Kirjailija Katja Kettu ei nähnyt ulospääsyä keskenmenon surusta ja meni tuijottamaan kalliomaalauksia – ”Minulla elämä jatkuu sanojen kautta”

Onko nimi enne?

Kysymys tulee mieleen, kun tarkkailee Katja Ketun liikkeitä saaressa Helsingin Mustikkamaalla. Valokuvaaja pyytää Kettua kiipeämään puuhun, ja kirjailija tekee työtä käskettyä.

Käsi tunnustelee männyn runkoa, jalka etsiytyy oksantyngälle. Seuraavassa hetkessä hän jo nauttii auringosta puuhun luontevasti kietoutuneena.

Kuin eläin, leikkivä eläin. Sellaiselta Kettu vaikuttaa.

– Onpa kiva, kun pääsi puuhun kiipiämään, hän sanoo.

Tarkoitus on puhua kirjailijan kanssa hänen suhteestaan kaupunkiluontoon. Suhde on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Vielä muutama vuosi sitten Kettu ei viihtynyt Helsingissä kovin hyvin. Hän kaipasi kroonisesti kotiseutunsa Rovaniemen pohjoista luontoa, puita ja tuntureita. Hän haikaili sukunsa maille Kainuun korpeen, Suomen ja Venäjän rajalle.

Kaupungissa oli ihmisen rakentamia korkeita lasitaloja, meluisia autoja, oranssi metro, kolisevat rautatiet. Jos halusi luontoon – ja Kettuhan halusi – ei sitä oikein tahtonut Helsingistä löytää.

Siltä hänestä ainakin silloin tuntui.

Sitten koronapandemia pyyhkäisi Suomenkin yli. Yhtäkkiä ei ollut kulttuuririentoja, kirjallisuustapahtumia eikä taideväen juhlia. Piti keksiä, miten suljetussa kaupungissa pystyisi hengittämään ja löytämään iloa.

Niillä main Ketun katse kääntyi uuteen asentoon.

Kirjoittamisen kuuluu olla leikkisää, Katja Kettu sanoo. Silloin se muistuttaa lapsuuden leikeistä, joihin kuuluivat seikkailut luonnossa.

Tämä ei ole flunssaa vaan työn jälkeinen nenän vuoto, Katja Kettu sanoo ja niiskuttaa. Hänen uusin romaaninsa, Erään kissan tutkimuksia, on lähtenyt painoon haastattelua edeltävänä päivänä.

– Ei piä valittaa, kun sai tehdä kirjaa, mutta kesä meni nyt siihen.

Romaanin viimeistelyvaiheessa Kettu teki töitä kotonaan Vallilassa miltei kaikki hereilläolon hetket. Hän ei nähnyt kavereitaan saati lähtenyt lasilliselle baariin. Ulkona hän sentään yritti käydä kerran päivässä.

Kissat, Rimma ja Petja, pitivät kirjailijalle seuraa niin kuin vain kissat seuraa pitävät.

Muutamia kertoja Kettu kävi jaloittelemassa Mustavuoren kalliolla tai laskeutui Vallilan ylämailta Kumpulan siirtolapuutarhan laitamille hakemaan mielenrauhaa. Muutoin hän teki töitä.

45-vuotias Katja Kettu on Suomen tunnetuimpia kirjailijoita. Vuonna 2011 ilmestyneen läpimurtoromaani Kätilön käännösoikeudet myytiin aikanaan 20 maahan.

Menestyksen jälkeiset vuodet ovat olleet vauhdikkaita ja kuluttavia. Erään kissan tutkimuksia on Ketun kuudes romaani, ja hän on tehnyt sitä uuden kustantamon Otavan kanssa. Romaanien lisäksi Kettu on vuosien varrella kirjoittanut ja toimittanut liudan muita kirjoja.

Tuorein niistä oli Ismo Alangon elämäkerta Ismo Alanko. Se sai Helsingin Sanomissa murska-arvion. Kriitikko Oskari Onninen kutsui kirjaa ”katastrofiksi”.

Miten sellaisen jälkeen kirjoitetaan seuraava kirja?

Kettu päästää suustaan pörähdyksen ja sanoo:

– Eihän se kivaa ole. Mie olen tosi tarkka ja kontrolli­friikki noitten kirjojen kanssa, ja musta tuntuu, että siinä prosessissa ei mennyt kaikki niin kuin olisi pitänyt. Totta kai se jää kiukuttamaan, kun laitoin siihen tosi paljon aikaa ja Ismo laittoi siihen valtavasti aikaa.

