Vuonna 1997 ruotsalaiset lanseerasivat tv-sarjan Expedition Robinson. Ohjelmassa 16 vapaaehtoista lähetettiin kuvausryhmän kanssa autiolle etelämeren saarelle, jossa heidän piti selvitä alkeellisissa oloissa ja taistella rahakkaasta päävoitosta. Vuonna 2000 amerikkalaiset tekivät sarjasta oman versionsa Survivor (Selviytyjät). Siitä tuli megamenestys. 

Ensimmäinen suomalaisversio nähtiin MTV3-kanavalla vuonna 2013, ja ensi keväänä Nelonen tuo sarjan uudelleen ruutuihin. Mukana on 16 julkisuudesta tuttua kilpailijaa, jotka yrittävät selviytyä Filippiinien viidakossa ja kilpailevat samalla 30 000 euron voittopotista.

Ilman tätä ohjelmaa toimittaja-juontaja Katja Ståhl olisi edelleen kovin väsynyt ja ajattelisi, että tätä se sitten kai on. Keski-ikä.

Katja kuuluu Evit­skogin Ratsastajat ry:hyn ja käy ratsastamassa Petra Hack­manin Hästbackan tallilla.

Espoolainen Katja Ståhl, 48, on toiminut vuosien varrella muun muassa Radio Cityn, Radiomafian ja Demin toimittajana sekä Nelosen uutisten uutisankkurina ja Talent Suomi -ohjelman tuomarina. Katja tunnetaan myös juontajana, tuottajana, luennoitsijana ja tiedottajana. Hän on myös kirjoittanut kaksi kirjaa.

Nykyään Katja juontaa maanantaista torstaihin iltapäiväohjelmaa Radio Nostalgiassa ja toimii Uutisvuoto-tv-ohjelman kapteenina. Hän kirjoittaa kolumneja Apuun ja pitää hevosaiheista Kavioliitossa 30v -blogia. Hän myös toimi tiedottajana ja juontajana viime viikolla järjestetyssä Helsinki International Horse Show’ssa. 

Katjalla on kaksi lasta, 16-vuotias tytär Vilma ja 18-vuotias poika Topi, sekä kaksi hevosta eli Hilppa-varsa ja tämän äiti Pullukka. Koiria on nyt vain yksi, vehnäterrieri Mimmi, sillä australianpaimenkoira Pipsa kuoli muutama viikko sitten.  

Tykkäätkö tuplakappaleista?

– Odotan vielä kahta miestä. Toinen on varmaan äly ja toinen ulkonäkö, hän vitsailee.

Katjan työpäivät ovat pitkiä: aamulla kahdeksalta ylös ja puoliltaöin nukkumaan. Ajomatkaa kertyy noin 80–100 kilometriä päivässä.

– En silti suostu elämään jatkuvassa kiireessä. Olen joskus tehnyt niin, eikä siitä seuraa mitään hyvää. Suostun vain projektiluonteiseen kiireeseen. Otan työn vastaan, jos a) näen, miten sen voi hoitaa ja b) sillä on loppu näkyvissä. Kun homma loppuu, niin moikka, lapaset tippuvat siihen paikkaan. 

Katjan rakkaisiin kuuluvat Pullukka-tamma ja kiharaturkkinen vehnäterrieri Mimmi. Australianpaimenkoira Pipsa kuoli lokakuun alkupuolella ja jätti Katjan kotiin koiran kokoisen aukon.

Katja Ståhl on aina ollut terve. Hän nimeää ainoaksi perusviakseen kesäisin oireilevan allergian.

– Kaikki heinät, puut ja viherasiat vaikuttavat. Käytännössä olen allerginen juhannuksen jälkeen, hän kertoo.

