Image

Katja Kallion kolumni: Päät pölkylle – Lupaava nuori nainen

Katja Kallion kolumni: Päät pölkylle – Lupaava nuori nainen
Pimeydestään huolimatta Emerald Fennellin sankarittaret ovat uuden ajan airueita ja kimmeltäviä vapahtajia, kirjoittaa Katja Kallio.
Julkaistu: 6.4.2021
On olemassa yksi ainoa elokuvalaji, jota en voi sietää: musta komedia. Komedian mustuus tarkoittaa usein sitä, että väännellään naamaa ja irvistellään kumisesti ja ollaan mukamas tosi sekopäisiä ja rajuja, vaikka tosiasiassa ollaan vain teennäisiä ja liioiteltuja.
Välillä kokeilen, olisiko jokin muuttunut, joko lajityyppi tai minä itse, mutta ei kumpikaan koskaan ole. Ja silti toisinaan, noin kerran kymmenessä vuodessa, löytyy tekijä, joka kykenee niin sanotun mustan huumorinsa kautta näyttämään ihmisestä ja maailmasta jotakin järkyttävämpää ja lopullisempaa kuin kukaan muu.
Viime vuosikymmenellä tempun teki The Lobsterin Yorgos Lanthimos. Nyt sen on tehnyt Emerald Fennell esikoisohjauksellaan Lupaava nuori nainen.
Lupaavan nuoren naisen tarina on tämä: aikoinaan Cassie (Carey Mulligan) opiskeli lääkiksessä lapsuudenystävänsä Ninan kanssa, kunnes väkivaltainen tragedia muutti kummankin elämän suunnan. Nyt kolmekymppinen Cassie jumittaa työpaikassaan kahvilan kassana ja toteuttaa masentavaa ihmiskoetta: joka perjantai hän menee baariin, teeskentelee olevansa sammumispisteessä ja katsoo, inspiroiko tilanne yhtään miestä hyväksikäyttöön. Yllättävä kohtaaminen vanhan opiskelukaverin Neilin (Bo Burnham) kanssa kiteyttää Cassien mielessä vihdoin vaarallisen suunnitelman, jolla on tarkoitus korjata menneisyyden vääryys.
"Fennellin Camilla oli karismaattinen, huolestuttava hahmo, joka teki prinsessa Dianasta selvää yhdellä savukkeella ja hymyllä."
Englantilainen näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Fennell on monille tuttu Hakekaa kätilö! -sarjasta ja kaikille The Crownin Camilla Parker Bowlesina. Fennellin Camilla oli karismaattinen, huolestuttava hahmo, joka teki prinsessa Dianasta selvää yhdellä savukkeella ja hymyllä. Käsikirjoittajana Fennell on yhtä karismaattinen ja huolestuttava, onhan hän vastuussa psykopaattisesta palkkatappajasta Villanellestä ja agentti Eve Polastrista kertovan Killing Eve -sarjan legendaarisesta possunaamariepisodista sekä BOOOORIIIIIING -huudosta. Myös Killing Eveä mainostetaan mustana komediana, ja vastoin kaikkia odotuksia minä rakastuin siihenkin korviani myöten.
Miksi? Jotakin tekemistä sillä on tietenkin sen kanssa, että Villanelle ei pelkää eikä häpeä mitään eikä tottele ketään ja että tämä on se naistyyppi, johon minä aina hullaannun. Samaa epäkorrektiutta ja sumeilemattomuutta on myös Lupaavan nuoren naisen Cassiessa, mutta erojakin on. Cassie on Villanellea todellisempi ja vielä paljon surullisempi, ja hän on oikeuden asialla. Puntit on saatava tasan, hinnalla millä hyvänsä.
Kostotarinana Lupaava nuori nainen tekee katsojalle saman kuin adrenaliinipiikki Uma Thurmanille Pulp Fictionissa. Sen psykologinen totuus on musta ja musertava, kun Cassie käy läpi väkivallan mahdollistajat yhden kerrallaan, niin miehet kuin naisetkin. Vähättely, syyllistäminen, pelottelu; ne ovat silmänräpäyksessä tunnistettavissa, samoin kuin se, miten helppoa on sulkea silmät ja siinä ohessa väkivallan uhri yhteisön ulkopuolelle. Vain omalle kohdalle sattuva uhka saa suomut putoamaan, mikään vähempi ei tepsi.
"Emerald Fennellin nimi on suomennettuna oikeastaan Smaragdifenkoli. Liturgisessa väriopissa juuri vihreä on toivon, iankaikkisen elämän ja kasvun väri."
Cassie ei toteuta tekojaan yhtä brutaalisti kuin Villanelle. Vaikka kuvien sommitelmat ja hattaraisen pinkki värimaailma ovat samaan tapaan etäännyttäviä kuin Netflixin Mustassa kuningattaressa, Cassien tarina on tiukasti kiinni tosielämässä. Etäännytys on sitä paitsi paikallaan, eihän tätä elokuvaa pystyisi katsomaan, jos se olisi tehty täysin realistisesti. Tällaisenaankin se on aiheuttanut koekatsomoissa käsirysyä. Fennellin katse on suora ja rävähtämätön. Sellaisen alla on sietämätöntä olla.
Mutta onko Fennellin huumori mustaa? En ole varma. Varmaa on se, että hän on tottelematon kirjoittaja ja kykenee sen vuoksi alituiseen yllättämään katsojan. Voiko näin tehdä elokuvassa? Voiko näin tehdä elämässä?
Tämä on ratkiriemukas, päihdyttävä tunne, olipa tarina kuinka synkkä tahansa, ja syy siihen että Fennellin sankarittaret ovat pimeydestään huolimatta jonkinlaisia kimmeltäviä vapahtajia. He ovat absurdeja ja arvaamattomia, päälaelleen käännettyjen mahdollisuuksien ja uuden ajan airuita.
Kenties juuri tämän vuoksi en pääse yli siitä tosiasiasta, että Emerald Fennellin nimi on suomennettuna oikeastaan Smaragdifenkoli. Että mitään smaragdifenkolia vihreämpää ei voi kuvitellakaan, ja että liturgisessa väriopissa juuri vihreä on toivon, iankaikkisen elämän ja kasvun väri.
Emerald Fennell: Lupaava nuori nainen.
Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, joka tahtoisi mielellään olla karismaattinen ja huolestuttava mutta minkäs teet.
Kommentoi »