”Joskus se itsetunto on pitänyt tikulla kaivaa, että pärjää ja kestää” – Apu on seurannut Katri Helenan elämää ja uraa läpi kuuden vuosikymmenen

Oli vuosi 1957, kun Koistisen Katri karkasi 12-vuotiaana vanhempien poikien mopokyydissä Tohmajärven tanssilavalle iskelmäkilpailuihin. Tyttö ennakoi, että se on sitten selkäsaunan paikka, kun vanhempien kieltoa uhmaa. Tyttö voitti sarjansa ja sai palkinnoksi rannekellon.

Kotona hän ilmoitti heti ovelta, että ”mä voitin” ja tuikkasi miestenkellon isälle käteen. Tukkapöllyllä selvittiin.

Runsasta puolta vuosisataa myöhemmin tivasin Avun haastattelussa Katrilta, mitä 12-vuotias karkuri sanoisi tuolloin lähes seitsenkymppiselle Katrille ja toisinpäin?

”Jaa-a, mitä sille sanoisin? Että mene vain just niin kuin miltä tuntuu, ja niin minä meninkin! En olisi voinut tehdä mitään toisin. Vaikeampi on arvata, mitä se tyttö sanoisi. Maailma oli niin toisenlainen. Silloin ajateltiin niin eri tavalla ihmisen iästä, kun kylän sosiaalinen paine ja kuri oli aika tiukkaa. Varmaan ihmettelisi, että miten noin kauan voi jatkaa, että yhä siellä painat. Voisi se kunnioituksesta niiatakin – silloin niiattiin – ja antaa aika hyvät ryhtipisteet minulle!”

Katrin mukaan vuosinumerot tuntuivat tuolloin ihan vääriltä.

”Olisin valmis kirjoittamaan aivan toiset luvut, vaikka 55.”

Nyt kun hän täyttää kahdeksankymmentä, mieli on tuskin muuttunut.

Katri Helena on saavutettu etu, suomalaisuuden tulkki, pysyvä arvo ja totta samalla tavalla kuin valkeat yöt, linnunlaulu, sauna, entiset hiihtäjäsankarit ja lenkkimakkara.

Sinivalkoinen ääni, sanotaan. Sanotaan ikoniksi ja koko kansan yhteiseksi. Hyväksi, lämpimäksi, helläksi, kohtalon kurittamaksi.

Tällä lailla provosoiden kyselin ja johdattelin Katria vuonna 2020, hänen 75-vuotishaastattelussaan. Ja provosoituihan hän.

”Joskus jos sanotaan tai kirjoitetaan, että ’ikoni’ tai ’koko kansan’, niin heti tulee postissa kirje, että en mä jumalauta sinusta tykkää! En halua sellaista vaatimusta tai leimaa otsaani. Ei minun elämäni saa olla akvaario, kaikkien katsottavissa. Jukeboksinakin selviäisi, mutta sitä ei oma mieli kestäisi”, Katri tuumasi.

Hän on moneen kertaan tässä kohdin sanonut, että ei, ei! Myös hänellä pitää olla oikeus muuttua, etsiä uutta ja löytää sitä, kuunnella itseään – tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla yleisölle läsnä ja auki.

Myös Katri Helenan julkinen imago on erityinen, monessakin mielessä. Hänen ystävänsä täräytti kerran, että jumankauta, ”sinä olet ollut kolme kertaa naimisissa, sinulla on kolme lasta ja silti olet ihmisten mielikuvissa puhtoinen ja viaton, ikineitsyt”.

Katri Helenan tarina on tavallisen epätavallinen. Hänen tarinansa on se tavallinen tarina, se on suurten ikäluokkien suomalaisen matka pienestä kyläyhteisöstä kohti uutta ja modernia Suomea. Mutta Katri Helenan tarina on myös epätavallinen – se on matka, jonka Suomi on kulkenut vuosikymmenten läpi Katri Helenan sävelten siivin.

Yksin Katri Helena ei ole tätä matkaa tehnyt. Olen nähnyt sen läheltä. Olen elänyt toimittajana melkein kuusi vuosikymmentä Katri Helenan lähellä.

Aivan tarkan vuosiluvun määrittäminen ei onnistu. Joka tapauksessa elellään 1960-luvun loppuvuosia. Katri Helenan esikoislevyt julkaistiin vuosina 1963 ja 1964.

Minä kävin silloin vielä lukiota ja päädyin alkuperäisen Hopeapeili-lehden kesätoimittajaksi 18-vuotiaana ja pian myös talvitöihin valtiotieteellisen tiedekunnan opintojen ohella.

Joskus olemme yrittäneet niitata ensimmäisen haastattelun vuoden paikoilleen siinä onnistumatta. Yhden keikan muistan hyvin, koska se kuvattiin kotonani Helsingin keskustassa, kun kuppilat ja studiot kyllästyttivät. Jonkinmoinen sielujen sympatia vallitsi.

Tosin Katri joskus sanoi äänessä surullista loukkaantumista, että sääli ettet Raila tykkää hänen musiikistaan, olet liian kaupunkilainen.

Niin tietysti olin, diggasin progea, soulia, funkia, heikosti suomalaisia sooloartisteja ylipäätään, iskelmää olemattomasti, se oli sellaista vähän hämyhommaa.

Yritin selittää, että arvostan kyllä, näen merkityksen, sen miten Katri osaa asemoida itsensä, lahjansa ja laulamisensa, osana suurten ikäluokkien sodanjälkeistä tarinaa ja taivalta.

Miltei kuusi vuosikymmentä olen saanut kulkea Katri Helenan lähellä ja kertoa siitä kansalle. Sitä polkua käyn läpi tässä kirjoituksessani.

Katrilla on ollut monta sukunimeä. Koistinen, Turunen, Kalaoja, Kalaoja-Rajala ja takaisin Kalaoja. Vaikka nykyinen avoliitto Tommi Liimataisen kanssa vaihtaisi muotoaan – mitä pariskunnan lausunnoista on mahdotonta päätellä – nimi tuskin muuttuisi.

Kaikki alkoi Rouva Turusesta. Matti Turusen puoliso Katri oli kahden vuoden ajan 1960-luvun puolivälissä. He ryhtyivät seurustelemaan, kun Katri oli kuudentoista vanha, avioituivat kun hän oli 19-vuotias. Koska niin oli siihen aikaan tapana.

Mattia Katri on kuvaillut naapurikylän elvistukkaisena komistuksena, mutta heillä oli aivan toisenlaiset näkemykset elämän kulusta. Katrin ensilevytykset olivat jo kultaa myyneitä menestyksiä, hän asui Helsingissä. Matti opiskeli lennonjohtajaksi Kouvolassa. Matin suunnitelmissa oli perhe ja lapset, koti Kokkolassa, josta hän sai työpaikan. Ja Katri olisi kotiäitinä.

Katri halusi muuta, hän halusi jatkaa uraansa. He asuivat vain satunnaisesti yhdessä.

