Apu

Katri Helena ja Bertta-äiti viettävät juhlavuotta

2


Katri Helena ja Bertta-äiti viettävät juhlavuotta

Katri Helenan satavuotias äiti Bertta Koistinen on Karjalasta kahdesti lähtenyt evakko, maansisäinen pakolainen. Hän tietää, millaista on jättää taakseen kotinsa ja juurensa.
Teksti Liisa Talvitie

Evakon sydän on siellä, missä koti. Koteja on pitkän elämän varrella ollut monta, ja nyt Bertta Koistisen koti on Askolassa, vanhusten palvelutalossa, lähellä rakasta tytärtä Katri Helenaa.

Kirkassilmäinen, kauniisti harmaantunut Bertta Koistinen toivottaa vieraat lämpimästi tervetulleeksi ja huolehtii, että kaukaapa tulitte, ajoitte äkkitalven liukastamia teitä pitkin.

– Äiti on sellainen, että hän huolehtii aina ajomatkoista. Minua hän varoittelee liikenteen lisäksi karhuista, laulaja Katri Helena sanoo.

Erityiseen tapaamiseen on kaksi tärkeää syytä.

Bertta Koistinen lähti aikoinaan evakkoon Karjalasta, vanhan rajan takaa Värtsilästä, ja hän täyttää kolmastoista marraskuuta sata vuotta. Katri Helena puolestaan on mukana Unicefin Pakolaislapsi-kampanjassa. 

Evakko ja evakon tytär tietävät, miten tärkeää on ymmärtää pakolaisuutta ja sen seurauksia.

– Sata vuotta on ihan hyvä ikä, vielä kävelen ja muistan nuoruuden ajat tarkasti. Myö lähettiin evakkoon kahdesti, Bertta Koistinen sanoo.

Muistissa ei ole muutenkaan vikaa. Tyttären kanssa puhutaan aina tavatessa päivänkohtaisista kuulumisista ja uutisista. Ollaan samaa ja kipakastikin eri mieltä, mutta aina päästään sopuun.

Kaksi evakkomatkaa ei ole jättänyt Bertta Koistiseen katkeruutta, vaan pikemminkin taitoa selviytyä. Hän on oman äitinsä tavoin näitä suomalaisia, monia raskaita kokemuksia kestäneitä naisia, jotka pitivät kotirintaman vaikeissa olosuhteissa pystyssä. 

He eivät sortuneet, eivät vaikertaneet, vaan kestivät, vaikka kestettävää oli liiankin kanssa.

– Äitini Helena erosi isästäni Oskarista jo ennen sotia ja oli seitsemän lapsen kanssa yksin. Elsa oli vanhin lapsi, minä kolmanneksi vanhin ja neljä nuorempaa vielä alaikäisiä, kun talvisota syttyi, Bertta Koistinen kertoo.

Bertta oli mennyt ennen sotaa naimisiin kaksi vuotta itseään nuoremman Veikko Koistisen kanssa. Nuori nainen oli joutunut odottamaan isältään naimalupaa, kunnes oli täysi-ikäinen.

– Talvisota syttyi, ja miehet lähtivät rintamalle. Me pakkasimme tavarat ja lähdimme vanhan rajan takaa Värtsilästä Suonenjoelle. Pakomatkalla yövyttiin jopa Joensuun kirkon yläparvella. Perillä tarmokas äitini osti sieltä meille talon, emme me muiden nurkkiin majoittuneet.

Bertta, omaa sukua Moilanen, oli alun perin ison talon tytär Sortavalan maalaiskunnasta. Talolla oli maita ja metsiä toista sataa hehtaaria, vaan sepä ei jättänyt häneen mitään ylpeyden henkeä.

Hän muistaa yhä tarkasti kotitilan omenapuut, viinimarjapehkot ja mansikkamaat ja miten vilja puitiin riihessä. Ja miten hän paimensi lehmiä ja hoiti umpisokeaa mummoaan.

