Parantumattomasti sairas Katriina Huttunen kuolinsiivoaa, jotta sotku ei jäisi muille

Elämää kuolemansairaana. Krooninen lymfaattinen leukemia on pesiytynyt elimistööni ja tehnyt siellä tuhojaan monta vuotta ennen kuin sairaus erottuu paljaalla silmällä, ja verikokeissakin syöpäsignaalit näkyvät heti kun epäilys herää ja niitä ymmärretään mitata. Kuolemantuomiodiagnoosista alkaa uusi kiduttava hitaus. Oireenmukaisen hoidon vitkasteleva vaste näyttää keskisormea kaikille toiveikkaille idiooteille, eikä vieläkään ole varmaa onnistuuko lääkitykseni estämään syövän leviämisen. Varmaa on vain se etten selviydy tästäkään.

Kuluvan vuoden ensimmäisen puoliskon kalenterissa lukee luuydinbiopsia, vatsan ultraääni, kokovartalon topografiaa luotaava positroniemissiotomografia PET-TT, silmänpohjatutkimus, kahden viikon välein verikokeet ja kolme käyntiä hematologin vastaanotolla. Facit: Leukemiasolut ovat saastuttaneet 80 prosenttia luuytimestäni. Pitkäaikainen lymfoosileukemia. Voimakas leukosytoosi. Abdomenissa kookas jäännösmassa. Fysiologista kertymää suolistossa ja äänihuulissa. Alkava kaihi. Näön heikkeneminen. Raudanpuutosanemia. Verenpurkaumia, lihaskramppeja.

Tältä kuulostaa hematopoieesin runous. Lausun lymphoma malignum lymphocyticumin lyriikkaa niin täynnä hallitsematonta solujätettä että seinänaapurin vastenmielinen molossikin haistaa syöpäni. Mahassani kytee rypälepommi.

Nimeni on solukuolema.

Vain suremisen ammattilaisen pää pysyy koossa hajoamatta tämän enempää.

Kun sisäisessä elämässä tapahtuu näin paljon hallitsematonta, yritän hallita ulkoisen elämän tapahtumia ja heitän siitä vittuun kaikki ylimääräiset häiriösegmentit. Kuolemansurun (ja uusien kalliiden moniteholinssien) kirkastama katse näyttää että maailmassa on enemmän asioita joita en halua kuin asioita joita haluan. Keskityn vain olennaiseen. Teen työtä, syön ja nukun. Kävelen hautausmaalla. Ajattelen. Suren. Luen, kirjoitan. Tehostan kuolinsiivoustani. Kiihdytän luopumista.

Tyttäreni sairastui masennukseen ja kuoli nuorena aikuisena. Viimeisillä voimillaan hän jaksoi ainoastaan valmistella itsemurhaansa, hävittää päiväkirjansa ja sulkea sosiaalisen median tilinsä. Hän sai pitää salaisuutensa eikä hänkään saanut pitää kaikkia salaisuuksiaan. Hänen itsemurhastaan tuli välttämätön patsaanpaljastus, ja hänen isänsä päihdekuolemasta vajaat neljä vuotta myöhemmin tuli vieläkin välttämättömämpi patsaanpaljastus. Tyttäreni suunnitteli kuolemansa, koska aikoi kuolla, hänen isänsä ei suunnitellut, koska ei aikonut kuolla. Heidän raskaasta jäämistöstään tuli painajainen, kosto ja rangaistus meille eloonjääneille (kyllä, itsemurhan tehneiden läheisistä käytetään esimerkiksi Christopher Lukasin ja Henry Seidenin teoksessa Silent Grief: Living in the Wake of Suicide nimitystä suicide survivors, ja Craig J. Bryan menee teoksessaan Rethinking Suicide: Why Prevention Fails, and How We Can Do Better vieläkin pidemmälle ja kutsuu meitä nimellä suicide loss survivors). Sotku on meidän.

