Image

Keikarin uudet vaatteet



Keikarin uudet vaatteet

Paul Weller on coolin sanakirjamääritelmä ja Otto Talvion idoli. Odotettuaan 15 vuotta Wellerin haastattelua se vihdoin onnistui. Talvio poistui hotellista  posket punaisina.
Teksti Otto Talvio
Kuvat Warner Music

Weller oli ollut kuvioissa pitkään. The Jam -yhtyeellään Weller oli noussut Britanniaa ravistelevan mod revival -buumin idoliksi 1970-luvun lopulla, mutta asema nuorisokulttuurin puhemiehenä sopi huonosti omaehtoiselle Wellerille. Weller päättikin hajottaa yhtyeensä sen suosion huipulla 1982. Kääntäessään selkänsä parkatakkipoikien armeijalle, hän otti ensimmäisen askeleensa sarjassa henkilökohtaisia muutoksia, jotka ovat määrittäneet hänen uraansa siitä lähtien.

Wellerin 80-luvun soul-kollektiivi Style Council ja hänen soolouransa eri vaiheet tuntuvat toisiinsa verrattuna kovin erilaisilta, mutta laajasti katsottuna ne ovat vain eri puolia samasta 1960-luvun alussa muotonsa saaneesta brittiläisestä traditiosta. Ne ovat yhdistelmä mustaa ja valkoista, brittiläistä ja amerikkalaista, koristeltuna erilaisten klubi- ja nuorisokulttuurien parhailla piirteillä.

Sellainen on myös toukokuussa julkaistu levy Saturn’s Pattern, yhdistelmä psykedeelistä rockia, sielukkaita balladeja, hypnoottista housegroovea ja punkin energiaa.

Paul Weller täytti toukokuun 25. päivä 57 vuotta. Olen seurannut hänen uraansa 1980-luvun jälkipuoliskolta, nuoresta miehestä keski-iän loppupuolelle. Olen kirjoittanut hänen levyistään ja olen vuosien varrella jättänyt haastattelupyyntöjä eri levy-yhtiöihin, usein silkasta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta. Olen ihaillut hänen musiikkiaan – muistan yhä, kun kävin ostamassa The Jamin All Mod Cons -levyn Fennica Recordsista ja miten paljon pidin hänen toisesta soololevystään Wild Woodista sen ilmestyessä. The Style Council taas tuottaa minulle tavattoman paljon iloa edelleen – katson yhtyeen korneja ja täysin kieli poskessa tehtyjä musiikkivideoita puhtaasta rakkaudesta 1980-luvun hipsterkulttuuriin. Style Councilin Walls Come Tumbling Down on edelleen yksi lempikappaleitani.

Paul Wellerissä ei ole silti koskaan ollut kyse vain musiikista. Muistan ostaneeni teini-ikäisenä Leviksen valkoisia 501 -farkkuja etupäässä Style Councilin inspiroimana. Olen myös melko varma, että hankin Burberryn poplarin, koska sellainen näytti niin hyvältä Wellerin päällä.

Minulle Weller on ollut enemmän kuin vain muusikko. Hän on ollut idoli, kuvienkaataja ja klassisti, dandy ja modernisti. 

Yksikään haastattelupyyntö ei koskaan tuottanut tulosta, ja pitkään näytti siltä, että The Jamin lehdistötilaisuus Ruisrockin backstagella vuonna 1980 jäisi Wellerin ainoaksi haastatteluksi suomalaismedioissa. Kunnes sitten viime talvena, 35 vuotta The Jamin Suomen vierailun jälkeen, Wellerin levy-yhtiöstä Warnerista ilmoitettiin vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, että pääsisin haastattelemaan häntä.

