Apu

Kauneimmat asemarakennukset: Keuruun asema on tarinoiden talo

Sininen talo on keskellä vanhaa kulttuurimaisemaa. Sisältä löytyy uutta ja vanhaa sekä Tuula ja Veli Kosken viihtyisä koti. Tämä on Suomen kauneimmat asemarakennukset -sarjan osa 5/6.
Kuvat Timo Pyykkö, Suomen Rautatiemuseo

Rakennus on kuin satukirjasta, ja julkisivun väri samaa sinistä kuin Tove Janssonin muumitalo.

Nyt ollaan kuitenkin ajassa melkein sata vuotta ennen muumeja. Kansallisromanttinen, kauniin puuleikkauksin koristeltu talo rakennettiin vuosina 1895–1897 arkkitehti Bruno Granholmin piirustusten mukaan. Samoja suunnitelmia käytettiin myös Petäjäveden ja Kintauksen asemilla.

Bruno Granholm oli valmistunut Polyteknillisesta opistosta vuonna 1882, ja hänen ensimmäisiä suunnitelmiaan oli vuonna 1893 laadittu piirustus Viipurin konepajaksi.

Keuruun aseman kuten monien muiden Granholmin suunnittelemien rakennusten koristeaiheet tehtiin kaivertamalla ja loveamalla. Koristeet olivat puusepäntaidon mestarinäytteitä. Granholmin 1890-luvun arkkitehtuuri on malliesimerkki Suomen rautateiden kansallisromantiikan tyylisuuntauksesta. Myöhemmin hän suunnitteli myös jugendhenkisiä rakennuksia.

Asemaa kannattaakin kierrellä hartaasti ja tutkiskellen, katse myös ylös suunnattuna.

Kun katseensa laskee ikkunoiden tasolle, huomaa, miten ikkunapinnat väreillen heijastelevat maisemaa. Ne eivät ole uutta sileää lasia, vaan alkuperäistä vanhaa lasia. Sen pinta on elävää.

Alkuperäiseltä väritykseltään vaalea Keuruun asema rakennettiin Keuruun kirkon, maantien sekä Keurusselän rannan läheisyyteen, Haapamäki–Jyväskylä-radan varteen.

– Olen aina sanonut, että rakennus on kuin karamelli. Se on ulkomaalattu sinisellä pellavamaalilla, sanoo aseman nykyinen valtiatar, rouva Tuula Koski.

Tuula Koski ja hänen miehensä Veli Koski ostivat talon jäätyään eläkkeelle vuonna 2009. Iso muuttokuorma Vaasasta siirtyi Keuruun 187 neliön kokoiseen taloon seuraavana vuonna.

Veli Koski oli tehnyt pitkän päivätyön muun muassa satamanosturin kuljettajana, Tuula Koski lastenhoitajana, ja pariskunnan kaksi lasta olivat jo aikuisia.

– Eläkkeelle jäädessä oli helppoa toteuttaa tämä unelma, ja poikamme ja viisi lastenlasta ovat myös viihtyneet visiiteillään täällä, he sanovat.

Mikä on mummolassa viihtyessä, sillä asema on viihtyisä yksityiskoti ja lisäksi siellä on laaja, eri esineistöstä koottu näyttely. Se on auki yleisölle heinäkuussa ja ryhmille myös tilauksesta.

Junansuoritus asemalla loppui jo vuonna 1998 ja lipunmyynti 2001, mutta Jyväskylän ja Seinäjoen väliä kulkeva juna pysähtyy siellä edelleen viisi kertaa päivässä.

– Lisäksi Tampereen juna käy asemalla kääntymässä kaksi kertaa päivässä. Junaliikenne ei meitä häiritse, päinvastoin se tuo eloa maisemaan, Tuula Koski sanoo.

Asemaa ympäröi harvinaisen hyvin säilynyt puusto. Komea lehtikuusirivistö oli kaadettu vuonna 1966, mutta siperiankuuset, ruotsinpihlajat, sembramännyt ja tuuheat sireenipensaat luovat hämyisiä varjopaikkoja pihanurmelle.

Takapihalla kasvaa jättiläiskoivu, ja siellä on pieni mansikka- ja perunamaa. Niiden vieressä olevaan varastorakennukseen, jossa on halkoliiterikin, Kosket ovat tehneet saunan. Saunaa aseman rakennuksiin ei aiemmin kuulunut.

– Sauna on moderni sähkökiukaineen, koska varastorakennuksessa ei tietenkään ollut hormia, Veli Koski toteaa.

Aseman sisällä kävijä kohtaa eri aikakausien esineistä loihdutun näyttelyn, joka on kuin ihmemaa.