Omaan kuolemaani varaudun paremmin ja ennen kaikkea läpinäkyvämmin. Siksi teen kuolinsiivousta joka päivä. Margareta Magnusson kirjoittaa kirjassaan Döstädning: Ingen sorglig historia (suomennettu nimellä Mitä jälkeen jää: Taito tehdä kuolinsiivous) että meidän jokaisen täytyy tehdä oma kuolinsiivouksemme itse ja ettei koskaan ole liian aikaista aloittaa. Jokainen meistä on vastuussa jättämästään perinnöstä, Magnusson muistuttaa, enkä minäkään voi olettaa että kukaan muu välittäisi kuolemani jälkeen asioistani joista en ole itse välittänyt elämäni aikana. Niinpä teen tänään sen minkä voisin olla tekemättä huomenna.

Magnusson soveltaa Marie Kondon siivousfilosofiaa kuolevan kotiin. Magnusson aloittaa kuolinsiivouksensa jäätyään leskeksi ja muuttaessaan isosta omakotitalosta pieneen kerrostalokaksioon, minä puolestani olen raivannut elämästäni kaikkea ylimääräistä jo monta vuotta. Tavoite on sama, jälkeläisten taakan keventäminen, tarve ja halu olla hukuttamatta ketään omaan paskaamme. Leukemiadiagnoosin saatuani lisään kierroksia, eikä nyt enää puhuta kellarikomeron kosmeettisesta ruoppauksesta. Ylläpitokuolinsiivous on luonteeltaan kokonaisvaltaista ja jotain muuta kuin absoluuttinen kertarykäisy.

Kirjassaan KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika Kondo muistuttaa että meillä on aina ollut jokin syy, hyvä tai huono, siihen miksi materia alun perin päätyy haltuumme. Oma-aloitteisesti ei yksikään tavara ui kenenkään elämään. Invaasioon tarvitaan aina ihmiskättä, samoin kuin tavaran mekaaniseen raahaamiseen vuodesta toiseen, muuttokuormasta toiseen, elämänvaiheesta toiseen. Kondo kirjoittaa että lähtökohtaisesti tavara haluaa olla haltijalleen hyödyksi. Tätä hän kutsuu palvelualttiuden energiaksi. Ennen pitkää aika kuitenkin ajaa tavaran ohi kun trendit, tarpeet ja halut vaihtuvat. Tällöin hyötysuhde hämärtyy ja menettää alkuperäisen merkityksensä, ja lopulta tavarasta tulee orjuuttavaa psykofyysistä painolastia.

Kondo opettaa lukijaansa kädestä pitäen luopumaan iloa tuottamattomasta tavarasta ja sanomaan sille luopumisen hetkellä kiitos ja hyvästi. Konmarituksen konseptin hän on kehittänyt Nagisa Tatsumin teoksesta The Art of Discarding: How to get rid of clutter and find joy. Tatsumi kategorisoi ihmiset eri mentaliteetteihin sen perusteella miten he asennoituvat, miten me asennoidumme, tavaraan ja siitä luopumiseen. Osa meistä hilloaa tavaraansa toistaiseksi ja tilapäisesti, osa istuu sen päällä uskotellen itselleen ja toisilleen että kyllä sitä vielä tarvitaan. Nämä periaatteen jäykistämät materialistit kieltäytyvät hyväksymästä että tilapäisyys lipsahtaa lähes aina kuin huomaamatta pysyväksi olotilaksi. Rationalisointia korkeintaan suunnitellaan ja se aiotaan toteuttaa joskus, paremmalla ajalla, sitten myöhemmin, kunhan vain ei nyt. Valitettavasti joskus on yhtä kuin ei koskaan. Parempaa aikaa ei tule. Sitten myöhemmin on vain itsepetoksellisen löperyyden tympeä synonyymi.

(Välihuomautuksena: Syöpäpotilaalla ei ole aikaa prokrastinoida.)