En muista, että Matti Turunen olisi koskaan tullut puheeksi edes ensimmäisissä tekemissäni 60-luvun lopun Katrin haastatteluissa – voi olla, etten edes tiennyt Matin olemassaolosta.

Elämäkertakirjassaan Katri miettii sitä, miten vähän hän muistaa ajasta Matti Turusen kanssa, miten aktiivinen unohtaminen toimii ja suojaa mieltä. Mutta sen hän oppi, että pitää kuunnella itseään, ei muita, ja antaa anteeksi, jos ja kun anteeksi annettavaa on.

Sitten Katrin elämään kiilasi Danny. Katri oli vuonna 1967 mukana Danny-Show’ssa ja teki sen jälkeen D-tuotannolle kahtena seuraavana kesänä kesäshow’n muiden artistien kanssa. Danny lipsautteli tietoa romanssista jo siihen aikaan, vuonna 1967, mutta Katri teki sen oikeastaan vasta elämäkertakirjassaan. Siinä hän puhuu työpaikkaromanssista, joka oli tärkeä ennen kaikkea siksi, että sen kautta hän ensimmäisen kerran eli nuoruutta, oli mukana nuorisomusiikkiporukoissa ja teki musiikkia omanikäisilleen, kun oli sitä ennen tehnyt musiikkia sodanaikaisille ihmisille.

Danny avioitui Liisa Seppälän kanssa viitisen vuotta myöhemmin, paria vuotta aiemmin kuin Katri löysi oman sielunkumppaninsa ja aviomiehensä.

Kirjassaan Katri sanoo myöhemmin kiittäneensä Dannya, että ilman tätä hän ei olisi silloin heti pystynyt eroamaan Matti Turusesta ja tajunnut, ettei halua siinä vaiheessa ruveta tekemään lapsia eikä voi olla siinä avioliitossa.

Kun Katri kelaa noita vuosia nyt, hän kuvaa silloista itseään usein sanalla ämmänkäppänä. Lempeästi ja naurua äänessään. Hän oli sellainen puoli metriä kavereita lyhyempi patukka.

Mutta jo 1960-luvun haastatteluissani, ja Katrin puheissa ja tarinoissa, vilahteli uusi Matti, Matti Paalosmaa. Tämä Matti oli musiikkitoimittaja, joka veti Lista-ohjelmaa, näkyi ja kuului televisiossa.

Pari seurusteli muutaman vuoden. Tämä Matti ja Katri tekivät yhteisen levynkin nimeltään Kurkkija oot vuonna 1969.

Elina Hirvosen kirjoittaman mainion elämäkertakirjan Katri Helena – Laulaja (Johnny Kniga 2023) tarinoissa Katrilla ja Paalosmaan Matilla oli samanlainen huumorintaju ja ajatukset, he viihtyivät yhdessä. Kirjassa on mainio kuvaus siitä, miten he päättävät erota, istuvat Katrin sohvalla, itkevät ja nauravat ja kiittävät toisiaan mukavista vuosista.

Tuolloin Paalosmaa oli löytänyt tyttöystävän, jonka kanssa hän suunnitteli perheen perustamista. Katri vielä odotti ja tiesi, että kyllä se oikea isäehdokas tulee.

Katrin elämässä muuttui kaikki vuonna 1973, kun Timo Kalaoja tuli hänen maailmaansa. Mies oli tullut tuuraamaan Punkalaitumen juhannuskeikan alla sairastunutta pianistia. Hersyttävästi Katri kuvailee kohtaamista elämäkerrassaan.

”Siinä hän istui. Huolestunut ilme kasvoillaan, sinisine silmineen ja sinisine silmälaseineen. Sekosin täysin. Tunnistin hyvyyden, joka hänessä oli. Se oli se tärkein: Timon luonne, maailman empaattisin ihminen. Jumaloin häntä. Ihmeellinen hullu rakastuminen: nyt löytyi mun lapsille isä, mennään naimisiin, kaikki oli niin selvää!”

Tarina kohtaamisesta toistui Katrin jutustelussa onnellisena muistona.

”Onneksi se toinenkin sekosi. Päätettiin heti, että naimisiin ja tehdään kolme lasta. Meidän tapaamisemme muutti kaiken. Meidän rakkautemme muutti sen, miten suhtauduin maailmaan, elämään, itseeni ja muihin. Ennen häntä olin elänyt vain laulaakseni, olin pyrkinyt siihen, että elämässäni ei ole kahleita. Sain kahleet, jotka olin valinnut itse.”

Kaksi viikkoa myöhemmin Katri ja Timo päättivät, että mennään naimisiin ja saadaan kolmen lapsen perhe. Hanna, Juha ja Maija syntyivät neljän vuoden sisällä.

Timo Kalaoja sattui olemaan luokkatoverini Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta SYK:sta, sen ensimmäiseltä 10-vuotiskokeilun kurssilta, jonne tultiin ihan muksuina, kahden kansakoululuokan jälkeen.

Lapsikin näki Timpan hyvyyden, erikoisen reiluuden ja oikeudenmukaisuuden, kyvyn ja tarpeen puolustaa toisia. Ruotsinluokassa hän istui takanani, kumartui höpöttämään jotain, ja minä huitaisin takaviistoon kyynärpäällä suoraan Timpan huuleen. Huuli halki, veri roiskui ja sain komennuksen käytävään jäähtymään. Timppa nousi ja sanoi, että syy oli hänen, hänetkin on ajettava luokasta ja päiväkirjaan muistutus.

Ihastus Timoon iski kuin humaus, ja syveni, kun katsoin ja kuulin, miten Timppa sukelsi musiikkiin, jammaili pianon äärellä onnellisena.

Jossain vaiheessa hän jäi luokalle, katosi yhteisestä arjesta, kirjoitti ylioppilaaksi vuotta myöhemmin.

Ja yhtäkkiä se sama Timo ilmestyi takaisin, kun nuori muusikkomies oli kohdannut Katri Helenan ja alkanut seurustella tämän kanssa. He olivat kuin luotuja toisilleen.

Kun Katrin ja Timon perhe oli kasvanut, minä kävin tekemässä heistä juttuja Apuun ja laskemassa Katrin ja Timon lapset, pellavapäät. Trip trap trull.

Timo oli usein haastatteluissa hiljaisempi, antoi naisten hoitaa juttelut, ruokki ja leikitti lapsia tarpeen mukaan. Katri pursui onnea.

”Ei tullut mielen viereenkään, että olisin markkinoinut jotain. Oli aivan ihanaa kertoa! Kun elämä oli niin hyvällä mallilla. Rankkaahan se oli, kun tehtiin paljon töitä ja oli pienet lapset. Mutta siinä oli onni! Aina sanottiin, että meillä on kivaa ja raskasta. Oltiin onnellisia – ja väsyneitä. Kun jälkikäteen olen maistellut niiden vuosien muistoa, olen ihmetellyt, miten onnellista se oli. Väsymyskään ei tunnu, kun on hyvä mieli. Meillä oli hyvä yhteinen elämä, ne 15 vuotta. Lehtijutuissa pyrin olemaan totuudessa kiinni. En valehdellut tai jättänyt kertomatta. Niissä ikuistuksissa haluaa olla parhaimmillaan ulkoisesti ja sisäisesti”, Katri muisteli myöhemmin tätä aikaa.