– Toisaalta se on mennyttä elämää. Mie oon niin tyytyväinen, että oon nyt saanut tehdä tämän kirjan, hän sanoo.

Ketusta huokuu, ettei tapausta enää viitsisi muistella. Ismo Alankoa hän sanoo pitävänsä ystävänä. Tehty kirja oli Ismon, ei hänen.

Uuden romaanin kirjoittamiseen on liittynyt näyttämisen halua. Kettu on kirjoittanut vimmaisesti, poistanut tekstiä yli kaksisataa sivua, kirjoittanut tilalle uutta sekä oikolukenut vedoksia lähes neuroottisesti.

Tai kuten hän itse muotoilee: Kettu on halunnut näyttää, mistä kana pissii.

Kyse ei hänen mukaansa ole siitä, että hän olisi halunnut todistaa jotain rokkipoliiseille tai kriitikoille.

Kyse on siitä, että Ketun oli saatava todistaa jotain itselleen. Jokin aika sitten kirjoittamisen ilo nimittäin katosi Ketun elämästä.

Kettu sienestää usein äitinsä ja tätinsä kanssa suvun kotiseuduilla Kainuussa Suomen ja Venäjän rajalla. Osin samoihin maisemiin sijoittuu hänen uusin romaaninsa.

Mustikkamaan Rantareitin polun hiekka narskuu kenkien alla. Katja Kettu puhuu sovelluksista, jotka hän on ladannut älypuhelimeensa. Toinen niistä on kasvien tunnistukseen, toinen sienten. WhatsAppissa hän lähettelee perheelleen kuvia bongaamistaan eliöistä.

Perhe tarkoittaa hänelle paitsi äitiä, isää ja sisaruksia, myös läheistä sukua, joka on kotoisin Kainuusta. Tuore romaani käsittelee osin myös tätä historiaa. Ketulle tärkeä paikka on ollut isoisoäidin kotitalo rajaseudulla, missä Kettu on viettänyt lapsuutensa serkkujen kanssa leikkien. Hänen isänsä on syntynyt isoisoäidin talon saunassa. Kettu ei ehtinyt tavata isoisoäitiään, mutta tarinoissa matriarkka on elänyt.

Talossa on henkinen puolensa, Kettu sanoo. Hänellä on tapana nähdä paikasta unia. Unissa talosta löytyy aina lisää huoneita.

Mustikkamaalla kehätien pauhu ja aika ajoin maan pinnalle pulpahtava metro muistuttavat itsestään. On vaikea kuvitella, millainen on kainuulaisen rajaseudun mielenmaisema.

– Mun on hankala asua kaupungissa. Kun toiset katsovat taloja, mie aina käännän katseen sinne, missä on puita ja vettä. Mulle on henkisesti tärkeää, että pääsee juoksemaan jonnekin metikköön.

Vastaan tulee ihmisiä, joista osa tuijottaa Kettua. Vaikuttaa siltä, että he tunnistavat kirjailijan. Ryhmä nuoria juhlii ja kilistelee kallioilla, ehkä polttariseurue. Jos saaressa onkin ollut sieniä, innokkaat kaupunkilaiset ovat poimineet ne maasta jo ajat sitten.

Ei tätä ihan luonnonrauhaksi voi kutsua.

Kettu on kuitenkin oppinut katsomaan oikealla tavalla. Ennen Vallilaan muuttoa hän asui Eirassa. Siellä pääsi uimaan mereen vuodenajat läpeensä auki olevasta laiturista. Vallilan-kodissaan Kettu taas on nautiskellut pihapiirin pihlajasta ja istutusten vehreydestä.

Vasta pandemia-aikana kevättalvella 2020 Kettu oppi näkemään sellaisen Helsingin, jollaiseen hän ei ollut aikaisemmin tutustunut. Hän tapaili siihen aikaan arkkitehtiä, joka retkeilytti Kettua ympäri kaupunkia ja johdatti tämän tarkastelemaan rakennusten historiaa.

Ketusta alkoi tuntua kuin hän olisi nähnyt ilmeisen taakse. Hänen silmänsä avautuivat luonnolle rakennusten ympärillä.