Nerokkaat säilytyssysteemit eivät ratkaise tavaranpaljouden ongelmaa. Vain silloin kun tavaraa on tarpeeksi vähän ja kaikella on oma paikkansa johon se palautetaan aina, jokaisen käytön jälkeen, erillisiä säilytyssysteemejä ei tarvita. Ei tarvita edes ylenpalttisesti tilaa. Meillä on aina jokin pätevä syy lakata käyttämästä tavaraamme ja siirtää se varastoon, Tatsumi kirjoittaa. Valitettavasti tämä pois silmistä ja pois mielestä säilötty tavara unohtuu helposti, ja kun se unohtuu, se ei ole käytettävissämme. Jos emme muista mitä meillä on ja missä se on, emme voi käyttää sitä. Varastoiminen on vaarallista. Varastoidulla tavaralla on nimittäin vain olemattoman vähän potentiaalia palautua uudestaan käyttökelpoiseksi.

Yksi mentaliteetti pitää omistamaansa tavaraa erinäisistä syistä niin arvokkaana ettei siitä luopumisesta voi edes keskustella. Tatsumi paheksuukin omistamista jossa tärkeintä on omistaminen per se, ei omaisuuden hyötykäyttö. Ainoa tapa kunnioittaa tavaraa on käyttää sitä. If you have it, use it. If you don’t use it, don’t have it, hän kirjoittaa. Vain käyttämällä tavaraamme annamme hengen sen essenssille.

Pyhyyteen ja tunnearvoon vetoava mentaliteetti estää meitä luopumasta ensiarvoisen tärkeänä pitämästämme tavarasta, mutta kuolemamme jälkeen henkilökohtaisista aarteistamme tulee kaatopaikkakamaa ja ongelmajätettä. Joku muu hukkuu paskaamme.

Kuolinsiivouksessa otetaan jokainen artefakti kriittiseen tarkasteluun. Ensin tavara lajitellaan hyväksyttäviin ja hylättäviin, ja luopumispäätöksen jälkeen se kierrätetään, lahjoitetaan, myydään, välitetään eteenpäin – ilman että tässä saneerauksessa olisi kyse elintason alasajosta. Jäljelle jää vain se mitä tarvitaan ja käytetään nyt. Viisi leipää, kaksi kalaa. Oman loppuelämäni harkitut hankinnat on pääpiirteissään tehty, irtaimisto pystyviikattu ja kapseligarderobi pelkistetty kouralliseen funktionaalisia dopamiinivaatteita. Ei epämääräistä komonoa nurkissa. Tulen toimeen yllättävän vähällä ilman että meiltä puuttuu mitään oleellista. Mikroevoluutio maksimalistista minimalistiksi ei tietenkään tapahdu ajatuksen eikä käytännönkään tasolla yhdessä päivässä, mutta kun se tapahtuu, tavarasta luopuminen palkitsee enemmän kuin tavaran hankkiminen.

Koti on asukkaansa allegoria, kirjoittaa Shoukei Matsumoto suloisessa pienessä kirjassaan A Monk’s Guide to a Clean House and Mind. Tokiolainen citymunkki kertoo miten hän aikaisin aamulla herättyään avaa ensin ikkunan ja pesee kasvonsa, sitten hän lakaisee temppelinsä ja puhdistaa mielensä. Rituaaleista koostuvan eleettömän, kontemplatiivisen päivänsä päätteeksi hän panee paikat kuntoon. Munkki elää hiljaisuudessa ja kiireettömyydessä. Hänellä on häviävän vähän omaisuutta, ja hän kunnioittaa vähäistä omaisuuttaan ja pitää siitä hyvää huolta. Yksinkertainen on kaunista, vähän on paljon. Siellä missä ei ole mitään on kaikki, Matsumoto kirjoittaa ylellisessä köyhyydessään.

Oma kuolinsiivoukseni laukkaa ensin niin kitkattomasti että se on vähällä karata hybriksen puolelle, sitten se tyssää tyypillisen kirjantekijän, kulttuuripillun ja taidefasistin sokeimpaan pisteeseen. Kaikesta muusta tavarasta luovun täysin tunteettomasti mutta kirjahyllyn edessä tunnistan itsestäni kaikki Tatsumin luettelemat tunkkaiset mentaliteetit. Olen puoltanut massiivisen kotikirjaston säilyttämistä argumentoimalla että kirjat ovat työvälineitäni ja että niillä informaatioarvonsa lisäksi myös visuaalista ja akustista arvoa. Että kirjaton koti on kolkko koti. Että kirjaton koti on pelkkä asunto. Että tarvitsen kirjojani. Että käytän niitä.