Tämä aika, Katri ja Katrin rakas perhe, tallentui moniin lehtijuttuihin. Myös meille Apuun. Katri hämmästeli jälkikäteen, kuinka usein he olivatkaan lehtijutuissa.

”Näin jälkeenpäin, varsinkin silloin, kun käytiin Elina Hirvosen kirjoittamaa kirjaa varten arkistoja läpi, tuli että ei voi olla totta, että näitä on näin paljon! Miten ihmiset on voineet kestää mua!”

Katri muistelee elämäkerrassaan 1970- ja 1980-luvun ruuhkavuosiaan.

”Lapsia ja levyjä tuli vuorovuosin. Tehtiin aika käsittämättömät määrät töitä. Mummot ja ukit olivat tarpeen, muuttivat lähellemme Palokkaan. Maksettiin talovelkaa, tehtiin monenlaista keikkaa, pienoiskonsertteja tavarataloissa ja kaupoissa. Lihatiskitöitä, vieressä rouvat osti makkaraa ja kinkkua ja meikäläiset musisoi, Timppa soitti sähköpianoa ja minä lauloin.”

Lasten kanssa tehtiin konsertteja. 1980-luvun alussa koko Kalaojan pesue piipahti äidin 20-vuotistaiteilijakiertueella Helsingissä.

Maija ei saanut konsertissa laulunsa introsta kiinni, kääntyi isään päin ja sorautti, että soitit väälrlin. Timppa totesi salamana, että ”solistiainesta!”

Konsertin katsomoa nauratti, ja Avun jutun kruunasi mainio kuva tilanteesta.

Timo Kalaoja oli mukava mies. Muusikko, säveltäjä, loistava pianisti ja Katrin säestäjä, joka hermostui välillä, kun kaikki pyörivät tähden ympärillä, eivätkä huomanneet puolison olemassaoloa.

Kun mies sitten esittäytyi, hän saattoi sanoa, että: ”Timo Helena Kalaoja, päivää!” Ilkikurinen lausahdus tiivisti prinssipuolison asemaa ja osoitti toisen nolon käytöksen.

Kysyin kerran Katrilta haastattelussa: Mitä vaatii mieheltä elää kaltaisesi ihmisen rinnalla, kun spotti on kaiken aikaa siinä, polttaa, menee vähän sivuitse, mutta poiskaan ei pääse?

Katri mietti ja vastasi:

”Se vaatii itsetuntoa ja fiksuutta olla vertaamatta. Sitä että kunnioittaa itseään ja työtään. Lapset pääsevät helpommalla, ei tarvitse olla vierellä. Lapsilla on tontti julkisuuden ulkopuolella, heidän oma elämänsä. Miehelle tulee helposti vinoumaa, ei näekään omaa asemaansa, tai ryhtyy keinotekoisesti hakemaan näkyvyyttä, ja silloin ollaankin jo hakoteillä.”

Mutta nyt lähdetään maailmalle! Kaksi kertaa on Katri Helena edustanut Suomea Euroviisuissa, Jerusalemissa 1979 ja Dublinissa 1993. Jerusalemin kilpailuista olin raportoimassa Apu-lehteen, viisujen loppukilpailuja taisin seurata paikan päällä yhteensä viitisentoista kertaa. Enkä juuri koskaan ole ollut Suomen edustajasta niin ylpeä kuin Katrista Israelissa. Vaikka se oli tiukka paikka, monessa mielessä.

Vuonna 2019, kun Israel oli taas viisuisäntä, muistelutin Katria 40 vuoden takaisista tapahtumista. Katri lauloi Israelissa Matti ”Fredi” Siitosen Katson sineen taivaan -kappaleen, keskellä väkivallan ja sodan läsnäoloa Jerusalemissa, lähes päivittäisten pommi-iskujen keskellä. Moni sanoo nyt, että sama on tahti maassa edelleen. Mutta palataan vielä vuoteen 1979, Katri muisteli asiaa Avulle vuonna 2019.

”Turvallisuustilanteesta keskusteltiin Suomessa etukäteen, ja Frediltä ja minulta kysyttiin, haluammeko lähteä kaikesta huolimatta. Aika viime hetkellä päätettiin, ettei Timo lähde mukaan Jerusalemiin, ettei olla siellä molemmat. Lapset olivat pieniä vielä, Maija alle kahden, Juha kolmevuotias, Hanna viiden vanha. Kaksi pienintä saivat pahan vatsataudin juuri ennen lähtöäni, pääsivät sairaalasta tiputuksesta hetkeä ennen kuin nousin koneeseen. Muistan että olin lapsista enemmän huolissani kuin mistään muusta.”

Israelissa ei jäänyt kriisitilanne epäselväksi.

”Joka paikassa oli konepistoolimiehet, hississä, hotellin käytävillä, ovien vieressä. Sotilaat eivät olleet sotaisia, vaan hymyilivät koko ajan. En ole koskaan oikein osannut pelätä mitään.”

Tuohon aikaan me medioiden edustajat asuimme artistien kanssa samassa hotellissa. Yhtenä aamuna laskin yhteensä 48 aseistautunutta vartijaa ja jokaisessa kerroksessa oli asemiehiä noin 25. Joku valokuvaaja yritti asetella Katria samaan kuvaan uljaan sotilaan kanssa. Mies heltyi lempeään hymyyn ja tunki kivääriään Katrin syliin. Katri kieltäytyi kohteliaasti.

Katri on myöhemmin sanonut, ettei muista noista hetkistä juuri mitään. Hän arvelee olleensa niin upoksissa omassa pelon ja ilon sekasotkussaan. Kun on sotkussa ison asian ja oman itsensä kanssa, ei silloin voi miettiä muuta kuin sitä, että on valmistautunut laulamaan niin hyvin kuin voi, osaa hommansa ja sitten vain panee koko läsnäolokapasiteettinsa peliin.

Paremmin hän sanoo muistavansa Suomi-porukan yhteiset retket: Jerikon, Kuolleellamerellä käynnin, Via Dolorosan kivillä kävelyn. Näyt olivat kuin lapsuuden kuvaraamatusta.

Jerusalemissa kansainvälisen lehdistön tapaamisissa Katri hehkui valoa ja hyvää energiaa, ja vaikka yhteistä kieltä ei aina löytynyt ja delegaation jäsenet välillä tulkkasivat, kaikki ymmärsivät toisiaan. Tosin Suomen kappaletta pidettiin turhan paatoksellisena.

Loppukilpailusta Katri muistaa vuosikymmenten jälkeen suuren ilon ja nautinnon tunteen.

”Näin sen salin ja väen ja ajattelin, että kun laulan niin hyvin kuin osaan, kaikki sujuu! Olin niin ylpee meistä kaikista. Ja sitten se loppuääni, perillä! Riemu ja helpotus. Uskoin siihen kappaleeseen.”