– En ollut koskaan hiihtänyt Helsingissä. Silloin oli sellainen talvi, että pääsi hiihtämään, Kettu sanoo.

Hän hiihti lumimyräkässä jäällä Vanhankaupunginlahdella ympäri Lammassaaren luonnonsuojelualueen. Siellä päin asutusta on joka puolella, mutta Kettu löysi jäältä kohdan, jossa oli todella hiljaista.

– Ajattelin, että mie oon lähellä Helsinkiä enkä kuule mitään. Olen tavallaan ihan yksin näin lähellä Helsinkiä.

Mustikkamaalla harppoessaan Kettu panee merkille kalliomännyt. Niiden sitkeyttä hän arvostaa: ne kasvavat mitä kummallisimmissa paikoissa mitä kinkkisimmissä asennoissa.

Kaupunkiluonto tarkoittaa Ketulle myös taukoa luovasta työstä. Aika usein hän suuntaa esimerkiksi Itä-Helsinkiin, Vuosaaren kaakkoiskulmaan Uutelaan. Toisinaan hän käy istumaan alas, joko maahan tai kiven päälle.

– Mie vähän niinku hämmästelen. Että tuossa ne puut on, mitähän ne miettii. Miten ne kommunikoivat toistensa kanssa?

Kettu puhuu ”metsän humahduksesta”. Se lienee hetki, jolloin tuuli tarttuu puiden latvoihin ja oksiin ja kieppuu niissä omalakisesti.

– Mietin, tunteeko ne puut sen. Tämmösiä, vähän erikoisia juttuja mutta… Tämmösiä mie mietiskelen.

Ketun jutut kuulostavat henkeviltä, eikä siinä vielä kaikki. Viime aikoina hän on alkanut kokea yhteyttä luontoon uudella tavalla.

Kaupunkiluonnosta voi löytää hyviä kallioita. Kun tilaisuus tulee vastaan, Kettu pyrkii kiipeilemään niillä.

Joku oli tehnyt maalaukset tuhansia vuosia sitten, todennäköisesti kampakeraamisella ajalla. Takana, noin 15 metriä alempana, siinsi järvi.

Katja Kettu oli paniikissa. Hän oli juuri saanut keskenmenon. Se tuntui niin hirveältä ja pahalta, ettei hän voinut yksinkertaisesti kuvitella sellaista aikaa tai paikkaa, jossa paha olo olisi ohi.

Siksi hän oli tullut Kirkkonummen Vitträskiin. Edessä nousevan kallion maalaukset oli löytänyt itse Jean Sibelius 1900-luvun alussa.

Ikiaikaisten kalliomaalausten tuijottaminen auttoi Kettua. Hän ajatteli, että tällaisia hommia ovat muinaiset tyypit maalanneet. Ehkä se tästä.

Keskenmeno on iso aihe Ketun uudessa romaanissa. Kirja kertoo paitsi suvun ja rajan historiasta myös siitä, miten nainen selviää lapsettomuudesta.

Lapsi oli Ketulle pitkäaikainen haave. Haaveeseen on liittynyt yrityksiä ja viimeisimmässä vaiheessa luopumista. Lasta ei hänelle tule.

Vaikka keskenmeno on tragedia ja siihen liittyy paljon käsiteltävää surua, Kettu liittää kokemuksen myös luontoon.

– No sehän on osa kiertokulkua. Jotkut eivät selviä. Kai se on elimistön keino poistaa epäkelpo geeniaines. Osittain sen takia olen halunnut kirjoittaa menneistä sukupolvista. Siellä on ollut lapsionnea, elämän jatkumista. Minulla elämä jatkuu sanojen kautta.

– Elämän pitää olla tässä ja nyt. Ei voi ajatella niin, että se on jossain tulossa, Kettu sanoo. Hän puhuu hiljempaa kuin hetki sitten, mutta äänessä on rauhaa.

Kenties surullisten kokemusten takia Ketusta tuntuu kuin hän olisi herkistynyt luonnolle uudella tavalla. Samalla kadoksissa olleet sanat palasivat. Niin ikään palaili kirjoittamisen ilo, leikkisyys, pikku hiljaa.

– Sanoilla on voima ja väki, mutta myös luonnolla on. On esimerkiksi hiidenportteja. Niiden lähellä ihminen on lähempänä toispuoleista, jota ei nähdä. Sellaisia paikkoja on luonto täynnä. Ei tarvitse mennä kirkkoon tunteakseen pyhää.

