kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, ei meitä tarvi jännittää, Heli sanoo.

Mutta jännittävää on tv-työkin. 

– Vasta viime kesänä, kun neljättä kautta kuvattiin, en jännittänyt enää kameroita. Kolme ensimmäistä vuotta jännitin ihan hirveesti, enkä suostunut puhumaan yksinäni kameralle yhtään mitään. En saanut sanaa suusta, Heli sanoo.

– No, onhan se, kun kattoo, vaarallisen näkönen vehje. Se saattaa vaikka purasta, isäntä lieventää.

Kaikkea on tullut reissussa myytyä, pienlentokoneesta (700 euroa) junan veturiin (5 600 euroa). Raumalla odotti 170 polkupyörän savotta. 

– Mietin, kuka nämä ostaa kolmessa tunnissa, mutta nehän meni helevetin hyvällä hinnalla kaupaksi ja olis mennyt lissääkin. Huusin itekin vaaleanpunaisen pyörän siskoni tytölle, Aki sanoo.

– Tavara on se ykkösasia. Kakkosasia on, ketä tulee penkkiin istumaan, koska niillä on ne rahat pussissa. Ja kolmantena on se meklari. Tai näin se ennen televisiota oli. Tällä hetkellä voi olla sekin, että fanit tulevat kahtomaan Akia ja Heliä, mutta kyllä se tavara on vielä tärkein.

Millainen täytyy ihmisen olla, että tässä hommassa menestyy?

– Hullu, sanoo Aki, - mutta se ei onneksi näy, kun se on täällä korvien välissä, mutta ite tietää sisäisesti.

– Kun on vieraalla töissä, siellä on neljä viikkoa kesälomaa, viikko talvilomaa, 12 pekkaspäivää vuodessa ja viikonloput vapaata. Nyt niitä ei ole. 

Keisari on kutsuttu yrittäjätilaisuuksiin kertomaan, kannattaako yrittäjyyteen kannustaa. Se onkin hyvä kysymys. 

– Jos olisi tämä tieto päässä, niin ilman televisio-ohjelmaa en lähtisi huutokauppakamaria pitämään. Yrittäjällä on oma vapaus ja työajat, mutta kylmä totuus on, että pienyrittäjä ei Suomessa pysty palkkaamaan työntekijöitä. Se on helevetin kallista maksaa tellit ja lellit ja kullit ja kaikki. Raha loppuu oikeasti kesken.

– Joka haluaa alkaa huutokauppa-alalle, en sitä ihan tyrmääkään, mutta kulut pitää saada sopivaksi. Jos vuokraat Jyväskylän keskustasta kivijalkaliikkeen, siellä on 12 000 euron vuokra, siihen sähkö ja lämpö, ja otat neljä ukkoa tai akkaa töihin. Ei toimi. Tämmösellä sekalaisella kodinirtaimistolla et tee niin paljon kuukauvessa rahhaa, että maksat semmosia menoja.

Mutta kyllä tämä elämäntavasta käy.

– Jos maanantaiaamuna pitäis lähteä seittemän aikaan johonkin metallifirmaan töihin, pistää haalarit päälle, 8 euroa 24 senttiä tuntipalkka, niin vois olla kynnys aika korkea, Aki sanoo. 

Emännän keräilypurkkeja on turha ruveta huutamaan.

Työn myötä keisari on alkanut tottua myös töpselikoneisiin.

– Olin tietokonetta vastaan. Olin ollut tietokoneohjatuissa työstökeskuksissa ja sorveilla töissä, ja sain naputella kaheksan tuntia päivässä. Koin, että se riittää mulle vähäksi aikaa. Mutta nykyään käytän tietokonetta joka päivä tiedon hankkimiseen.

– Aki oli viimeiseen asti vastaan, kun sanoin, että ostetaan tabletti: sillä pystyy sohvalta katsomaan, eikä tarvi mennä tietokoneelle. Hän oli vastaan, että mitä me sillä tehdään. Tänä päivänä en saa koskea siihen, kun Aki on siinä koko ajan, kun olemme kotona, Heli hymähtää.

Huutokauppatavaratkin pistetään nykyään nettiin, ja kirjanpito kulkee verkossa. 

– Mutta edelleen olen sitä mieltä, että paperit on paljon parempia. En halua opetella mitään uutta, mulla ei ole aikaa siihen. Ja jos tietokone kaatuu, niin tiedot menee siellä, Heli arvelee.  

Viime vuosina on työtahtiin jo sallittu muutamia säröjä. Se alkoi Äkäslompolosta, jossa he kävivät Helin vanhempien kanssa lomalla – ja Kaulasen tiskillä tietenkin. 

– Äidillä oli pakkomielle päästä Jounin kauppaan Sampoa kattomaan. Me ihmeteltiin, miksi pitää kauppiasta mennä kattomaan, mutta kyllä itekin tajusin, että hän on siellä samanlainen nähtävyys kuin me ollaan nyt täällä, Heli naurahtaa.

Siitä alkoi Lapin-hulluus. Sinne on päästävä joka vuosi hiihtämään. 

Eikä siinä kaikki. Viime lokakuussa keisari puolisoineen lensi vanhaan kuningaskuntaan. 

Espanja, ensimmäinen kerta! Fuengirolassa pidettiin huutokauppa, mutta oi, se paikka! Toinen ja kolmas kerta on jo hollilla.

– Seuraavalla lomaviikolla joutuu vähän miettimään, kumpaanko suuntaan lähtee. Molemmat on hienoja paikkoja. Samalla rahalla olet viikon Espanjassa kuin Lompolossa. Suomessa et voi mennä joka ilta ravintolaan syömään, mutta Espanjassa voit. Siellä maksat 4–5 euroa, täällä 55 euroa. Rahallisesti kun otat mökin sesonkiaikana viikolla 14, se on puolitoista tuhatta euroa. 

Tyytyväiseltä vaikuttaa keisarikunta.

– Työttömänä ei ole tarvinnut olla päivääkään ammattikoulun jälkeen. Olen sitä mieltä, että työtä tekemällä ihminen on paljon virkeämpi kuin jos jää kotiin mökkiytymään, Heli sanoo.

– Jos kahtoo kerrostalon ikkunasta, että kyllähän minäkin tekisin, jos annetaan mahollisuus, niin ei siitä semmosesta elämästä tule mittään, Aki sanoo.

– Ihminen, ketä haluaa tehdä töitä, niin kyllä sille jotain töitä löytyy, Heli uskoo.

– Väitän, että jos perjantaina olisi viimeinen huutokauppa, mitä ikänään pijän elämässäni, niin kyllä minä maanantaiaamuna olen seittemän aikaan jossakin työssä. Sitä en tiiä, mitä tekisin, lakaisisinko lattiaa jossain vai tiskaisinko astioita, mutta töissä olisin ihan varmasti, Aki sanoo. 

– Kaikki ei voi Suomessa tehä herrojen hommia. ●

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Petri Mulari