Suomi jäi sijalle 14. Heti kisan jälkeen Katri tunnusti pettymyksensä, hän oli ajatellut, että päästään kymmenen parhaan joukkoon.

Ulkomaisista viisujoukoista moni kävi sanomassa Katrille, että teillä olisi varmaan annettavaa ihmisille, ja esiintymisehdotuksia sateli.

”Kansainvälinen urako? Ei tullut mielen viereenkään! Mulla oli kolme pientä lasta ja Timppa kotona. Homma hoidettu ja äkkiä kotiin Alvajärven rannalle ruoan laittoon ja pyykille. Hanna jo kirjoitteli muutenkin lappuja tikkukirjaimin tyynylleni odottamaan, että ’äiti, tule meille, meillä on ikävä’. Hanna oli fiksu jo silloin”, Katria nauratti vuonna 2019.

Lähtöaamuna Katria odotti hotellissa pääministeri Kalevi Sorsan ja rouva Irene Sorsan onnittelusähke: Upea esitys. Olemme teistä ylpeitä.

Monelle suomalaisartistille, muun muassa Seija Simolalle vuonna 1978, oli käynyt niin, että kehno menestys Euroviisussa ajoi uran päin seinää. Mutta Katrille ei tullut pudotusta.

”Päinvastoin, tein sen reissun huumalla töitä monta vuotta! Ei kukaan tullut mitään pahaa sanomaan. Koko elämä oli onnellista silloin. Olin saanut perheen ja Timpan – ja sain tehdä tätä unelmahommaa. Näiden takia minulla on aina ollut kiittimet ristissä”, hän kävi myöhemmin läpi silloisia tuntemuksiaan.

Tuli 1980-luku. Kerran olin taas matkalla Palokkaan Alvajärven rannan tiilitaloon tekemään haastattelua Katri Helenasta.

Katri suhautti Jyväskylän lentoasemalle hakemaan, pyörähti matkalla kaupassa. Hän oli, ja on, suvereeni kuski. Kaikesta huomaa, että autonrattia on pyöritelty vuosikymmen jos toinenkin.

Auto taisi tuolloin olla Volvon maasturi, korkea maavara, neliveto, voimaa puskea hangessa, rungossa metallia törmäyksiä varten. Aika moni keikkatyöläinen joutui vaarallisiin kolareihin tai hirven kanssa turvakkain.

Kotona hän keitti mannapuuron, laittoi oman kylän mansikoita pakastimesta päälle. Poika Juha piipahti siinä, tytöt olivat omilla teillään. Juha sanoi minulle hyvät päivät, kuuli että olen isän lapsuudenkaveri. Katseli tarkasti ja kyseli, millainen isä oli lapsena. Poika tivasi täsmennyksiä, ei kelvannut ympäripyöreä lavertelu. Tutun näköinen oli poika.

Tuo tapaaminen tuli usein mieleeni sitten, kun Katrin ydinperheen molemmat miehet, Timo ja Juha, olivat jo kuolleita ja poissa.

Elämäkerrassaan Katri kuvailee Timon loppusuoraa. Väsymistä ja stressiä. Timon firman alasajoa, sitä miten tämä joutui antamaan potkut ihmisille. Hän masentui syvästi, treenasi kotona tuntikausia pianon soittoa, kun ei mielestään ollut riittävän hyvä. Keikat siihen päälle, soittimien ja vahvistimien roudaamista, fyysistä rasitusta. Kasvot kalpenivat, olemus haurastui.

Timo Kalaoja kuoli kesken keikan Keuruulla muutama viikko 42-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen 6.8.1988. Puoliso, isä, paras kaveri, kumppani musiikissa ja elämässä menehtyi sydämen pettämiseen.

Iltapäivällä he olivat vielä suunnitelleet yhteistä lomaa, illalla Katri asetteli jo Timoa viimeiselle matkalleen.

Katrista tuli leski, ja kolmen alle 15-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja, 42-vuotiaana.

Pian Timon kuoleman jälkeen Katri alkoi saada viestejä tuonpuoleisesta, Timolta. Seuraavat sitaatit ja ajatukset ovat Apuun tekemästäni haastattelusta vuodelta 2014, kun Timon kuolemasta oli kulunut 26 vuotta.

”En pelästynyt enkä pelännyt. Maailmani oli räjähtänyt, mieli oli avoin, rikkikin. En pelännyt, mutta ajattelin, että olenko seonnut, onko tämä mielikuvitustani? Samaa olen miettinyt myöhemminkin, kriittisyys on ollut olemassa kaiken aikaa. Nyt ajattelen: hemmetti, jos tämä onkin totta! Olen minä tavallaan hurahtanut, hurahtanut hyvään energiaan. Näin vain kävi. On ihmeellistä, että minä, minä aivan tavallinen sain tällaisen avun. Ymmärrän näistä asioista edelleenkin hyvin vähän, näin vähän”, Katri sanoi.

”Ei mua muutenkaan pelota mikään. Joskus ehkä ihmiset, joista aistin huonon energian. Silloin lähden pois”, hän jatkoi.

Vuonna 2014 taivaalliset viestit tulivat taas ajankohtaisiksi, kun Katri julkaisi kirjan ja levyn nimeltään Taivaan tie. Sen syntyyn vaikutti Katrin toinen järkyttävä menetys: Juha Kalaoja, hänen ainoa poikansa, menehtyi sairauskohtaukseen vuonna 2009.

Myös pojalta alkoi tulla viestejä tuonpuoleisesta.

Katrin maailmankuvassa kaikki on ollut elämää, täällä tai taivaassa.

”Kuolema on fyysinen olomuodon loppu ja henki lähtee sinne. Se on minusta aivan ihana ajatus! Sinne minäkin menen ja ymmärrän paljon enemmän kuin täällä; osaan eritellä, mitä olen täällä oppinut, millä teillä kävellyt. Opiskelua on edessä vielä paljon. Ei tämä lopulta paljoa poikkea siitä, miten olen ajatellut aina. Kun lapsia syntyi, kysyin niiltä; kuka sä olet, mistä tulet, ihanaa kun tulit meidän lapseksi”, hän puhui.

Kun ottaa oikein koville, on tärkeää, että on ihmisiä, joille puhua, perhe ja ystäviä. Olivat he sitten täällä tai toisissa ulottuvuuksissa.

”Eihän ihminen yksin selviä, ei kukaan selviä. Niillä, jotka yrittävät yksin, ei voimat riitä. Se on verkosto, jolla olemme täällä toinen toisillemme. Vuoroin vieraissa, annetaan ja ollaan ilossa ja surussa mukana. Suru on perheen yhteinen asia, musta murheen möykky sisällä pienenee, kun ahdistuksesta puhuu läheisten kautta. Ja pian jaksaa taas herätä jokaiseen aamuun uteliaana. Ja kun tulee tiukka paikka, ongelmallinen tilanne, mikä tahansa, etkä tiedä mitä tehdä, niin kysy: mitä rakkaus tekisi?”

