Apu

Katri Makkonen: Mitä jäljelle jää, Angela? – Ukraina, Venäjä, Putin, valinnat ja vastuu odottavat kaiken kepeän taustalla

Katri Makkonen: Mitä jäljelle jää, Angela? – Ukraina, Venäjä, Putin, valinnat ja vastuu odottavat kaiken kepeän taustalla
"Myös rautarouvalla on ilonsa, surunsa ja henkilökohtainen elämänsä. Mutta Ukraina, Venäjä, Putin, sota, valinnat ja vastuu odottavat kaiken naurun, kaiken kepeän ja sympaattisen taustalla", Katri Makkonen kirjoittaa.
Julkaistu: 12.6.2022

Nainen astuu lavalle, yleisö puhkeaa taputtamaan. Nainen silmäilee ympärilleen ujon oloisena, näyttää hieman eksyneeltä. Hänen voi kuvitella toivovan, että voisi sittenkin vielä paeta. Tavallisen näköinen, kuusikymppinen nainen sinisessä jakussaan on Angela Merkel, Saksan entinen liittokansleri. Hän johti maataan ja samalla vähän Eurooppaakin kuudentoista vuoden ajan.

Puoli vuotta sitten hän päätti pitkän kautensa eikä ole sen jälkeen antanut haastatteluita. Paitsi nyt. Siinä hän istuu, nojatuolilla berliiniläisen teatterin lavalla, hymyilee tutun varovasti ja odottaa toimittajan ensimmäistä kysymystä.

”Mitä teille kuuluu?” Saksalaiseen tapaan ei sinunkauppoja ole tehty, eikä tehdä. Merkel kertoo viettäneensä viisi viikkoa Itämeren rannalla, hän on lukenut ja kuunnellut kirjoja ja tullut tulokseen, että pystyy uudessakin elämässään olemaan onnellinen.

Vastaus sisältää myös aiheen, joka tulee historiankirjoituksessa Merkelin mainetta ja perintöä määrittelemään. ”Henkilökohtaiseti minulla menee erittäin hyvin. Mutta olin kuvitellut kauteni jälkeisen ajan erilaiseksi.”, hän sanoo ja nimeää päivämäärän 24. helmikuuta – päivän, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. ”Olen edelleen poliittinen ihminen ja olen näinä päivinä, kuten niin monet muutkin, välillä masentunut.”

Haastattelun otsikko kuuluu: ”Mitä minun maani oikeastaan onkaan?” Se on Merkelin puheita sisältävän kirjan nimi, mutta puolentoista tunnin keskustelu käsittelee vähemmän kirjaa ja enemmän Venäjää, suhdetta presidentti Vladimir Putiniin ja sitä, olisiko Merkel voinut tehdä toisin – olisiko hän voinut estää sodan.

Toimittaja kysyy vielä vapinasta, josta Merkel kärsi joitain vuosia sitten, ja kameroiden välityksellä levisi myös suomalaisiin olohuoneisiin. Merkel nostaa esiin äitinsä kuoleman; pohtii, että ehkä sillä oli osansa asiaan.

Hän näyttäytyy ihmisenä. Myös rautarouvalla on ilonsa, surunsa ja henkilökohtainen elämänsä. Mutta Ukraina, Venäjä, Putin, sota, valinnat ja vastuu odottavat kaiken naurun, kaiken kepeän ja sympaattisen taustalla.

Ja sitten mennään asiaan. ”Jos diplomatia ei ole toiminut, ei se tarkoita, että se oli väärin. Niinpä en näe, että minun pitäisi sanoa toimineeni väärin. Näin ollen en pyydä anteeksi.” Ja vielä: ”En syytä itseäni siitä, että en olisi yrittänyt tarpeeksi. Yritin tarpeeksi. On suuri suru, etten onnistunut.”

Niin todellakin on.

Puoleentoista tuntiin ehtii paljon, mutta ei kokonaista politiikan, Saksan ja Euroopan eteen elettyä elämää.

Lopussa toimittaja palaa keskustelun otsikon kirjaan ja Merkelin Israelissa pitämään puheeseen, jossa hän siteerasi Israelin ensimmäistä pääministeriä David Ben-Gurionia: ”Jos ei usko ihmeisiin, ei ole realisti.”

Merkel hymyilee, yleisö puhkeaa kannustaviin aplodeihin. Hän nousee ja hieman vaivautuneen oloisena nyökkäilee katsojiin päin.

Aikamoinen elämä, aikamoinen elämäntyö. Aikamoinen vastuu yhdellä ihmisellä.

”Kiitos paljon”, nainen sanoo, laskee mikrofonin nojatuolille ja poistuu taas näyttämöltä.

2 kommenttia