Katri Helena, Tuska ja Oasis ravitsevat samaa tunnetta sielussa: minä kuulun tänne
Mitä yhteistä on Katri Helenalla, Oasiksella ja Tuska-festivaalin mosh pitillä? Yhteisöllisyys ja yhteisiksi muuttuvat yksityiset muistot.
Olympiastadionilla pidetty Viimeinen ilta -konsertti oli Katri Helenan vuosikymmeniä kestäneen uran jäähyväiskeikka. 42 000 katsojaa, mutta ihmismassa tuntui konkretisoituvan artistille itselleenkin vasta kun hän astui lavalle varovasti vilkuttaen. Kun kännykän taskulamput syttyivät ensimmäisen kerran, huokaisi hän ihastuksesta. ”Valot päälle” hän kehotti, kun Anna mulle tähtitaivas alkoi. Ja valot syttyivät.
Lukuisat tuttuni ovat matkustaneet kauemmas. Oasiksen paluukeikat näyttävät kansainvaellukselta. Ekstaattinen, yhtä suurta hurmosta, kuuluvat arviot. Keikalla ollut työkaveri kuvasi, ettei hän kuullut solisti Liam Gallagherin ääntä vasta kuin viidennen kappaleen aikana. Neljä ensimmäistä yleisö mylvi. Oasiksen paluun kaikki 41 konserttia ovat loppuunmyytyjä.
”Minulla on katsomossa kädet ylhäällä laulavan tuntemattoman kanssa yhteinen muisto.”
Paluukeikka. Jäähyväiskeikka. Stadionkonsertti, jota markkinoinaan ainutkertaisena.
Miksi juuri konsertit tuntuvat ravitsevan sielua niin hyvin?
Aikana, jossa jokainen ääneen lausuttu valinta johtaa kinasteluun valinnan oikeudesta tai vääryydestä, eettisyydestä tai sen puutteesta, näissä paluun hetkissä on jotain erilaista. Valinta on tehty aikana, jolloin valinnat eivät olleet identiteettikysymys. Ne vain olivat.
Katsomossa jaetaan yhtä aikaa jotain yksityistä ja silti yhteistä. Henkilökohtaisia muistoja, jotka yleisömassan yhteislaulussa muuttuvat yhteiseksi kokemukseksi. Minulla on katsomossa kädet ylhäällä laulavan tuntemattoman kanssa yhteinen muisto, vaikka emme ole koskaan toisiamme tavanneet.
Sanaton yhteenkuuluvuus siirtää massoja. Taylor Swift -fanien yhteisöllisyyden arveltiin vaikuttavan presidentinvaalien tulokseen, swiftiesien rannekorut ovat akateemisen tutkimuksen aihe.
Videot tämän kesän Tuska-festivaalin mosh pitin pyörivästä hyrrästä ovat yksi hienoimpia juttuja, mitä olen keikkakesästä nähnyt. Bändi on lavalla, yleisö vetäytyneenä sivuun, kentällä lavan edessä tyhjä tila. Ihmiset kuin lähtötelineissään: valmiina, valppaana, odottamassa käskyä.
Ja kun käsky lavalta tulee: yksi, kaksi – aja! kenttä täyttyy toisiaan vasten rynnivistä ihmisistä, raa’asta voimasta, musiikin ilosta.
Tuttuni esitteli Tuskan jälkeisiä mustelmia. Mahtavinta i-ki-nä, hän hehkutti.
”Katri Helenan kaltaista jäähyväiskonserttia Suomessa ei tulla näkemään.”
Katri Helenan keikalla ei mosh pitiä nähty, mutta letjajenkka kyllä. Letkis (julkaistu 1964, suurin osa yleisöstä ei ollut vielä syntynytkään) osattiin laulaa ja letkoja syntyi.
Jokinen, Mäkinen, joka toinen Nieminen, Virtanen, Lahtinen, Sekä konstaapeli Koivunen
Ja kun oman nimeni kohdalla nostan kädet ylös, vierestä sanotaan hyväksyväksi ”Ai Lahtinen, moi!”
Letkis ei ollut ainoa. Sanat osattiin alusta loppuun ulkoa.
Oasiksen kaltainen paluu tuskin toistuu. Katri Helenan kaltaista jäähyväiskonserttia Suomessa ei tulla näkemään. Toki ensi viikonlopun Ultra Bran keikka-asu yleisössä saattaa olla yhtenäisempi kuin mikään aiemmin. Keltainen sadetakki, vaikka sääennusteessa onkin poutaa.
Kirjoittaja somessa @katitlahtinen