Tuolloin, viisi vuotta Juhan kuoleman jälkeen, Katri kävi läpi haastattelussa kokemuksiaan suuren tuntemattoman kanssa.

”Olen monta kertaa miettinyt, olisinko selvinnyt ilman näitä yhteyksiä. Tuskin olisin jaksanut. Olen kokenut itseni etuoikeutetuksi, kun sain tällaista apua. Se on ollut terapiani kaikki nämä vuosikymmenet. Alkuun se oli uskomaton lohtu suuressa surussa, epätoivossakin. Selvisin ilman katkeruutta tai marttyyriutta. Vähin erin aloin ymmärtää, että kyse on muustakin: ei tämä ole vain minulle yksin. Nämä ovat yhteisiä asioita, joista on tehty kirjoja maailmantäysi. Erilaisia, eri vaiheissa oleville, oljenkorsia.”

On Katri miettinyt myös sitä, että ehkä hänen avoimuuteensa elämän ja kuoleman rajattomuudesta on vaikuttanut sekin, että hänellä ei ole mitään pitkää koulutusta.

Ehkä se olisi muovannut ajatusmaailman, rajannut, opettanut ajattelemaan kapeammin?

”Tämä vei niin pitkään, jästipää kun olen! Mielen ymmärryskyvyn laajeneminen on hidasta ja työlästä, kun arki pitää vallassaan niin kuin sen pitääkin tehdä. Pystyn jo tietoisemmin siirtämään näitä asioita arkeen: ai niin, tätä ajatusta voisi käyttää tuossa pulmassa. Olen paljaampana. Joitakin asioita olen aina yrittänyt varjella itselläni. Nyt olen näitten kanssa valmis elämään”, hän tuumasi.

”Olen tiennyt jo kauan, että joskus tämä tapahtuu. Olen vain odottanut milloin. En suunnitellut nytkään, vyyhti vain lähti purkautumaan. Olen valmis vastaanottoon, oli se mikä tahansa. Toivottavasti se välittyy, että kaikki tämä on ollut mukanani 26 vuotta, enkä ole muuttunut sen kummemmaksi!”

Timon kuoleman jälkeen yhteys rakkaaseen mieheen säilyi, mutta Katri ei levyttänyt uutta musiikkia neljään vuoteen, ei oikein tullut vastaan oikeanlaista. 1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku olivat Katri Helenan hiljaisia vuosia.

Kaiken katkaisi eräs yhteydenotto.

Silloin pitkäaikainen tuttava ja kollega Jukka Kuoppamäki lähetti laulunsa Anna mulle tähtitaivas. Katri ihmetteli, että kuinka Jukka sen hänelle antaa, olisihan Jukka voinut laulaa sen itse.

Teksti ja sävel olivat kuin rukous, avunpyyntö.

Kappaleesta tuli yksi Katrin rakastetuimmista lauluista. Sen nimeä kantava albumi myi tuplaplatina-levyyn oikeuttavan määrän, enemmän kuin mikään muu hänen siihenastinen levytyksensä.

Kuoppamäki mietti myöhemmin, että siinä oli vakava teksti, moderni rukous, pirteässä pakkauksessa, ja että osa kuulijoista tavoitti sen paradoksin, osa ei.

Albumilla oli neljä Kuoppamäen sävellystä ja sanoitusta, ja kaksi Katri Helenan omaa sävellystä.

Tämän jälkeen Katri Helena muutti musiikkinsa suuntaa. Kansaan menevillä jenkoilla – puhelinlangoilla ja letkiksillä – läpimurtonsa aikanaan tehnyt Katri Helena palasi rytmiin.

Vuonna 1995 Katri sukelsi kansanmusiikkisävyiseen ilotteluun ja etnohenkeen, kun Maria Kalaniemi soitti vierellä haitaria ja Kimmo Pohjonen haitarin lisäksi huuliharppua.

Poljento oli kuin Kaustisilta: Vie minut! Albumin nimikkokappaleen sävelsi Esa Nieminen ja sanoitti Sinikka Svärd.

Ihmiset pitivät ja kriitikotkin kehuivat aidoksi. Levy myi kultaa.

Iästäkin silloin tietysti turistiin.

”Se, että pitäisi olla kovin erilainen kuin ennen, on varmaan sellainen nuorena tullut harha, kun katseli vanhoja ihmisiä. Ei ymmärrä, että sen kuoren alla on se sama ihminen! Ei se juurikaan muutu, ehkä oppii vähän lisää asioita ymmärryksestä ja elämästä. Kun me oltiin nuoria, 60 vuotta oli jo vanhuusikä. Nyt tiedän, ettei ihmisen minuudelle tapahdu sitä, mitä fyysiselle muodolle tapahtuu”, Katri muisteli ikäkysymyksiä vuosia myöhemmin.

Yksityiselämässäkin oli tapahtunut.

Panu Rajala saapui Katrin elämään vuonna 1993. Rajala kirjoitti Katrille kirjeen, kun oli Anna-Kaisa Hermusen tv-ohjelman nähtyään hahmottanut heidän elämänsä samankaltaisuutta, nuorena leskeksi jäämistä ja lapsilukua myöten.

Näyttävä pariskunta bongattiin vuorottain omiin ammatteihinsa ja harrastuksiinsa liittyvissä tilanteissa ja tapahtumissa. Esiintymisiä seurattiin tiiviisti julkisuudessa.

Yhteiselon loppusuora vaikutti olevan vaikea ja surullinen.

Pyydän Katrilta sähköpostitse keväällä 2025 tietoja tästä elämänvaiheesta, jotta ei tulisi virheitä. Näin hän vastailee nyt:

”Muutin Hämeenkyröön kesällä 1997, jolloin menimme naimisiin, ja virallinen ero tuli 2004. Näin matkan päästä katsoen jokainen elämänvaihe on ollut tärkeä opintie matkalla itseni ymmärtämiseen. Saapa nähdä, mitä kursseja on vielä suorittamatta!”

Sydämensivistys, tämä Katrin ominaisuus loistaa erityisen kirkkaana niinä vuosina, kun hänen elämänsä limittyi sutkin kirjasivistyneen pelimiehen kanssa.

Katri jatkoi laulujaan. Nyt yhä useammin yhdessä muiden aikakauden tähtien kanssa.

Katrilla oli tuolloin jo kokemusta lavan jakamisesta tähtikollegojen kanssa. Leidit lavalla -nelikon kanssa vuonna 2000 tehtiin 16 suurta konserttia jäähalleissa, 80 000 henkeä yleisössä. Sitä Katri muisteli syksyllä 2004 innoissaan. 35 vuotta tähtenä ja sitten äkkiä ryhmätyöhön.

”Leidit lavalla, Lea Laven, Marion, Paula Koivuniemi ja minä, oli sekunnilleen käsikirjoitettu näytelmä, jossa oli spiikit ja roolit, lukuisia vaatteiden vaihtoja, potpureita ja koreografioita. Paljon myös muiden kuin meidän neljän omia lauluja. Me kaikki oli tehty yksin niin paljon töitä, että oma minä on noussut sille tasolle, että sen voi hyvin pistää samaan pakettiin toisten kanssa. Kun on 35 vuotta itseään esittänyt, itseluottamuksen on pakko kasvaa – ilman sitä ei voi lavalle mennä. Joskus se itsetunto on pitänyt tikulla kaivaa, että pärjää ja kestää. Kolme neljä vuotta ennen leidejä en olisi vielä ollut valmis kimppaesiintymään”, Katri muisteli myöhemmin.