Haastattelut on järjestetty viiden tähden hotelliin Lontoon Sohossa. Normaalisti tämänkaltaiset maailmantähtien haastattelupäivät noudattavat omaa rutiiniaan: Artistit puhuvat ajankohtaisista asioistaan ja minä kysyn heidän taiteellisista saavutuksistaan, ambitioistaan, mistä milloinkin. Henkilökohtaiset tunteet pysyvät piilossa puolin ja toisin. Nyt kun odotan vuoroani hotellin loungessa, pystyn vain hädin tuskin pidättelemään jokaisesta ihohuokosesta ulos pyrkivää faniuttani.

Ja niin kuin tärkeiden ihmisten kohtaamisiin aina, tähänkin hetkeen liittyy pelkoa. Paul Wellerillä on hankalan miehen maine. Hän on ollut raitis jo viitisen vuotta, mutta silloin kun hän vielä joi – ja hän piti juomisesta kuten hänen sukupolvensa englantilaiset pitävät, todella paljon – hän antoi haastatteluja, joiden räjähdysherkkä jännite ei aina pysynyt rivien väleissä. Hänen vihamielinen tapansa vastata kritiikkiin ja ylipäänsä negatiivinen suhtautuminen mediaan taas on aiheuttanut sen, että hänestä ei oikeastaan kirjoiteta mitään ikävää – olkoonkin, että useimmat musiikkitoimittajat tuntuvat tapaani myös vilpittömästi ihailevan häntä. Hänen entinen ystävänsä, mod- ja muotikirjailija Paolo Hewitt julkaisi hänestä elämäkerran The Changing Man (2007), jossa hän arvioi Welleriä paitsi isosydämiseksi, myös aggressiiviseksi, itsekkääksi, suvaitsemattomaksi ja ajattelemattomaksi. Miesten välit menivät poikki vuosi ennen kirjan ilmestymistä.

Nyt Paul Weller nousee kättelemään hotellin pohjakerroksen ison kabinetin muhkealta sohvalta. Kädenpuristus on luja mutta pikainen. Hän on pukeutunut hillityn elegantisti – samalla tavalla kuin hän olisi saattanut pukeutua parikymppisenä, nyt vain laadukkaammin: tummanharmaat tweedhousut, tummansininen kashmirvillainen solmuneule ja loaferit ilman sukkia. Aivan kuin vaatteiden värimaailma seuraisi hänen hopeanharmaita hiuksiaan, ainoastaan hänen ruskettunut ihonsa tuo kokonaisuuteen lämpimän oranssin vivahteen.

Weller näyttää hyvinvoivalta, jäntevältä ja terveeltä, mieheltä parhaassa iässään. Lontoon eteläpuolelta Wokingista, Surreysta kotoisin oleva Weller puhuu edelleen Kaakkois-Englannin siloittelemattomalla aksentilla, jossa on paljon yhteistä Lontoon työväenluokkaisen cockneyn kanssa.  

Wellerin läpimurtosoololevyllä Stanley Road (1995) on kappale nimeltä The Changingman, joka muodossa tai toisessa esiintyy liioittelematta joka toisen hänestä tehdyn englanninkielisen haastattelun otsikossa. Kappaleessa hän kuvailee intuitionsa varassa hapuilevaa miestä, joka toivoo olevansa huomenna jotain mitä hän ei ole tänään. Se on vain yksi hänen lukuisista kappaleistaan, jotka on helppo tulkita henkilökohtaisen tunnustuksellisiksi.

Muutokset Wellerin elämässä ovat kahta tyyppiä. Uransa suurissa ratkaisuissa hän on aina ollut johdonmukainen – kuten vaikkapa lopettaessaan The Jamin yhtyeen ollessa huipulla tai siirtyessään soolouralle sen jälkeen kun Polydor kieltäytyi julkaisemasta The Style Councilin houselevyä Modernism: A New Decade 1980-luvun lopussa. Henkilökohtaisessa elämässään hän on toiminut intuitiivisemmin: hänellä on seitsemän lasta neljästä suhteesta. 

