Apu

Kauko Röyhkä ei koskaan tavannut isäänsä: Hän oli vanhan ajan sovinisti

1

- En kaipaa sellaista, jota ei ole koskaan ollutkaan. Omille lapsilleni olen yrittänyt olla läsnä oleva ja huolehtivainen isä, turkulainen muusikko-kirjailija Kauko Röyhkä, 60, sanoo.
Kuvat Vesa Moilanen / Lehtikuva

En tavannut koskaan omaa isääni. Hän oli vanhan ajan mies, joka toimi omien sovinististen periaatteidensa mukaan. Enää asia ei sureta. En kaipaa sellaista, jota ei ole koskaan ollutkaan. Omille lapsilleni olen yrittänyt olla läsnäoleva ja huolehtivainen isä. Sellainen tuki ja turva, jonka puoleen voi aina kääntyä.

Koulunkäynti ei kiinnostanut minua. Lintsasin kaikilta mahdollisilta tunneilta. Oulun Merikosken lukiossa oli kuitenkin erittäin hyvä äidinkielenopettaja Juhani Aarni. Hän piti elokuvakursseja ja puhui innostavasti kirjallisuudesta. Sellainen luovuuteen kannustaminen oli hieno juttu. Se antoi yllykettä taiteilijauralleni.

Lou Reed on suurin ammatillinen esiku­vani. Olen ihaillut hänen musiikkiaan ja asennettaan. Ostin Reedin Berlin-albumin vuonna 1973 teinipoikana. Sanoituksia ­lukiessani ymmärsin, että tämä tyyppi ei yritä mielistellä ketään. Samaan olen pyrkinyt itsekin. Tietysti toivon, että ihmiset pitäisivät siitä, mitä teen. En silti yritä vedota ajan henkeen tai hakea hyväksyntää.

Kuuntelin mielelläni kovanaamoja

Lopetin kirjailijan urani 1980-luvun ­lopulla. Lasteni syntymän jälkeen oli kuitenkin pakko tehdä jollakin tavalla rahaa. Päätin tehdä mahdollisimman törkeän ja rankan kirjan, ja katsoa menisikö läpi. Kaksi aurinkoa (1996) pääsi Finlandia-ehdokkaaksi, ja siitä tuli menestynein romaanini. Itse en ole jaksanut lukea yhtään Finlandia-voittajaa. Palkintokirjat ovat liian kulttuurillisia. Kuulun mieluummin Henry Millerin ja Bukowskin renttuosastoon.

On kiva kuunnella ihmisten juttuja ravintolavaunuissa, keikoilla ja baareissa. Käytän näitä keskusteluja oman työni materiaalina. Jo kouluaikoina kuuntelin mielelläni kovanaamojen tarinoita. Pidin niitä helvetin hauskoina ja törkeinä. Lainailin niitä myöhemmin kirjoissani ja biiseis­säni. Jostakinhan ne tarinat on imettävä.

Suomi on yhden totuuden maa

Kiinnostuin 1990-luvun alussa okkultismista, ja minua alettiin pitää satanistina. Lähdin leikkiin mukaan. Itselleni se oli pelkkää show’ta. Kokemus opetti sen, että fiksultakin vaikuttavat ihmiset voivat olla hyvin taikauskoisia. Suomessa ei oikein ymmärretä itseironiaa. Eikä paljon muutakaan. Tämä on yhden totuuden maa.

Kauko Röyhkä on taiteilijarooli ja hyvä työväline. Röyhkä on paljon kusipäisempi ja tylympi kuin olen oikeasti. En ole koskaan halunnut esiintyä hyviksenä. Sellainen on tekopyhää. Lisäksi kotona pyörivä perheenisä, joka olen arjessa, ei välttämättä ole kiinnostavin juttu itsessäni.

Muun voi opetella, hyvää ideaa ei

En hyväksy naistenkähmijöitä tai muitakaan sovinisteja. Vallalla olevaa lynkkausmielialaa pidän silti epämiellyttävänä. Viime vuonna sain kuraa päälleni, kun erehdyin puolustamaan Aku Louhimiestä. Hänen elämäänsä oli alettu pilata julkisesti, vaikka häntä ei syytetty lain edessä mistään. Tajusin, että sama voisi tapahtua kenelle tahansa miespuoliselle taiteilijalle.

Kirjoitan nuoruuteeni sijoittuvaa omaelämäkertaa. Olen miettinyt, miksi juuri minä pääsin läpi. En osannut soittaa, ja laulutaitonikin oli todella heikko. Samalla moni minua musiikillisesti paljon lahjakkaampi on jäänyt rannalle. Ei kai siihen ole muuta syytä, kuin että minulla on ollut helvetin hyviä ideoita. Kaiken muun voi opetella, mutta hyvä ideaa ei. Se pitää olla.

Julkaistu: 22.3.2019