Toinen puoli taloa on Tuula ja Veli Kosken väljästi sisustettu koti, toinen puoli täyttyy heidän keräämästään vanhasta tavarasta.

– Kun muutimme tänne, talo on tyhjillään jokaista huonetta myöten. Ainoastaan junanlähettäjän liput olivat jäljellä!

Keräilyn kätköistä -nimisestä näyttelystä löytyy Suomen teollisuuden ja muotoilun helmiä, 1950–80-luvun emaliastioita, eri aikakausien leluja kuten Martta-nukkeja, puuleluja, nalleja, 1950-luvun ensimmäisiä muumihahmoja, kahvi- ja maustepurkkeja, purukumien etikettejä ja karkkiaskeja, julisteita.

Näyttelyssä on kaikenlaista sellaista nostalgista keräilytavaraa, jonka tutkiminen herättää muistoja varsinkin 1950–1960-luvulla lapsuutensa eläneessä.

Koskilla oli keräilytavaraa jo kotonaan Vaasassa.

– Etsiessämme paikkaa kaikelle tavaramäärälle vastaan tuli Senaattikiinteistön netti-ilmoitus Keuruun aseman myynnistä. Olimme jo kolunneet eri puolilla Suomea joitain vanhoja kansakouluja, mutta myynti-ilmoituksen nähdessämme emme empineet. Tiesimme heti, että tästä haluamme kodin, Veli Koski sanoo.

Hän naurahtaa, että asemalla tiivistyy pariskunnan yhteisen harrastuksen – keräilyn – ihanuus ja hulluus.

– Sitä pitää välillä suorastaan hillitä!

Yksi keräilyharvinaisuus on presidentti Urho Kekkosen sikari, jonka Tuula ja Veli Koskelle lahjoitti presidentin palveluksessa pitkään työskennellyt vahtimestari.

– Tällaisia sikareja Kekkonen tarjoili vierailleen ja taisi polttaa niitä itsekin, Veli Koski sanoo.

Vahtimestariin ja tämän vaimoon Kosket tutustuivat aikoinaan Pietarin-matkallaan, ja kun vahtimestari kuuli heidän harrastuksestaan, hän lähetti heille sikarin.

Asemaa remontoitaessa talon kivijalan tuuletusaukoista löytyi muun muassa vuosikymmeniä vanhoja tupakka- ja tulitikkuaskeja. Ne on nyt asetettu siististi odotushuoneessa sijaitsevaan lasivitriiniin.

Tavarapaljoudesta huolimatta rakennuksessa ei vallitse kaaos, sillä kaikki on esillä järjestelmällisesti ja tyylikkäästi.

– Talon vesijohtoja uusittaessa löytyi lattian alle heitettyä tavaraa, joista osa oli sata vuotta vanhoja. Ne olivat säilyneet siellä hyvin, koska hyvin rakennetussa hirsitalossa ei ollut kosteutta, Veli Koski kertoo.

Rakennuksen henkeen sopii mainiosti VR:n vanha esineistö. Matkustajien entisessä odotushuoneessa ovat aikoinaan käytössä olleet junan sairaspaarit ja junanlähettäjän vihreä, punainen ja valkoinen lippu. Lipun värit kertoivat, milloin juna tuli, pysähtyi ja lähti.

– Älä sylje lattialle -kyltti, posliininen sylkykuppi ja lasinen vesipullo laseineen olivat minun lapsuudessani tuttu näky matkustajajunissa, samoin kuin paikallisjunat eli lättähatut, ja ensimmäisen ja toisen luokan vaunut, Veli Koski sanoo.

Aseman odotushuoneessa on yhä alkuperäinen penkki ja puulaatikko, jossa säilytettiin halkoja.

Suomen itsenäistymisen vuonna 1917 uusittiin rautatievirkamiesten puvut lakkeja myöten, sillä venäläisten virka-asuista haluttiin eroon. Vuoden 1917 junanlähettäjän lakin Veli Koski löysi kirpputorilta Vaasasta. Lakki on nyt odotuspenkillä istuvan ison nallen päässä.

– Olen sanonut täällä vieraileville lapsille, että nallen korvaan voi kuiskata salaisia haaveita. Nalle on kuullut niitä kymmeniä, Tuula Koski sanoo.

Vanhaan rautatievirkamiehen pukuun puettu mallinukke seisoo entisen lippuluukun takana, jota odotushuoneesta erottaa lasiluukku. Sieltä ostettiin aikoinaan liput junaan, nyt asemalla ei ole enää edes lippuautomaattia ulkona. Eikä sellainen maisemaan sopisikaan.