Esa Nieminen kipparoi valtaisan Leidit-produktion ohjaimissa.

”Ollaan semmoisia muijia, meidät on niin monissa liemissä keitetty, eikä kukaan ole vähällä päässyt. Tehtiin tyttöjen kanssa sopimus, että jos tulee vaikea paikka, apu on lähellä, siinä vieressä lavalla. Jos ei kunnioita kaveria, tällainen ei toimi. Jokaisessa näistä naisista on asioita, joita kunnioitan ja paljon sellaista, mistä tykkään”´, Katri kertoi.

Hetken vastaan harattuaan Katri taipui arvioimaan kavereitaan. ”Lealla on huima ääni, äänessä aivan ihmeellinen voima ja sointi. Paula taas on fyysinen tyyppi, hän leikkii fyysisyydellä ja se toimii. Marionissa on uskomattoman paljon iloista voimaa ja pitkän matkan kokemusta”, Katri luonnehti kollegoitaan.

Leidit lavalla toi Katrille myös uutta lavavirtaa.

”Yhtäkkiä huomasin pystyväni liikkumaan, löysin itsestäni ihan uuden liikunnan ilon, vaikka jumppaaja olen aina ollut. Löysin lantion ja jalat! Nelikossa on kiva nostaa jalka heilumaan yhdessä. Vaikka ilmeisesti oma uskollinen kannattaja yleisössä ajatteli, että onko se kerta kaikkiaan kajahtanut?” Katri tirskui.

Vakavoiduttuaan hän sanoi, että Leidit oli ihana syrjähyppy, poikkeama omalta uralta ja tavasta tehdä, ja että siinä oppi paljon.

Jari Sillanpää ja Katri Helena valmistautuivat yhteiselle kiertueelle vuonna 2004. MeStarat-rundi jatkui pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Ja joulushow tehtiin 2007. Yhteisessä haastattelussa 2004 tallentui muun muassa tällaista.

”Jättimäinen yritys: pari rekkaa ja pari bussia, nelisenkymmentä henkilöä, tekniikka, valot, Mika Toivasen kymmenmiehinen orkesteri, viisi tanssija-voimistelijaa, kuorolaisia, roudareita, kuskeja. Sponsoreita ei ole, kulut katetaan lippujen hinnalla, ja niitä täytyy myydä 3 000 per show. Siksi käyvät vain suuret salit.”

Kaksikko oli hyvin erilaisessa vaiheessa uraansa. Yksi oli vakiinnuttanut tähteytensä jo vuosikymmenten aikana, toinen oli tullut tähdenlentona ja pyörremyrskynä Tangomarkkinoiden kautta Suomen eteen laulamaan. Tästä kirjoitin Apuun vuonna 2004.

”He miettivät sitä, miten erilaisia ovat ja miten Katrilla riittäisi kappaleita satamäärin, Jarilla on vain muutama hitti: hänen menestyksensä pohjaa rentoon lavakarsimaan ja showmiehen imagoon. Jari muistelee lapsuuden kesälomia Suomessa mummolassa: lenkki, nakit, salmiakki, ja Katri Helena, ensirakkautena Missä onni on ja Ei kauniimpaa. Jälkimmäistä Jari luukutti yläkerrassa täysillä, kunnes mummi komensi olemaan hiljaa.”

Sitten Katrin elämässä tapahtui järisyttävää.

Turun Mikaelin kirkon joulukonserttiin 12.12.2008 eturiviin asettui pitkäkinttuinen ja pitkäkutrinen nuori mies, kukkapuska ja samppanjapullo mukanaan. Kapusi lavalle kiittämään ja halasi täysillä ja jotain järähti.

Katri kuvailee tätä kohtaamista lähes samanlaisin tuntemuksin kuin ensitapaamista Timo Kalaojan kanssa ikiajat sitten: kaikki muuttui.

Elina Hirvosen kirjassa Katri kuvaa tapahtumaa hurjalla vimmalla.

”Minun ikäni katosi. Kaikki varautuneisuus, joka oli täyttänyt minut edellisessä elämänvaiheessa, katosi. Tyttö palasi minuun. Huoleton tyttö, joka minun oli pitänyt piilottaa, palasi. Rakastuimme älyttömästi. Siinä ei ollut mitään tolkkua. Se oli ihmeellistä, ja se oli ihanaa. Olin 63-vuotias ja kokenut kaiken sen, minkä olin siihenastisessa elämässäni kokenut, ja yhtäkkiä rakastuin niin, että koko maailma leimusi.”

Katri mietti sellaisia, että miksei hän voi olla edes 20 vuotta nuorempi, vaan on 30 vuotta Tommia vanhempi. Mutta miehen kasvot olivat vilpittömät ja paljaat, ei auttanut taistella vastaan. Eivätkä he tehneet – eivätkä tee – rakkaudellaan kenellekään pahaa. Kun ihmisessä on tunteen mentävä aukko, paikka auki rakkaudelle, on oikeus seota!

Tutustumisensa jälkeen Katri ja Tommi Liimatainen puhuivat tuntitolkulla puhelimessa, tutustuvat pikavauhdilla. Tapasivatkin, salaa, siitä tuli seikkailu, osa suhteen kutkuttavuutta.

Liimataisen mukana Katrin elämään tuli lopulta kokonaan uusi maailma: uusi levy-yhtiö, uusi managerisuhde, muutos kaikkeen entiseen.

Katri oli tuolloin, vuonna 2011, tekemässä Liimataisen Hype Productionsille levyä, joka äänitettiin livebändin kanssa. Ensimmäisen kerran urallaan Katri pääsi ikään kuin heittämään keikkaa studiossa, solistina muiden muusikkojen kanssa.

”Olo on kuin aikakoneessa. Ikään kuin olisi tapahtunut jokin hyppäys. Ei taaksepäin, vaan ihan uuteen erilaiseen aikaan, kuin olisi uutta vipua käännetty. Äkkiä asemalle pysähtyi toinen juna, jossa on uusi vaihteisto, toiset veturimiehet ja konduktöörit. Siinä kulkee eri aikakauden ihmisiä, ja yhtäkkiä huomaan, että toimin siinä ihan hyvin! En ollut ajatellut mitään tällaista. Ja se todistaa, miten paljon vaikuttaa se, mitä ihminen tuumaa omista mahdollisuuksistaan, minkälainen olen tässä vaiheessa elämää, mitä minun pitää ajatella itsestäni”, hän kertoi Avulle.