– Tallilla heinät eivät kuitenkaan aiheuta ongelmia. Isäni asui aikanaan Hämeenlinnassa Aulangon tallin vieressä, ja minähän ramppasin siellä koko ajan. Aivastelin, harjasin hevosia, aivastelin. Päätin, että en anna periksi enkä lähde kotiin. Tietämättäni siedätin itseni. Olen siis hyvä kieltämään asioita, sillä aloitin jo lapsena. ”Tässä mitään allergiaa ole”, ja räkä vaan valuu nenästä.

Viime keväänä Katja oli kuitenkin väsynyt, paljon väsyneempi kuin yleensä.

– Kahdeksan tuntia yöunta oli minimi, ja päiväunet onnistuivat milloin tahansa. Päikkäreiden pituutena puoli tuntia oli pelleilyä. Mieluiten lähdettiin tunnista, jos halusi jaksaa iltaan. Kerran lapsen kaveri tuli kylään ja kuiskasi: ”Nukkuuko teidän äiti aina?” Hämmästyin, että ai, muitten äidit siis eivät? 

– Toisaalta mietin, että kukapa tämänikäinen, työssäkäyvä ja harrastava perheenäiti ei olisi väsynyt. Väsymyksen lisäksi ilmestyi myös vyölaukku, siis mahaläski. Ajattelin, että näillä mennään: tässä iässä ollaan siis näin väsyneitä ja näin läskejä.

Katja sanoo, että hän on rakastanut nukkumista pienestä asti.

– En siis osannut ihmetellä, miten minusta on tullut tällainen, koska en ollut muuttunut mitenkään. Minulla on ilmeisesti ollut kilpirauhasen vajaatoiminta todella pitkään.

Viime keväänä Katja havahtui raskaaseen väsymykseen, mutta hän ajatteli sen kuuluvan työtä tekevän keski-ikäisen naisen normaalioloon. 

Katjalla oli myös kaksi muuta oiretta, joita hän ei ymmärtänyt sairauden aiheuttamiksi. Ensimmäinen oli yllättäen ilmaantunut käynnistymisvaikeus liikuntasuorituksissa, niin juoksemisessa kuin ratsastamisessakin. 

– Jos lähdin juoksemaan, meinasin kuolla rasitukseen ensimmäisellä 500 metrillä. Kun sen yli pääsi, olisin voinut juosta vaikka kolme päivää. Ratsastamisessa oli sama juttu. Olin hyvässä kunnossa, mutta meinasin kuolla alkuravin aikana. 

– Syytin siis normaaliin tapaan itseäni: ”Olet vätys Katja, söisit lehtikaalia ja kävisit joogassa.” Ällistyn aina, kun ihmiset syyttävät muita tahoja. Omasta mielestäni olen aina itse syyllinen kaikkeen.

Toinen oire oli äänen madaltuminen.

– Sitäkään en osannut epäillä sairauden oireeksi. Vuonna 1991 menetin ääneni väärän puhetekniikan takia: olin baarissa töissä, huusin kaiket yöt ja lopulta jouduin puheterapiaan. Välillä ääni on ollut paremmassa kuosissa, välillä huonommassa. Ja nyt se oli siis huonommassa.

Katjan hämmästykseksi Suomi on pullollaan kohtalotovereita.

Alkuvuodesta Katjaa pyydettiin mukaan Selviytyjät-ohjelman suomalaisversioon. Toukokuussa jokainen kilpailija joutui tarkkaan lääkärintarkastukseen.

–  Meidät tutkittiin todella huolellisesti. Laajojen verikokeiden lisäksi tehtiin rasitus-EKG, spirometria-puhalluskoe sekä psykologinen testi ja haastattelu. Pari viikkoa myöhemmin olin radion suorassa lähetyksessä. Ohjelmassa on välillä mainosten ja musiikin takia taukoja, jolloin en puhu mitään, ja yleensä selailen silloin nettiä. Äkkiä huomasin, että sähköpostissa oli linkki verikokeiden tuloksiin.