Sen sijaan sinne sopii hienosti viitisen vuotta sitten asemalaiturille rakennettu pieni, siniseksi maalattu odotuskatos. Sen suunnittelija, kaupungin entinen puutarhuri Jari Vienola on osannut jäljitellä niin tyylikkäästi Bruno Granholmin arkkitehtuuria, ettei katosta arvaisi uudeksi.

Aseman kello löi kolme kertaa, ja silloin se juna lähti, silloin se hulivili hummeripoika sen torpan tytön jätti! Niin muun muassa Teuvo Joutsela ja Humppa-Veikot lauloivat aikoinaan.

Keuruun aseman koristeellinen, saksalaisvalmisteinen valurautakello ei koskaan lyönyt, mutta sen yhteensä kolme kellotaulua näyttävät yhä minuutilleen oikeaa aikaa. Ulkona on kaksipuolinen kellotaulu, kolmas kello on sisällä odotushuoneessa.

Kello vedetään odotushuoneen puolella olevasta kaappikellosta, jonka vastapaino painaa parikymmentä kiloa.

– Kaappikello on tuotu tänne 1950-luvulla. Kun vedän kellon, se käy yhdellä akselivedolla viikon, Veli Koski kehuu vanhaa tekniikkaa.

Kaappikellon tulosta Keuruulle on olemassa tarina, että se löytyi joutilaana Iisalmesta. Kaapin sisällä oli silloinen veto-ohje, että se pitää vetää ”Kuopioon päin kiertäen”.

– Kun kello oli asennettu paikoilleen, sen takaosassa oleva vuosiluku kellon valmistumisajasta oli jäänyt piiloon, Veli Koski sanoo.

Rakennuksessa toimii myös neljä uunia ja puuhella.

– Kaikki ovat kunnossa ja antavat huoneisiin suloisen lämmön, Tuula Koski sanoo.

Samasta lämmöstä nauttivat tarinan mukaan myös Tauno Palo ja Ansa Ikonen, kun Keuruulla kuvattiin vuonna 1944 Vaivaisukon morsian -elokuvaa, jonka työnimi oli Jumalan tuli. Sen ohjasi Toivo Särkkä, ja Ansa Ikonen sai roolistaan pääosa-Jussin.

Elokuvan päähenkilön Annan ryypiskelevä sulhanen kuolee yllättäen, jolloin Anna kokee uskonnollisen herätyksen. Nuoresta naisesta tulee pohjalaisen herätysliikkeen johtosielu sen syntyaikoihin 1800-luvun puolivälissä. Koko kylä joutuu pois raiteiltaan.

– En ole kuitenkaan nähnyt täällä näyttelijöiden haamuja, vaikka elokuvan tarina on aika hurja, Tuula Koski naurahtaa.

Muitakaan haamuja talossa ei ole, ei asemapäällikön, eikä kauan sitten matkalle lähteneiden henkiä. Kivijalan päälle rakennettu hirsitalo hengittää hyvin, eikä siellä kärsitä homeongelmasta. Ennen vanhaan osattiin rakentaa hyvin ja kauniisti. Mihin se taito on kadonnut?

Asemaseudun hyvin säilynyttä vanhan Keuruun kulttuurimiljöötä täydentävät radan toisella puolella sijaitseva vanha pappila ja Keuruun museo. Aseman lähellä on myös koristeellisia entisiä rautatievirkamiesten asuintaloja.

Radan toisella puolella avattiin kansallisena veteraanipäivänä vuonna 2003 Veteraanipuisto. Sillä haluttiin muistaa seutukunnalta talvisotaan lähteneitä sotilaita, joiden taistelupaikkoina olivat muun muassa sodan synkimmät taistelutantereet Taipaleenjoki, Terenttilä, Koukunniemi ja Kirvesmäki.

Rykmentin mustimpana päivänä 7.12.1939, oli ankara pakkanen. Silloin kaatui neljäkymmentäkuusi miestä. Runoilija, luutnantti Yrjö Jylhän Soinin komppania menetti tuolloin Koukunniemessä kaksikymmentäneljä miestä.

Tuula Koski näyttää puiston muistolaattaa, jossa on Yrjö Jylhän runo: ”Mitä vannottiin se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine.”

Miljööseen kuuluu myös asemarakennuksen kupeessa sijaitseva, Tuula ja Veli Kosken omistama aseman tavaramakasiini. Siellä sijaitsee Antiikkirenki-kauppa, jota pitää jo viidettä vuotta yksityisyrittäjä Timo Saarinen.

– Antiikkirenki sopii hyvin naapuriksemme. Haluamme suojella tätä kulttuurikohdetta ja säilyttää vanhoja kivoja muistoja, Tuula Koski sanoo.

Julkaistu: 27.7.2019