Katja Kallion kolumni: Turvaverkko

Maaliskuun puolivälissä menin lehdistönäytökseen katsomaan saksalaisen Ina Weissin Koesoiton. Elokuvan pääosassa oli lempinäyttelijäni Nina Hoss, jonka olen viimeksi nähnyt viiden vuoden takaisessa Phoenixissä, ja jo siksi Koesoiton näytös olisi ollut merkkitapaus. Kävi kuitenkin niin, että tilaisuudesta tuli ikimuistoinen aivan muista syistä.

Kyllä minä itse elokuvankin tulen muistamaan, mielenkiintoisen variaa­tion täydellisyyden tavoittelusta ja pakkomielteestä sekä mestaroimisen pimeästä puolesta, jolle on niin vaikea olla astumatta. Roolistaan jo moninkertaisesti palkitun Hossin muistan tietenkin. Mutta ennen kaikkea muistan hetken, jolloin sali pimeni, ja tunsin sen mitä silloin aina tapaan tuntea – malttamattomuutta, jännitystä, pelkoa, epäluuloa, kiitollisuutta sekä pohjimmaisena loputonta rakkautta tätä lajia kohtaan – ja tajusin, että tämä on viimeinen kerta pitkään aikaan kun istun elokuvateatterissa. Tuntui hiukan siltä kuin olisin ottanut osaa viimeiseen jumalanpalvelukseen ennen evakuointia sodan tieltä.

Kun kävelin Koesoitosta kaupungin läpi kotiin, kadut olivat autiot. Seuraavalla viikolla minun oli määrä mennä katsomaan Manele Labidin Terapiaa tunisialaisittain, mutta näytös peruttiin. Koesoiton ensi-illan piti olla pääsiäisenä. Silloin kaikki Suomen elokuvateatterit olivat jo kiinni.

Kun muutin Helsinkiin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, tämä kaupunki oli elokuvataivas. Gloria oli silloin vielä olemassa, samoin Bio City, Diana ja Bristol. New York oli myös, ja vaikka siellä kuulemma näytettiin pornoelokuvia, minä näin siellä Moufida Tlatlin Palatsin hiljaisuuden. Sellainen kaupunki on turvallinen. On monta paikkaa, joihin voi mennä yksin, huomiota kiinnittämättä, eikä kuitenkaan olla ypöyksin. Elokuvateatteriin mennään nimittäin katsomaan parhaita uutuuselokuvia, toki, mutta myös siksi, että ollaan jonkinlaisia tosielämän orpolapsia. Ei oikein tiedetä, miten elämässä pitäisi käyttäytyä tai miten muiden kanssa ollaan. Hyvin harva ihminen tuntee taitavansa sen, ja siksi paikka, jossa saa olla oma kömpelö itsensä muttei silti ypöyksin, on pieni paratiisi.

Jossain vaiheessa näytti huonommalta. Maximin tulevaisuus oli vaakalaudalla, Bio Rex hiljaa ja Kino Engel remontissa. Mutta ne heräsivät henkiin entistä ehompina, ja rinnalle syntyi uusia. Nyt kaikki koettavat kitkutella pinnalla. Tilanne on koko maassa sama tai pahempi. Ja paikkakunta ilman elokuvateatteria tietää yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.

Kokonaan ilman elokuvia kukaan ei tietenkään jäisi. Suoratoistopalveluissa niitä piisaa, vaikka uutuudet jäävätkin näkemättä. Mutta ei siitä olekaan kyse, vaan siitä, ettei niitä katsottaisi enää joukolla.

Eristysaikana olen havainnut, että kykyni käsitellä elokuvia on muuttunut. Ryhdyin äskettäin katsomaan Yle Areenasta Chantal Akermanin elokuvaa Jeanne Dielman. Tuon tuosta pysäytin elokuvan, hain vettä tai appelsiinin tai vilkaisin puhelinta. Miksi? Jeanne Dielman toisti joka päivä samat toimet täsmälleen samalla tavalla. Se olisi voinut olla puuduttavaakin, ja minun levottomuuteni kärsimättömyyttä. Mutta sitä se ei ollut, vaan kauhua. Ennen pitkää jotakin hirveää tapahtuisi, ja se tuntui niin kestämättömän painostavalta, että minulta jäi kolmas päivä katsomatta.

Myöhemmin yritin katsoa Netflixistä Bong Joon-hon Okjaa ja Noah Baumbachin Marriage Storya. Mutta aloittaminen oli vaikeaa ja jatkaminen mahdotonta. Okjan käy takuulla huonosti, ja avioliitonkin, enkä kestä sitä kärsimystä. Samalla tuntuu, ettei niillä ole merkitystä. Miksi katsoisin nämä elokuvat? Miten ne minuun liittyvät? Nämä ovat oppikirjaesimerkkejä ulkopuolisuuden tunteista, eristäytymisen aikaansaamista vaurioista. Oliot ja ihmiset lakkaavat liittymästä minuun. Pelko kasvaa ja paineensietokyky pienenee. Oma kokemusmaailma häiriintyy, kun se ei liity muiden kokemukseen, eikä tämä koske vain elokuvia.

Elokuvateatterissa käy toisin päin. Siellä pystyy katsomaan melkein mitä hyvänsä. Muut ovat siinä vieressä ja näkevät saman, eikä mitään tarvitse kestää yksin. Yhteys on hatara, mutta se on olemassa.

Ei heidän kanssaan mitään puhuta, eivätkä he koe elokuvaa tismalleen samoin, mutta laajasti ottaen kaikkien tunteet ovat samat. Jännitys ja pelko. Epäluulo, malttamattomuus. Loputon rakkaus tätä lajia kohtaan.