– Sota-aikana ompelin sotilaille lumipukuja, rauhan tultua vaatteita koko kylälle ja tietysti meidän kiltille lempilapsellemme, pienelle valkeetukkaiselle Katrille, Bertta Koistinen kertoo.

Takaisin sotavuosiin, niiden kokemuksiin.

– Palasimme talvisodan jälkeen taas Värtsilään, mutta sieltä tuli jatkosodan aikaan toinen lähtö. Tavarat hevoskuormaan, sitten lapset ja naiset työnnettiin tavarajunaan, umpivaunuun. Ovet vain kiinni ja kohti Torniota. Tavarat tulivat sitten perässä.

Torniossa Bertan perhe asui Ala-Vojakkalan koululla. Monilla paikkakunnilla evakoita katsottiin kieroon ja jopa ryssiteltiin, mutta Moilasen pesue ei sellaista kokenut. Ei edes kielisortoa, vaikka karjalan murre kuulosti monen korvissa oudolta kieleltä. Kotoperäinen kieli se murteellisista sanoista huolimatta oli ja on.

– Torniossa me muonitimme suomalaisia ja saksalaisia sotamiehiä.

Käsistään näppäränä hän oli ollut sotavuosina ompelemassa sotamiehille lumipukuja ja selvittää, miten valkoinen puku ei erottunut hangesta.

– Mie olin käynyt ompeluopin ja osasin käyttää konetta. Kun tuli ilmahyökkäys, ja venäläisiä koneita oli liuta taivaalla, viiletimme lakanat korvissa metsään venäläisiä karkuun. Ei sattunt kohti!

Sodan jälkeen Helena Moilanen asettui asumaan Kannukseen, Bertta Koistinen perheineen Uusi-Värtsilään, ja hänen sisaruksensa eri puolille Suomea.

– Äitini oli tarmokas ihminen. Hän oli avioeron jälkeen käynyt hierojakurssin ja oli kysytty hieroja. Työllään hän ansaitsi monet markat ja tuli aina kotiin kassit täynnä kananmunia ja voita, Bertta Koistinen kertoo. 

Omassa perhe-elämässä tuli kohdalle suuri onni, jota seurasi suru. Jatkosodan aikana vuonna 1943 hänelle ja Veikko Koistiselle syntyi poikalapsi, joka eli vain puolivuotiaaksi.

Aihe on raskas vieläkin, se on syvälle kätketty ja vaiettu suru.

– Veljeni Jorma kuoli puolivuotiaana aivokalvontulehdukseen. Silloin ei ollut lääkkeitä, joilla tautia olisi voitu hoitaa. Vanhemmilleni asia oli niin vaikea, ettei siitä puhuttu vieraille. Heidän sukupolvensa mieluummin vaikeni kuin puhui raskaista kokemuksistaan. Minä ainoana lapsena surin menetettyä veljeä, Katri Helena sanoo.

Bertta Koistinen kuuntelee tytärtään ja katsoo kauas menneeseen.

– Niin, oli sellainen pikkuinen poika. Isä näki vastasyntyneen pojan vain kerran ja sitten tuli rintamalta hautajaisiin.

Ilon päiviä oli surun jälkeen edessä niin kuin elämän kierrossa aina. Sota loppui, ja kymmenen kuukautta Veikko Koistisen kotiuttamisen jälkeen syntyi kaunis, suloinen tyttö. Oli vuosi 1945, ja päivä oli elokuun seitsemästoista.

– Ehtikö isä ottaa edes sukset jalasta, Katri Helena naurattaa äitiään.

Perheen ainokaisesta tuli vanhempiensa silmäterä. Koti sijaitsi Uusi-Värtsilässä, uudelleen piirretyn itärajan lähellä. Siellä oli myös Veikko Koistisen työpaikka, Wärtsilä-tehtaan sulattamo, jossa hän teki töitä neljäkymmentä vuotta. 