Katri jatkoi, että edessä voi olla millaisia mahdollisuuksia vain, vastoinkäymisiä ja onnenpotkuja. Takana oli syvä uupuminen, Juhan kuolema, rankka työputki. Fasadin ylläpito, väsymys, josta ajatteli, ettei yli pääse: surun käsittelyä voi lykätä, mutta joskus siihen on tartuttava. Tuntui, että on joutunut ylittämään oman kestokykynsä, lähde on tyhjentynyt. Ja jos työ ja ura hiipuvat pikkuhiljaa, siihenkin voi olla tyytyväinen.

Ja sen jälkeen ajatus siitä, että täytyy löytää uusia näkökulmia, uusia ihmisiä. Saada uusi vapaus. Uskaltaako sen ottaa vastaan ja tunnistaa oman elämännälkänsä?

Ensimmäisessä yhteishaastattelussa tuore pariskunta oli avoin, mutta kuitenkin varovainen.

Haastattelumme tehtiin ravintolan kabinetissa vuorotellen. Ensin puhui Katri, joka sanoi lähtevänsä pian hoitamaan asioita. Ja sitten Tommi asettui hyvin lämmitettyyn kuulusteltavan penkkiin. Katri pisti kapulan kiertoon Tommille ja sanoi sanoneensa minulle juuri heidän olevan kalakavereita, ystäviä ja työkavereita – siinä järjestyksessä.

Katri heläytti Tommille, että ”älä mokaa tätä” ja taputti kaveria olalle. Onneksi tämä jo istui. Seisovaa manageria pystyisi taputtamaan nippa nappa varpaillaan – Liimataisella on pituutta 190 senttiä ja risat.

Kalakaveri-termistä tuli vitsintapainen ja tulkinnanvarainen juttu, jonka sävyä juorulehti yritti todistaa pörräämällä helikoptereineen Katrin Askolan-talon ympärillä. Katri teki ilmoituksen kotirauhan häiritsemisestä. Raivostutti sekin, että häirityksi tulivat myös viereisen järven lukuisat linnut, metsäneläimet, harvat ja hienotunteiset ihmisnaapurit.

Vuosi 2011 oli Katrille muutenkin suuri.

Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sai ensi-iltansa Katri Helena -musikaali elokuussa 2011.

Katri kurkotti ensi-illassa katsomon puolella ihmisringin yli ojentaakseen nenäliinan ystäville ja tutuille: tätä tarvitaan.

Nenäliina taisi olla peräti kankainen, ei huttua paperia.

Ei sitä nenäliinaa tarvittu.

Katrin jättimäisiin leikearkistoihin pohjautuvan näytelmän kirjoitti Ilpo Tuomarila ja sen ohjasi Tiina Brännare. Sanna Majuri Katrin roolissa ja Sinikka Sokka Katrin äitinä olivat loistavia.

Mutta ohjauksen painotus ja toteutus oli ilkeä ja laskelmoiva, pahantahtoinen ja provosoiva, mielestäni epämiellyttävä ja siitä jäi mudan maku suuhun.

Niin jäi ilmeisesti eritoten muutamille Katrin elämään läheisesti kuuluneille miehille, jotka reagoivat loukkaantuneesti myös julkisuudessa. Näytelmä jatkoi muun muassa Kouvolan ja Kuopion teattereihin.

”Suhtaudun siihen nyt jo näytelmänä. Se henkilökohtainen asia käytiin läpi jo Helsingissä”, Katri sanoi väsyneen oloisesti vähän myöhemmin.

Kesällä 2011 Katrin ensimmäinen lapsenlapsi, vuonna 2009 syntynyt Elsa, tapaili ensimmäisiä sanojaan ja leikki kuurupiiloa mummin kanssa sormien lomitse kurkkien: ”ummi ummi, ei näy ummi”. Näitä kertoessaan Katri oli onnesta ymmyrkäisenä.

Toinen lapsenlapsi eli Eeli saapui vuonna 2014. Katrin jutuissa tämä vesseli oli vikkelä vintiö, kilpailuviettinen sydäntensulattaja.

Ainoana lapsena varttuneen Katrin perhe oli nyt iso. Siihen kuuluivat silloin oma äiti Bertta, tyttäret ja näiden kumppanit, lastenlapset, tyttärien apet ja anopit, kälyt ja langot. Ja vierellä Tommi.

”Meitä on aika paljon. Vanhanaikainen suurperhe on kiva ajatus tällaiselle yksinäisenä kasvaneelle lapselle. Luulen, että tällä joukolla on suuri merkitys kaikille”, hän kertoi tuolloin.

Mutta julkisuudella oli myös hintansa. Tyttäret eivät olleet julkisuudenkipeitä, vaan julkisuudesta sairaita.

”He ovat nähneet, mitä kaikki tämä on, vaikka minä olen sopeutunut häkkiini hyvin. He ovat nähneet läheltä kaiken: julkisuuden glamour on karannut tuhkaksi tuuleen – vai onko sitä koskaan ollutkaan. Minä olen saanut tehdä hitaan matkan tähän päivään ja julkisuuteen”, Katri kertoi tuolloin Avulle.

Moneen kertaan Katri on jälkikäteen puhunut siitä, miten hyvä oli, että Bertta-äiti nukkui pois 102-vuotiaana pari viikkoa ennen koronaeristystä ja sulkua. Ettei joutunut säikähtämään tulleensa hylätyksi, kun mieli oli jo aika hauras.

Koronaeristyksen aikaan 2020 Katri lähetti muille eristetyille mummoille kannustuksia, että koetetaan pärjätä, pitää mielialaa yllä ja kuntoa mahdollisimman korkealla. Soitellaan kavereille ja säilytetään normaalista sen minkä voi, puuhastellaan, ja jos on omaa turvallista pihaa, happea kannattaa käydä haukkaamassa.

Koronaeristyksen aikaan tämä mummi piti yhteyttä perheeseensä Zoomilla – enää eivät puhelinlangat laulaneet.

”Pelattiin kaikkia pelejä. Haluatko miljonääriksi? ja muita. Ei mulla enää ollut mitään saumaa näiden 6- ja 11-vuotiaiden kanssa. On ne ylpeitä, kun päihittävät aikuiset. Eritoten tämä jannu. Eeli on varsinainen hurmuri, harjoitellut sellaisen hurmaajan ilmeen, joka tehoaa kaikkiin”, mummi jutteli koronasäpin jälkeen ja näytti muikeaa hymyä.

Ennen tämän tarinan lopetusta on syytä antaa vielä kerran ääni Katri Helenalle. Näin hän puhui Avun haastattelussa vuonna 2023.

”Olen hirveän onnellinen, että olen saanut laulaa näin kauan. Mulla on ollut missio tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Välillä itkettää, välillä naurattaakin. Se on toiminut näin kauan! Se on niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Joskus ällistelen, että on mennyt näin monta vuosikymmentä. Tylsää varmaan, mutta siitä kiitän, että ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan.”

Kavereita ja kollegoja, ikätovereita ja nuorempia, on jo siirtynyt matkan varrella tuonpuoleiseen. Näin Katri ajatteli asiasta vuonna 2023.