”Totta kai minun elämäni on muuttunut valtavasti, luojan kiitos. Kysymys, jota minulta kysytään jatkuvasti, erityisesti täällä Englannissa, on “mitä 18-vuotias Paul Weller ajattelisi nykyisestä Paul Welleristä?”. Vastaus siihen on, että en tiedä ja ei vittu myöskään kiinnosta. Se on typerä kysymys”, Weller tiuskaisee. ”Olla 18 ja olla melkein 57 ovat maailmankaikkeuden päässä toisistaan. Olen tyytyväinen siitä, että minun elämässäni tapahtuu vielä muutoksia, vaikka ne ovatkin hidastuneet. Löydän koko ajan uusia asioita, ideoita ja mahdollisuuksia, jopa filosofioita. Toivon, että muutokset jatkavat tapahtumista, jotta kehitys kehittyy, jotta etenen jonnekin.”

Ainakin viime vuosien aikana näin on käynyt. Hän oli aina juonut paljon, mutta 1990-luvun brittipopvuosina vielä enemmän. Brittipop menetti sittemmin suosionsa, mutta Weller ei janoaan. Netissä pyörii alun perin iltapäivälehti Sunin julkaisema kännykkävideo joulukuulta 2008, jossa hän on tuoreen tyttöystävänsä, nykyisen vaimonsa kanssa, prahalaisessa baarissa. Molemmat ovat ympäripäissään, mutta se ei estä Welleriä raakkumasta paikallisen trubaduurin kanssa baaritiskillä.

Nyt tuosta myötähäpeää herättävästä karikatyyristä ei ole edes rippeitä jäljellä. Weller lopetti alkoholinkäytön viitisen vuotta sitten, kun hänen nuorimmat poikansa Bowie ja John-Paul syntyivät. Hän on edelleen särmikäs, mutta mieluummin innostunut kuin aggressiivinen. Raittius on selvästi pyöristänyt hänen särmiään.

”No toivottavasti niin on. On minulla edelleen hetkeni. Mutta ikä ja elämäkin pehmentävät. Ja viisastuminen. Mutta olihan juomisen lopettaminen valtava asia minun elämässäni. Ihan kirkkauden ja läsnäolon kannalta. En todellakaan haluaisi elää elämääni niin, että sen lopuksi joutuisin toteamaan, että ei ole muuttunut lainkaan. Mikä olisi pointti siinä? Ettei kehity, ettei muutu paremmaksi ihmiseksi.”

Maku ja pukeutuminen on aina erottanut Paul Wellerin suurimmasta osasta muita brittiartisteja. Hänellä on aina ollut vaatteita, jotka näyttävät kuin hänelle tehdyiltä. Ei siis ihme, että Wellerillä on myös oma vaatemerkki Real Stars Are Rare, jonka vaatteet hän suunnittelee. Mittakaava on pieni, mutta bisnestä tärkeämpää ovat itse vaatteet. Kun Weller käy puhumaan vaatteista, hänen kasvoilleen nousee ensin lapsenomainen ilo ja heti perään nolostunut hymy omasta innostuksesta.

”No joo, minulla on aika paljon vaatteita. Se on pieni harmistuksen aihe taloudessamme, koska vaimoni aina valittaa siitä, että käytän niin paljon vaatekaappitilaa. Mutta en voi sille mitään, että rakastan vaatteita niin paljon. Tiedän, että se on pinnallista ja tiedän, että kun aika minusta jättää, niin ne kaikki vain tuhoutuvat, mutta niin kauan kun henki minussa pihisee, ne merkitsevät minulle jotain. Ne eivät merkitse minulle enemmän kuin ihmishenki tai lapsen kärsimys, mutta niiden kulttuurinen merkitys minun elämässäni on suuri”, Weller muotoilee.