Hetkinen, onko Katja Kettu saanut uskonnollisen herätyksen? Kettu tarkentaa olevansa ateisti.

– Mutta minulla on herännyt joku tällainen luontohengellisyyshulluttelu, hän sanoo ja hymyilee.

Kettu kertoo saaneensa myös kriisiapua neuvolasta ja terveydenhuollosta. Siitä hän on kiitollinen. Ainakin sillä tavalla hyvinvointiyhteiskunta vielä ottaa koppia työikäisistä ihmisistään.

Yhä hänen mielialansa saattavat heitellä, mutta hänestä on ollut huojentavaa huomata, että lapsettomuus ei ole enää suru, joka lävistää joka hetken.

Enää hänellä ei koko ajan ole sellainen olo, että hän olisi jotain vailla.

Kun Katja Kettu oli lapsi, hänellä oli tapana seikkailla. Koirien ja ystävänsä kanssa he lähtivät usein ”Myrskyvuorelle” tutkimusmatkailemaan ja samoilemaan. He kiipeilivät kalliolla kuin apinat, ilman turvavaljaita tietenkin. Leikeissä Kettu oli löytöretkeilijä. Hän ja hänen kaverinsa olivat ensimmäisiä, jotka olivat kalliorinteet löytäneet.

Todellisuudessa Rovaniemen Pöyliövaara oli aluetta, jolla oli sijainnut toisen maailmasodan aikaan saksalainen varuskunta. Kettu kavereineen oli korkeintaan löytänyt hiljaisen paikan.

Mutta sellaisia lapset ovat, leikkisiä. He saattavat kuvitella toisenlaisia todellisuuksia. Taiteilijanimi Kettukin on perua siitä, että Katjaa kutsuttiin lapsena ja nuorena ketuksi.

Aikuisena luonnossa oleminen on erilaista. Ei lähdetä seikkailemaan vaan lähdetään vaeltamaan. Luontoon jollain tavalla erikseen mennään, myös kaupungissa. Sitä Kettu on miettinyt paljon.

Hän on huomannut, että esimerkiksi Ranskassa elää vahvana kahtiajako, jonka toisessa päässä on villi luonto ja toisessa kulttuuri.

– Mun kirjoja ajatellaan Ranskassa jotenkin alkukantaisina. Mie en näe sitä rajaa samalla tavalla.

Myöhemmin Kettu tarkentaa pitävänsä itseään ihan sivistyneenä ihmisenä, ei minään maankolosta putkahtaneena menninkäisenä. Ketulle luonto on sama asia kuin kulttuuri, eikä niitä kahta voi erottaa toisistaan. Ei liene sattumaa, että hänen kirjallisuuttaan kuvaillaan usein maagiseksi, alkuvoimaiseksi tai eksoottiseksi.

Kaupungissa luonto ja kulttuuri myös konkreettisesti törmäävät. Täällä rakennusyhtiöt rakentavat kerrostaloja lähiluonnon tilalle. Kaavoittajat harkitsevat kulloistenkin poliittisten suhdanteiden mukaan, minkälaista kaupunkirakennetta ryhdytään suosimaan. Puhutaan asuntotuotannosta, kaupungin kehittymisestä ja infrastruktuurihankkeista.

Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa lisää ihmisen rakentamia kohteita ja vähemmän lähiluontoa.

Mitä Katja Kettu siitä ajattelee?

Vastausta varten on kuljettava Mustikkamaan toiselle äärilaidalle.

Kävyt ja sammal tuntuvat Katja Ketusta miellyttäviltä iholla. Asfalttia hän ei sen sijaan siedä.

Tähän väliin on tarkennettava eräs asia: Katja Kettu on julkisen liikenteen kannattaja.

Mutta mitä lähemmäs hän askeltaa Mustikkamaan uimarannan itäkolkkaa, sitä enemmän hänen pulssinsa tuntuu kohoavan.

– Tämä menee minulla tunteisiin, hän sanoo mutta hymähtää hieman päälle.

Kyse on Kruunusilloista, raitiotiestä, joka valmistuessaan yhdistää Laajasalon Helsingin kantakaupunkiin siltojen kautta.