”Ajattelen aina, että kun musta aika jättää, jää musiikki. Jos kukaan sitä nyt kuuntelee, kun se on ihan aataminaikaista, jos vielä eläisin jonkin aikaa. En yhtään ajattele, että minua pitäisi jotenkin muistaa ja kunnioittaa sitten kun olen kuollut. Kun täältä lähden, se oli siinä. En edes toivo itselleni hautaa. Olen sanonut tytöille, että mereen, isoon mereen ja tuuleen tuhkat. Se liittyy siihen, että ajatuksissani kaikki jatkuu.”

Mutta jos Katri on yhtään kuin äitinsä Bertta, kaikki jatkuu vielä täälläkin pitkään. Bertan kohdalla matka jatkui peräti 102-vuotiaaksi.

”Sitten kun jään eläkkeelle oikeasti, meidän täytyy koota muijaporukka ja ruvetaan käymään konserteissa ja teatterissa kimpassa. Eläkkeellä olo tarkoittaa sitä, ettei tartte katsella kelloa ja miettiä miten syön ja miten nukun. Sitten olen kuin Ellun kana!”

Tarkoittaa se Katrin mukaan sitäkin, että Tommin kanssa on aikaa tehdä kaikkea kivaa, käydä elokuvissa ja ravintolassa syömässä. Vanhassa talossa ja pihapiirissä riittää mielekästä tekemistä ja korjaamista. Tuttuja kirvesmiehiä ja muita osaajia on omalla kylällä niihin hommiin, joihin omat taidot eivät veny.

Ja luonto on siinä kaiken aikaa omien silmien edessä.

”Ilmastonmuutos on minusta se kaikkein suurin juttu! Siellä kun rupeaa menemään vielä enemmän pieleen ja kun luonto rupeaa näyttämään, että se voi huonosti, niin huonosti voidaan silloin mekin. Kun ollaan osa sitä”, hän kertoi minulle äskettäin.

Muuttolinnut, vakituisesti järvellä ja pihassa pesivät. Muut eläimet, jänisten keväiset bakkanaalit, peurat järven jäällä ja niitä kenties seuraillut susi. Nämä ovat Katri Helenan tärkeitä kavereita päivittäisillä ulkoiluretkillä.

”Maalaistyttöhän minä olen, asunut suurimman osan elämästäni maalla. Mutta aluksi pitää – niin kuin monen muunkin – kokea se kaupunkilaiselämä. Että se on jotain hienoa ja käsittämätöntä. Ja pian huomaa itsestään minne kaipaa. Tämä paikka on juuri sellainen kuin haaveilin: pikkukylän syrjäinen soppi, saa olla erakkona jos haluaa.”

Mutta 16. elokuuta 2025 vielä Katri Helenan laulu soi. Ja silloin Olympiastadion on pullollaan väkeä, kun koittaa Katri Helenan hyvästien jättö, Viimeinen ilta. Se on viimeinen, ikimuistoinen ja yhteinen elämys.

Seuraavana päivänä Katri täyttää 80 vuotta.

Tuolloin takana on yli kuusi vuosikymmentä levytysuraa. Ja sadoittain lauluja.

Katri Helenan levytysten listaa selatessa näkee, miten laaja skaala on ollut. Irtiottoja, paluuta, kokeiluja, heittäytymisiä.

”Olen keskitien kulkija. Semmoinen keskiverto, että olen pystynyt vaikuttamaan suureen määrään ihmisiä herättämättä ihan hirveää vastustusta. Ärtymystä on ollut, mikä on ihan luonnollista. Mutta olen saanut hyväksyntää. Paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Siitä olen kiitollinen”, näin tuumasi Katri jutellessamme hänen 75-vuotispäivänsä aattona viisi vuotta sitten.

Katri sanoo olleensa aina todella itsekriittinen ja kunnianhimoinen, huolellinen valmistautuminen on antanut työn perustan. Katrin sanoin: ”Tiedän tehneeni kaiken mitä voin.”

”Matti Kuusla aikoinaan antoi neuvon, kun jännitin valtavasti Adlonin ravintolashow’ta. Hän sanoi, että et muuta voi kuin olla parhaimmillasi, tehdä parhaasi ja olla läsnä. Läsnäolo on valokirjaimin kirjoitettu otsanahkaani sisäpuolelle. Se on vaatimus itselle, olotila, jossa saan irti oman parhaan. Ei siinä tilanteessa tarvitse verrata muihin. Mutta kyllähän sitä koko ajan skannaa, mitä muut tekee ja mitä itse tekee. Kun ei ole käytettävissä kuin tämä minuus ja nämä mahdollisuudet, niin näillä mennään. Kukaan muu ei ole ihan samalla ladulla kuitenkaan. Olen pyrkinyt tajuamaan, mihin sijoitun, mitä siitä paikasta voi tehdä, mitä annettavaa mulla on”, Katri lausui haastattelussani kerran.

Kun tekee työtään vuosikymmenestä toiseen, tulee myös tarvetta ja halua muutokselle. Näin Katri on lausunut:

”Tieheni on jotenkin vaistomaisesti kuulunut se, että en halua muuttua kovin paljon. Muutosten pitää tapahtua niin, että yleisö pysyy mukana. Sellainen, joka ei aktiivisesti seuraa iskelmämaailmaa, ei huomaa mitään, se on se puhelinlankatyttö – täti nykyisin. Mutta onhan siinä tapahtunut ihan valtava muutos. En olisi pystynyt jatkamaan, jos minut olisi vangittu pelkästään samaan. Semmoisia pieniä muutoksen murusia on tullut kaiken aikaa. Uusien laulujen, omien oivallusten kautta. Kun on ollut vaikeaa ja paha mieli ja olen lähtenyt keikalle, huomaan jälkikäteen, että tämähän hoitaa minut. Kun olen esiintymässä, ei mulla ole mitään huolia. Olen vain siinä yleisölle läsnä, heitä varten ja muu unohtuu. On se ehkä ollut pakopaikkakin. Tulee puhdas olo.”

Työ on julkista, ja julkisuus kuuluu siihen.

”Tässä on tavallaan kaksi ammattia: laulaminen ja julkisuudessa oleminen. Julkisuus saa koko ajan enemmän varpailleen, ehkä tässä päästään vielä balettitanssijoiksi, näin oon vitsaillut. Nykyään monelle julkisuus on se ammatti ja päämäärä – siinä on iso muutos”, Katri on lausunut.

Lähes 60 vuotta on tässäkin jutussa jolkutettu läpi. Päällimmäisiksi teemoiksi jäävät sisu, tai nykytermien mukaan resilienssi, usko, toivo ja rakkaus – sen mukaan, mitä ne itse kunkin kohdalla saattaisivat sisältää ja merkitä.

Katri Helenasta kirjoitin jo 60-luvulla, ja olen kirjoittanut nämä vuosikymmenet. Kiitos Katri omalta osaltani kaikesta, toimittajan työni pisimmästä ja kenties antoisimmasta yhteistyöstä. Ja kaikkea hyvää vapauteen.

Juttu on julkaistu Avun tuottamassa Katri Helena -erikoislehdessä.