”Olen aikani lapsi. Kun olin nuori, vaatteet ja musiikki, ja ehkä jalkapallo, olivat ne tärkeimmät asiat. Silloin oli vähemmän vaihtoehtoja ja nuo kolme asiaa määrittelivät, minkälainen ihminen olit. Riippuen siitä millaista musiikkia kuunteli ja miten pukeutui, ihmiset saattoivat tunnistaa sinut yhdeksi heistä – tai yhdeksi muista. Olen sen ajan tuote.” 

Weller on päässyt vauhtiin ja kun niin käy, puhe kääntyy siihen, mitä mod-aate ja modernismi todella hänelle merkitsevät.

Modien eetos – jonka The Whon ensimmäinen manageri Pete Meaden tiivisti sanoihin ”elää puhtaasti vaikeissa olosuhteissa” – kiteytti 1960-luvun brittinuorison luottamuksen yksilön voimaan nousta pois tympeästä sodanjälkeisestä konservatiivisuudesta ja toteuttaa omia unelmiaan. Ihailluimmat modit 1960-luvulla olivat niitä, joiden vaatteet olivat rohkeimpia, erikoisimpia ja hienoimmin toteutettuja, mutta valtaosa modeista halusi vain näyttää muodikkaalta, vetää päälleen parkatakin ja kuulua joukkoon. Tämä on tietenkin jokaisen alakulttuurin luonne ja vitsaus, näyttäväthän hipsteritkin kaikesta erikoisuudentavoittelustaan huolimatta myös kaikki samalta.

”Kun koko mod revival tapahtui Englannissa 70-luvun lopussa, The Jamin keikoilla oli yleisössä vain vihreiden maihinnousutakkien meri, kaikki näyttivät tismalleen samalta”, Weller sanoo. ”Suhtauduin siihen aina hiukan epäillen, koska mod kadottaa olemuksensa silloin. Sama mod-klubeilla, jotka eivät halua soittaa mitään muuta kuin vanhaa musiikkia. Ei se ole modien eetos. Eikä ole, tai ei pitäisi olla, modeja, jotka äänestävät Ukipia tai British National Partya, koska se on täysin vastoin sitä, mihin me uskomme.” 

Paul Wellerin silmät palavat. Nyt puhutaan aiheesta, joka ei ole koskaan ollut hänelle vain pintaa. ”Minulle mod on eteenpäin katsova ja kaikkea syleilevä kulttuuri, joka valikoi parhaita piirteitä ympäriltään – italialaisilta ja ranskalaisilta opiskelijoilta, karibialaisilta siirtolaisilta, amerikkalaisesta collegetyylistä. Kaikki nämä pienet säikeet, jotka sitten suodattuvat omien henkilökohtaisten intressiesi kautta joksikin erilaiseksi. Mikään osa minussa ei haaveile paluusta 1980-luvulle tai 1970-luvulle. 1960-luku oli varmasti mahtava vuosikymmen, jos oli tietyn ikäinen ja asui Lontoossa, mutta pienellä paikkakunnalla, kuten Wokingissa, josta olen kotoisin, 60-luku olisi vain mennyt ohitse. Sama juttu 70-luvulla. Ajattelutavat silloin olivat niin takaperoisia, kaupat niin tylsiä. Nykyään asiat ovat paljon paremmin. On paljon enemmän väriä kaduilla, enemmän erilaisia ihmisiä, on monikulttuurisempaa.”

Sitten oveen koputetaan. Se todellisuus, johon kuuluvat levy-yhtiön viestintäväki, aikataulut ja kiire, keskeyttää vauhtiin päässeen Wellerin. Haastatteluun annettu puolituntinen on täynnä. Weller kysyy vielä nopeasti olenko menossa levykauppoihin ja listaa uusia suosikkilevyjään. Sitten hän kättelee sydämellisesti.

Kun astun ulos, tuntuu kuin olisin tullut lenkiltä. Endorfiinit hyrräävät. Tämä man-crush on ilmeisen vakava. ■

Paul Wellerin 12. soololevy Saturn’s Pattern (Parlophone) julkaistiin 18.5.

Julkaistu: 14.8.2015