Että kirjahylly on omistajansa allegoria, kielikuva, mielikuva, sielun peili. Että kirjahylly symboloi omistajansa mielenmaisemaa. Että onhan tämä saatana sivistyskoti. Oder?

Konmaritusopas ohjeistaa ottamaan kaikki kirjat hyllystä ja levittämään ne lattialle. Sitten niihin tartutaan yksitellen. Hyllyssä kirjat nukkuvat talviunta, ja vasta kun niitä koskettaa, ne heräävät horroksestaan tietoisiksi, Kondo kirjoittaa. Hänen mukaansa kaikkia kirjoja ei tarvitse säilyttää; luetut kirjathan on jo koettu ja niiden sisältö on painunut alitajuntaamme silloinkin kun olemme unohtaneet lukemamme. Ennen luopumista kirjoilta kysytään miten ne puhuttelevat meitä, ja kirjat vastaavat kukin omalla tavallaan, ja vaikka ne eivät vastaisikaan, myös vastaamatta jättäminen on vastaus. Sitten on vain ratkaistava onko helpompi luopua luetuista vai lukemattomista kirjoista. Lukemattomatkaan kirjat eivät ole pyhiä, Kondo väittää ja rajaa säilytettävien kirjojen ideaaliksi 30 nidettä.

Teen kotikirjastoni kuolinsiivouksen metatyötä monta kuukautta. Vasta sitten kutsun tutun antikvaarin valitsemaan kirjoistani ne joilla on kaupallista jälleenmyyntiarvoa. Annan hänelle vapaat kädet. Muutaman kerran hän kysyy olenko aivan varma. Kirjoja lähtee autolastillinen, ja jossain ne saavat uuden kodin eivätkä enää kuulu minulle. Jätän niille hiljaiset jäähyväiset, kiitän kaikesta mitä ne ovat minulle antaneet. Sitten käännän niille selkäni ja unohdan että ne ovat olleet elämässäni tärkeitä ja rakkaita.

Kirjat saavat mennä mutta yksi jää, kuoleman ystäväkirja, Eija Mansikkamäen Kun minua ei enää ole: Tärkeät tietoni kaiken varalta. Se on viimeistä tahtoa varten, ja sen sivuille kirjoitan kaikki kuolinsiivouksen rahankäytölliset yksityiskohdat, vakuutukset, veloitukset, sopimukset, sitoumukset, jäsenyydet, asiakkuudet, salasanat, kuriositeetit (esim. muistutuksen siitä että kirjantekijän kuolinpesällä on oikeus hakea Sanastolta lainauskorvauksia) ja digitaalinen jalanjälki. Täydennän ja päivitän tietoja tarpeen mukaan. Kaikki tämä on kuolevan viimeinen palvelus eläviä kohtaan.

Immateriaalisen kuolinsiivouksen profylaktiset toimet kohdistuvat itsemääräämisoikeudellisiin asioihin. Mahdollista kuolinapupyyntöäni en voi kirjata minnekään ennen kuin eutanasia dekriminalisoidaan Suomessa. Sen sijaan edunvalvontavaltuutus, elvytyskielto ja hoitotahto, kaikki ne lyhenteet, DNR, DNAR, SLK, ovat vietävissä potilasrekistereihin. Jos kuolen ensi yön aikana, poikaseni ei saa joutua aamulla kuseen äitinsä mustien aukkojen tähden. Maksan laskutkin tänään enkä vasta eräpäivänä. En uskalla olla maksamatta.