Kunnollinen ja kiltti Veikko Koistinen ei päässyt pahemmin sortumaan viinan kiroihin sodan jälkeen, kun Bertta-vaimo piti perheen kurissa ja ryhdissä.

Veikko Koistinen oli haavoittunut Syvärillä. Häneen sota ei kuitenkaan ollut jättänyt sellaisia henkisiä haavoja, joita moni aseveli yritti hoitaa usein alkoholilla. 

Viinaan liittyy silti hupaisa muisto.

– Veikko ihmetteli kerran, että mikä piru on, kun juoma ei nouse tukkaan. Eihän se noussut, kun olin lotrannut pulloon vettä, Bertta Koistinen nauraa.

Katri Helena muistaa olleensa kahdeksanvuotias, kun isä repi viinakortin palasiksi perheen yhteisestä sopimuksesta. 

– Kun hän pääsi sodan jälkeen töihin Wärtsilä-yhtiöön työnjohtajaksi, alkoi elämä sujua. Kaikesta oli kyllä pulaa, ja maitokin oli kortilla. Minäpä otin vuohen, jonka maitoa juotin Katrille kaksivuotiaaksi asti, Bertta Koistinen sanoo.

Katri Helena sanoo, että äitinsä on ollut aina neuvokas. Sellainen, joka teki ruokaa vaikka kengänpohjasta, kuten Veikko Koistinen vaimoaan aikoinaan luonnehti.

– Kun Veikko joutui sairaalaan, vein hänelle vatkattua kananmunaa, johon olin sekoittanut hunajaa ja paksua kermaa. Ei se kuitenkaan auttanut, hän sairasti keuhkokuumeen ja lähti vuonna 2002.

Raskas työ sulattamossa oli vaurioittanut Veikko Koistisen keuhkoja peruuttamattomasti.

Bertta Koistinen ja Katri Helena muistavat, miten sodan jälkeen oli pulaa ruokatarvikkeista ja kaikki oli kortilla. 

– Maitoakin saatiin elintarvikekortin määrän mukaan,  mutta minä otin vuohen ja juotin vuohenmaitoa Katrille kaksivuotiaaksi asti, Bertta Koistinen kertoo.

Evakoiden asuttaminen on yksi satavuotisen Suomen historian suuria ihmeitä. Siihen kyettiin hävityn sodan jälkeen, jälleenrakennuksen vaativina vuosina ja alituisen ruoka- ja muun aineellisen pulan keskellä.

– Emme saa unohtaa sitä, että yli 400 000 karjalaista sai uuden kodin täältä. Veikko Vennamo teki tärkeimmän elämäntyönsä siirtokarjalaisten asuttamisessa, Katri Helena sanoo.

Marraskuun 20. päivä käynnistyvässä Unicefin Pakolaislapsi-kampanjassa on hänen lisäkseen mukana kolme muuta tunnettua suomalaista: Aira Samulin, Hjallis Harkimo ja Jaakko Saariluoma. He ovat valikoituneet mukaan siksi, että Aira Samulin on evakko, Katri Helena ja Hjallis Harkimo evakoiden lapsia ja Jaakko Saariluoma evakon lapsenlapsi. Heillä on pakolaistaustaa jo monessa sukupolvessa.

– Katri on ollut mukana Unicefin toiminnassa pitkään ja tienannut kampanjoille monta markkaa, Bertta Koistinen sanoo.

– Kyllä, vuodesta 1990. En kuitenkaan enää tee sellaisia matkoja kuin aikoinaan muun muassa Nepaliin, joka aukaisi silmäni. Tämänsyksyisellä kampanjalla haluan muistuttaa, miten hirvittäviä olosuhteita pakolaislapset joutuvat kokemaan. Suomalaiset evakotkin olivat pakolaisia, mutta nämä nykypäivän pakolaiset tulevat aivan eri kulttuureista heille vieraaseen kulttuuriin. Se on vielä vaikeampaa, Katri Helena sanoo.

