Apu

Kaunotar kadoksissa



Kaunotar kadoksissa

Porot polkevat hohtavan valkoisen jääleinikin Suomen lapissa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Riitta Angervuo, Aarre Leskinen

Jääleinikki on upea. Hohtavan valkoinen kasvi on matala, möyheälehtinen ruoho, jonka kukkia on ihmetelty kautta aikojen.

Ei ihme, että niin moni tutkija on ihastunut jääleinikin erikoisen kasvupaikan lisäksi sen hohtavaan olemukseen.

Näin kävi myös Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen tutkimusaseman johtajalle, professori Antero Järviselle 1980-luvun alussa, kun hän vaimonsa, lääketieteen lisensiaatti Leena Järvisen kanssa aloitti jääleinikin tutkimukset Kilpisjärvellä. Muiden töiden ohella jääleinikistä tuli Järviselle kiintoisa seurattava.

Antero Järvinen on toiminut tutkimusaseman johtajana lähes 40 vuotta.

Jääleinikki, latinaksi Ranunculus glacialis ei ole myrkyllinen, toisin kuin kaikki muut leinikit.

Jääleinikki on usein vain sormen pituinen, lyhyenläntä tanakkavartinen kasvi. Toisaalta joskus sen pituus voi venähtää jopa parikymmensenttiseksi. Kukkavarren pituuteen verrattuna jääleinikin terälehtiä pidetään yllättävän suurina.

Jääleinikin ulkonäöstä tulee mieleen aurinkopaneeli.Sen vetovoima tuleekin muusta kuin kauneudesta.

Jääleinikki hohtaa melkein läpinäkyvää valkoisuutta oudon viehättävällä tavalla. Se on kukka äärimmäisiltä rajoilta. Suomessa se viihtyy vain Kilpisjärven suurtuntureilla, Enontekiön Käsivarressa.

Kun Antero Järvinen 1980-luvun alussa ryhtyi tutkimaan jääleinikkiä, sitä kukki tuhansittain Mallan paljakalla. Sen menestymisen edellytyksistä tiedettiin kuitenkin hyvin vähän.

Tutkimukset paljastivat, että jääleinikin massasta 70 prosenttia on maan alla juuristossa ja sen siementuotanto on suuri.

Yllätys oli, että jääleinikki on hyvin pitkäikäinen kasvi. Keskimääräinen yksilön ikä oli lähes kolmekymmentä vuotta, mikä niissä oloissa on erikoista. Vanhimmat voivat saavuttaa jopa sadan vuoden iän.

Puuttomalla rakalla sillä ei ole monia kasvikumppaneita. Parhaiten jääleinikin seurana viihtyvät alkuperäiskansojen ravintonaan käyttämä C-vitamiinipitoinen hapro ja muutamat pienikokoiset paljakan kasvit.

Jääleinikkiä pidetään yhtenä karaistuneimmista kasveistamme. Sitä on turha etsiä laakson pohjalta, sillä jääleinikki kiipeää ylemmäksi kuin mikään muu putkilokasvi. Kosteuden se saa lumen alta sulavista kirkkaista, jääkylmän veden virtauksista.

Maailman pohjoisimmat kukat kasvavat Itä-Grönlannissa, josta on Pohjoisnavalle vain 1 300 kilometriä. Jääleinikillä on hallussaan pohjoismaiden putkilokasvien korkeusennätys Etelä-Norjan vuorilla.

Euroopan korkeusennätystä jääleinikki pitää hallussaan Alpeilla. Siellä se kasvaa yli neljän kilometrin korkeudessa.

Matalakasvuinen jääleinikki on kuin koru, joka putkahtaa esiin harmaiden kalliolohkareiden koloista arktisella peruskalliolla. Karun paljakan kulkijalla jalka lipsahtaa helposti harmaan graniitin särmikkäiden kivien koloon, josta valkokukkaisen jääleinikin terälehdet kurkistavat.

Jääleinikin kasvupaikoissa on erikoista se, että niitä löytää mitä ihmeellisimmistä paikoista. Joskus ne viivyttelevät lumen alla mahdollisimman pitkään, ja kukat pilkistävät vasta heinä–elokuussa jääkylmän veden huuhtomien kivenlohkareiden välistä.

Lumenviipymäpaikkoja ja rakkakivikkoa on Kölivuoristossa paljon, kuten Kilpisjärven puuttomilla paljakoilla. Tuhannet jääleinikit ovat vuosisatoja elävöittäneet karun kaunista tunturia.

Tunturilla on ensikertalaisesta tuntunut lähes ihmeeltä nähdä puhtaanvalkoisten isojen terälehtien ympäröimät heteet ja emit. Jääleinikkejä!

Ryhdikkäästi viiden terälehden kukat kohoavat syvään moniliuskaisten, kolmisormisten lehtien ylle. Parhaimmillaan näkymä on kuin taideteos.

Hohtavanvalkeat kukat muuttuvat myöhemmin purppuranpunaiseksi. Terä- ja verholehdet jäävät suojaamaan kehittyviä siemeniä. Värin muuttuminen kertoo pölyttäjäkärpäsille, että on turha haaveilla medestä.

Mielenkiintoisista tutkimustuloksista huolimatta professori Järvinen on jättänyt nyt jäähyväiset jääleinikille. Häneltä on nimittäin hävinnyt tutkimusmateriaali.

Kiistaa on syntynyt siitä, miksi näin on käynyt.

Ilmastotutkijoiden mielestä syy on ilmaston muutoksissa. Ilma on lämmennyt liikaa.

Professori Antero Järvinen on eri mieltä. Hän vyöryttää syyn jääleinikkien katoamisesta porotaloudelle. Porojen määrä on Järvisen mukaan kasvanut rajusti viime vuosikymmeninä.

Ilmastorealismia-blogissa Järvisen vuonna 2014 kirjoittaman päivityksen ”Jäähyväiset jääleinikille” mukaan ilmaston lämpeneminen ei ole voinut vaikuttaa jääleinikin kannan heikkenemiseen.

Professori Järvisen tutkimusalueena on Mallan luonnonpuisto, jossa vaeltelee tuhansittain poroja. Niiden suussa jääleinikki maistuu.

Mallan luonnonpuistossa juhlitaan tänä vuonna Suomen ensimmäisen luonnonsuojelualueen satavuotista taivalta.

– Kuten jokaisena vuonna, lasken jääleinikkien määrän sitten, kun lumet ovat sulaneet, usein vasta heinäkuussa, professori Järvinen kertoo.

Laskennan jälkeen tiedetään, kuinka jääleinikki jaksaa.

Mallan jääleinikkien suojaamiseksi on suunniteltu rauhoitetun luonnonpuiston aitaamista.

Hanke on Antero Järvisen mukaan kuitenkin vielä ympäristöhallinnon pöydällä.

Teksti Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen

Julkaistu: 4.4.2016