Kommunikatiivinen kuolinsiivous tyhjentää iltaisin selaimen historiatiedot, sähköpostikansiot ja puhelulokin, ja lisäksi se konmarittaa osoitekirjasta ja puhelinluettelosta ne ihmiset jotka ovat tehneet itsensä tarpeettomiksi, ne jotka eivät vastaa viesteihini eivätkä pidä oma-aloitteisesti yhteyttä. Jos heillä ei ole käyttöä minulle, ei minullakaan voi olla käyttöä heille, ja kaipaan heitä yhtä vähän kuin hylkäämiäni hutiostoksia. Olen itsekin monelle hutiostos. Ja kaikkihan me olemme häviäjiä, kaikki me menetämme toisemme ja lopulta itsemme.

Taiteellinen kuolinsiivous tarttuu niskaperseotteella kirjailijuuteeni ja ravistelee sen hengiltä. Vedän takaisin kaksi keskeneräistä käsikirjoitusta ja tuhoan ne. Voisin syyttää antikliimaksistani heikkoa kysyntää ja markkinaympäristön muutosta kuten konkurssiin mennyt rakennusliike. Totuus on kuitenkin se ettei minulla ole paikkaa kotimaisen kirjallisuuden skenessä. En saa hengentuotteilleni ohituskaistaa leukemiakorttia heiluttamalla enkä voi tuhlata hupenevaa aikaani halukkaamman kustantajan metsästämiseen. Magnum opukseni, se itsemurhaa ymmärtävä 600-sivuinen asiaproosarunoelma, se mihin kaiken kirjoittamiseni oli tarkoitus huipentua, ei koskaan valmistu. Päästän irti. Annan periksi. En putoa korkealta. Palaan ruotuun eli lähtöasetelmaan jossa minulla on kysyntää korkeintaan pohjoismaisen kirjallisuuden suomentajana. Ja onhan sekin paljon, enemmän kuin paljon.

Kehitykseni luksusaskeetikoksi ei missään tapauksessa ole hyvesignalointia. Osaan epäonnistua hyvin, ja epäonnistumisen taito solahtaa orgaaniseksi osaksi suremisen vakavaa taitoa. Hyllyssäni on vieläkin yli 30 nidettä kuolemankirjallisuutta: holokaustia, hautausmaita, itsemurhaa ja eutanasiaa. Kuolinsiivoan kotini ja älylaitteeni ja psyykeni joka päivä. Vain suruani minulla ei ole sen enempää tarvetta kuin haluakaan tai edes mahdollisuutta kuolinsiivota. Suruni on woke ja tietää että modernit suruteoriat pyrkivät redusoimaan kuolemansurun hyviksi muistoiksi, jotta elävän olisi kevyempi elää menetyksessään, mutta suruni tietää ettei itsemurhan tehnyttä lasta voi retusoida pelkiksi hyviksi muistoiksi, sillä itsemurha uudelleenkirjoittaa historian ja myllää muistin. Kaapissani asuu kuolleen tyttäreni valokuvia ja papereita: ylioppilastodistus, tutkintotodistuksia, työtodistuksia, kuolemansyytodistus ja ruumiinavausraportti. Hänen varhaislapsuutensa vaatteet, osa virkkaamiani ja neulomiani, hänen kauneimmat pikkuruiset mekkonsa ja miniatyyrikokoiset kiinantossunsa, lepäävät kahdessa matkalaukussa isoäidin kellarissa. Luopumiseni raja kulkeekin isona kuolleen pienen tytön maallisessa omaisuudessa. Säilytän hänen lyhyeksi jääneen elämänkaarensa niin kauan kuin elän.

Kukaan ei ole kertonut minulle miten kauan elän. Pahimmassa kauhuskenaariossa en kaikkien pettymykseksi kuolekaan ihan heti. Olen hyvin väsynyt mutta jos vain jaksan, jaksan tehdä lisää virheitä ja vääriä valintoja. Muutan mieltäni stabiilista labiiliksi ja singahtelen kurinalaisuudesta kurittomuuteen ja takaisin. Ehdin vielä harjoittaa viime hetken hedoniaa, ja aina kun muistan, muistan tuhlata ja säästää, bingettää ja pätkäpaastota. Äta kakan och ha den kvar.

Syöpä syö ihmistä syntisten pöydässä.

Artikkeli on kolmas osa Katriina Huttusen kirjoitussarjaa parantumattomasta sairaudestaan.