Hän kertoo havahtuneensa konkreettisesti asiaan luettuaan Raila Kinnusen kirjoittaman kirjan Nasima (Tammi). Nykyisin Helsingin apulaispormestarina työskentelevän, Afganistanista vanhempiensa kanssa alle 10-vuotiaana pakoon lähteneen Nasima Razmyarin tarina osui suoraan Katri Helenan sydämeen.

– Minusta olisi tärkeää, että tapaisimme maahanmuuttajia, pakolaisia. Vasta sitten ymmärrämme paremmin, mitä he ovat kokeneet ja miksi lähteneet raskaalle pakomatkalleen pois kotoaan.

Katri Helena sanoo, että on sydäntäsärkevää katsoa uutisia ja dokumenttiohjelmia pakolaisleireiltä.

– Tunnen kauhua, kun ajattelen lasten kärsimystä näissä olosuhteissa. Ei pidä ajatella, ettei yksittäinen ihminen voisi tehdä mitään. 

Apu kertyy jokaisen avusta.

Katri Helena muistuttaa, että Suomessa asuu tänä päivänä satoja tuhansia pakolaisten jälkeläisiä. 

– Pakolaisuus on myös koskettanut Suomessa yli miljoonaa ihmistä joko henkilökohtaisesti tai vanhempien kautta, jos mukaan lasketaan sekä maansisäiset että muut pakolaiset.

Pakolaislapset-kampanjan myötä suomalaiset voivat palauttaa mieliinsa myös karjalaisten evakoiden kokemukset, ja sen, miten yli kymmenen maata ja Unicef auttoivat sodan jälkeen Suomea.

Suomi ei jäänyt yksin. Miksi olisimme niin sydämettömiä, että jättäisimme pakolaisuudesta kärsiviä yksin tänä päivänäkään?

– Ehkä oman historiamme tunteminen herättää ajattelemaan nykypäivän pakolaislapsia, erityisesti Syyriasta pakenevia lapsia. Jo kolme miljoonaa syyrialaislasta on joutunut pakenemaan kodeistaan ja yhteensä kuusi miljoonaa syyrialaislasta tarvitsee humanitaarista apua, Katri Helena sanoo.

Yhteensä lähes 66 miljoonaa ihmistä on tällä hetkellä paossa sotien ja väkivallan vuoksi – enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Heistä lähes puolet on lapsia.

Katri Helena on miettinyt kampanjan myötä omaa lapsuuttaan ja kannustavan kodin merkitystä.

– Sain niin paljon rakkautta ja hyväksyntää, että siitä kasvoi vahva itsetunto ja luottamus omaan osaamiseen. Olin isälle ja äidille aina paras kaikessa. Realismi maailmasta piti hakea itse sitten aikuisena, mutta vahva perusta on kantanut eteenpäin. Hyvää mieltä ja rakkautta on meillä riittänyt.

Suomi täyttää ensi kuussa sata vuotta, ja Bertta Koistinen on sitä ennen ehtinyt viettää pienimuotoiset syntymäpäiväjuhlansa läheistensä kanssa. 

Satavuotiaan Bertta Koistisen elämänohje konfliktien ja riitojen ratkaisuun kantakoon kauas eteenpäin.

– Aikomus paha ei kummankaan, ystävät olivat ainiaan. 

Pakolaislapsi-kampanja on osa Unicefin pakolaisteemaa, jonka 

tavoitteena on edistää pakolaislasten asemaa Suomessa ja 

maailmalla. Varainhankinnallisena tavoitteena on kerätä 

varoja Unicefin työhön Syyrian pakolaislasten hyväksi.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Petri Mulari

Lue myös: Katri Helenan joulu: "Ihanaa, että äitikin jaksaa olla mukana"

Julkaistu: 6.11.2017