Luovuin televisiostani vahingossa vuonna 2017 – Mikä muuttui?
Tässä kohtaa sitä kuvittelisi, että teeveen katselu väheni merkittävästi. No ei vähentynyt, kirjoittaa Katja Ståhl.
Te luette nyt sellaisen ihmisen kirjoittamaa tekstiä, jolla ei ole televisiota. Kyllä! Hän työskentelee televisiossa, mutta ei omista moista. Onpa erikoista.
Muistan nuorempana suhtautuneeni hyvin ylimielisesti ihmisiin, jotka ilmoittivat, ettei heillä ole telkkaria, sillä sehän oli päivänselvästi erikoisuudentavoittelua ja ikään kuin merkki siitä, etteivät nämä ihmiset olleet alttiita tyhjänpäiväisille houkutuksille. Kuinka väärässä saatoinkaan olla.
Luovuin itse televisiostani vahingossa vuonna 2017. Lähdin silloin pitkälle reissulle ja poikani halusi lainata telkkariani pelinäytöksi. Sanoin, että sen kun viet, enkä sitä sitten enää nähnytkään. Samaan aikaan suoratoistopalvelut alkoivat olla ihanasti käsillä myös tietokoneen kautta, joten mihinpä minä enää televisiota tarvitsin. Katselin siis vain niitä ohjelmia, joita halusin ja sillä sipuli.
Tässä kohtaa sitä kuvittelisi, että teeveen katselu väheni merkittävästi. No ei vähentynyt. Katson vähintään yhtä paljon ruutua kuin ennen, nyt se vain sattuu olemaan sylissäni eikä kirjahyllyssä. Kirjahyllyssä minulla on kirjoja.
”En muista kovin montaa ohjelmaa tuolta ajalta, mutta mainoksista muistan aimo läjän. Mahtavaa viihdettä!”
Mikä sitten muuttui? Merkillistä kyllä, aloin suhtautua tv-mainoksiin intohimoisesti.
Nykyään, kun menen jollekin kylään, haluan, että televisio avataan, jotta voin katsoa mainoksia. Kyllä! Nehän ovat nokkelia ja hauskoja. Katselen mainoksia aivan kiihdyksissäni, mikä on tietysti vierailun kannalta hieman kurjaa.
Se saa minut palaamaan muistoissani aikaan, jolloin olin Englannissa au pairina vuonna 1987. Työhöni kuului noin kerran viikossa 15 miesten kauluspaidan silittäminen. Jonkun mielestä se olisi voinut olla ankeaa hommaa, mutta minä olin siitä iloinen.
Asensin silityslaudan telkkarin eteen ja aloin laulaa. Kyllä, lauloin kurkku pitkänä mainosten mukana samalla kun paidat silenivät. En muista kovin montaa ohjelmaa tuolta ajalta, mutta mainoksista muistan aimo läjän.
Mahtavaa viihdettä!
”Hyvät mainokset jäävät mieliin vuosikymmeniksi, ja ne ikään kuin luovat soundtrackia elämämme varrelle.”
Mainoksia parjataan aivan turhaan. Hyvät mainokset jäävät mieliin vuosikymmeniksi, ja ne ikään kuin luovat soundtrackia elämämme varrelle. Kun joku alkaa laulaa ”Tupla-city on lännessä kaupunki, ja tässä on kaupungin seriffi…” palaan saman tien Kaivokselan ala-asteelle ja sen pihalle leikkimään rofea ja polea. Tai kun ”Kirkkaina värit hehkunsa toistavat – Coral, ja silloin ne vasta loistavat” kajahtaa, se vie minut myyrmäkeläiseen kerrostalokolmioon, jossa saunan jälkeen imeskelin Rymdiä ja odottelin, että Charlien enkelit alkaa.
Entä onko sellaista henkilöä olemassakaan, joka ei muistaisi maitomainoksia: ”Aina kun mä maitoo juon, mä muistan sut ja hetken tuon…”, miten romanttinen tarina alle minuutissa.
Radiossa työskennellessäni odotin aina Puuilon mainoksia, sillä niiden jäljiltä nauratti aina vähän, vaikka samat laulut kuuli monta kertaa päivässä. Vaan on kai se hyvä, että naurattaa edes vähän joka päivä? ”Tuutko hakee? En. Tuun.”
Upeaa! Ottakaa rahani.