Aiemmin samalta rannalta saattoi ihailla villinä pauhaavaa Kruunuvuorenselkää, mutta nyt maisemaa halkoo rakennustyömaa. Kettu on sitä mieltä, että siltaprojektin myötä meni myös hänen upea merinäköalansa.

Helsingissä hänestä on tullut meren rakastaja. Hänellä on tapana viettää aikaa myös Espoon Suvisaaristossa mökillä, jonne ei tule sähköä tai vettä. Kerran Rimma-kissa otti saaressa hatkat ja pysyi tavoittamattomissa kolmen kuukauden ajan, Kettu kertoo.

– Se köllötteli kalliolla ja näyttäytyi välillä, ja myyrä suussa jolkotteli ja voi hyvin.

Kun Rimma lopulta tuli takaisin, se haisi ihanan villiltä, Kettu sanoo.

Kissan luontoon tiivistyy eräs kaupunkiasumisen ongelma. Kissa on Suomessa vieraslaji, jota ei saa pitää vapaana ulkona. Niinpä kissat asuvat ihmisen lemmikkeinä sisätiloissa, eivätkä aina ihan hirveän laveasti.

Kettua kissan kohtalo välillä säälittää. Hän on miettinyt Rimmaa ja sitä, pitäisikö se antaa jonnekin maalle kulkemaan vapaana.

– Toisaalta ne on Petjan kanssa parhaat kaverit, ja Petja on tuollainen sisäkissa ja lellikki. Olen päätynyt siihen, että he nyt elelevät tuossa. Mutta kissat myös täyttävät tehtäväänsä, sillä meillä on rottia talossa. Rimma pitää huolen siitä, että meikän kämpässä ei rotat riehu, Kettu sanoo.

Ketun uudessa romaanissa kissa on tutkija. Sitä alkaa tympäisemään, ja sitten se ottaa hatkat.

Voiko luontoa kotinaan pitävä kirjailija koskaan juurtua täydellisesti Helsinkiin?

Sitä Katja Kettu ei osaa sanoa.

On selvää, että hänen unelmanaan olisi asua vielä joskus maaseudulla, lähellä erämaata. Milloin ja miten, sitä hän ei tiedä.

Jos hänen pitäisi nimetä vain yksi hänelle tärkeä luontokohde maailmassa, se olisi Jäämeri.

– Kun sie kysyit siitä…

Oskari Onnisen kritiikistä Hesarissa?

– Niin. Kyllä mulle teki sen jälkeen aika perkeleen hyvää, kun kävin Varanginvuonolla Norjassa ja siellä vaeltelin, Kettu muotoilee.

Hän on laskeskellut, että jo pari päivää tunturissa tekee ihmeitä mielenterveydelle. Kokemusta kuulemma on usealta reissulta.

Jäämerellä asiat asettuvat mittasuhteisiin, ihminen tietää siellä paikkansa.

Tai kuten Kettu muotoilee: universumia ei kiinnosta vittuakaan.

Kettu on ajatellut, että jos hän vielä maalle muuttaa, hän ei ehkä haluaisi tehdä sitä yksin. Kaupungin hyviä puolia ovat muut ihmiset. On kollegoita ja ystäviä, joita voi tavata. Se on tärkeää, vaikka olisikin yksinäisyyttä arvostava ja vaaliva taiteilija.

Pitkään Kettu vältteli Helsinkiä. Hän muutti aikoinaan ensin opiskelemaan Turkuun, sieltä Tampereelle, sitten Tallinnan kautta Lontooseen ja takaisin Suomeen Sammattiin Eeva Joenpellon kirjailijakotiin muutamaksi vuodeksi.

Välillä hän vietti pitkiä aikoja pohjoisessa ja Kainuussa. Siellä mentaliteetti oli toisenlainen: olisiko se nyt kumminkin vähän leuhkaa muuttaa Hesoihin?

Kettu on kuitenkin onnellinen, että niin kävi. Pikkuhiljaa hän on oppinut pitämään kotikaupungistaan.

Kun Ketun täytyy löytää rauhaa, hän tietää, mitä pitää tehdä.

Ensin astellaan ulos ja kuljetaan kohti vehreyttä, esimerkiksi Mustikkamaalle. Seuraavaksi käännetään selkä ihmisten rakentamille taloille ja paljastetaan kasvot puiden latvoille.

Sitten edetään humahduksen ääntä kohti.