Katja klikkasi tulokset auki ja säikähti sydänjuuriaan myöten. Yksi lukema oli todella korkea verrattuna viitearvoihin. 

– En edes tiennyt, mikä tyreotropiini on. Maksimilukema sai olla 4, mutta minulla se oli 47,6.

Säikähdykseen oli syy, sillä Katjan suvussa moni nainen on sairastanut rintasyövän tai kuollut siihen. 

– Kun ensimmäistä kertaa menin mammografiaan ja piti täyttää kyselylappu, lääkäri sanoi, että eihän näitä syöpään kuolleita niin monta ole. Vastasin, että lista jatkuu paperin toisella puolella.

– Lääkärin mukaan minulla olisi normaalisti 10 prosentin mahdollisuus sairastua rintasyöpään, mutta sukutaakan vuoksi riski on 12 prosenttia. Vielä ei siis ole tarvetta tutkimuksiin. Olen silti sitä mieltä, että syöpä tulee saletisti, mutta toivottavasti niin myöhään, että ensin ehtii tehdä kaikkea. Kuollaan me kumminkin, enkä usko, että mikään muu tapa olisi kiehtovampi. Olen aika väkevä fatalisti. En oikein keksi, miksi itkisin asioita etukäteen.

Radio-ohjelman jälkeen Katja kuitenkin meni autoonsa ja alkoi itkeä.

– Soitin ystävälleni Eevalle ja nyyhkytin, että ehkä kuolen! Hän sanoi hädissään, että soita sairaanhoitajakavereillesi. Soitin. Kaveri sanoi, että kilpirauhasen vajaatoiminta ei ole mikään juttu, syöt lääkkeitä, moido. Totesin, etten viitsikään itkeä. Soitin Eevalle takaisin, että vaara on ohi.

– Itken aika harvoin, koska ei oikein itketä. Sitten kun tulee hyvä syy, niin hanat ovat kunnolla auki. Se puhdistaa.

Katjan kilpirauhasesta ei löytynyt struumakyhmyjä, joten hänen ei edes tarvinnut käydä ultraäänitutkimuksessa.

– Seikkailu jatkuu. Menee kuulemma pitkään, ennen kuin tiedetään, missä sairauden kanssa mennään.

Katjan hämmästykseksi Suomi on pullollaan kohtalotovereita. Kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsii kuutisen prosenttia suomalaisista eli noin 300 000 ihmistä.

– Kun Facebookissa kyselin muiden kokemuksia, vastauksia tuli järjetön määrä. Harvalta tulee nähtävästi kysyneeksi: mites sun kilpirauhanen muuten? Paljon myös kyseltiin, onko minulla hyvä lääkäri. En tiedä. En ikinä kysy lääkäreiltä papereita.

Jotkut kauhistelivat, että Katja joutuu syömään lääkkeitä lopun ikänsä.

– Mikä ongelma se muka on? Ei siitä tule jännetupin tulehdusta, että nostan kerran päivässä jokusen pienen tabletin suuhuni.

Kesäkuun alussa Katja pakkasi lääkkeet mukaansa ja lähti muiden Selviytyjät-kilpailijoiden kanssa Filippiineille. Ohjelman sisällöstä ei voi vielä puhua, mutta sairaus ei ohjelmantekoa häirinnyt.

– En ole huomannut, että lääkkeillä olisi sivuvaikutuksia. Toisaalta en huomannut sairaudenkaan oireita. 

– Seikkailu kuitenkin jatkuu. Menee kuulemma pitkään, ennen kuin tiedetään, missä mennään. Olen syönyt lääkkeitä toukokuusta lähtien, ja syyskuun alussa arvot olivat laskeneet vain kymmenen yksikköä eli ovat edelleen korkeat, Katja kertoo. 

– Lääkkeet alkavat kuitenkin pikkuhiljaa vaikuttaa. Tältä siis tuntuu, kun ei enää väsytä päivällä.

Teksti Eve Hietamies kuvat Milka Alanen