Image

Katja Kallion kolumni: Kaipuusta ja sen päättymisestä

Xavier Dolan on mestari kuvaamaan ruumiillista kaipuuta ja torjutuksi tulemisen tuskaa, kirjoittaa Katja Kallio.
Kuvat Antti Vettenranta

Tuskin mitään aihetta kuvataan elokuvissa niin usein kuin rakkautta ja sen puutetta, ja tuskin koskaan niiden kuvaaminen onnistuu niin, että minä kokisin nämä tunteet sisimmässäni kuin ominani. Että jos tuo ihminen tuossa ei juuri nyt, tällä sekunnilla, suutele minua tai kosketa kaulaani tai työnnä kättään minun hiuksiini, minä lakkaan olemasta. Että minulla on niin suuri vajaus hänestä, että olen lähestulkoon syöpynyt olemattomiin, ja että jos hän nyt kääntää selkänsä ja häipyy, se on minun loppuni.

Tällaisten tunteiden herättämiseen pystyvät vain harvat ja valitut elokuvantekijät, ja kanadalainen Xavier Dolan on yksi heistä. Nuoren, ylistetyn Dolanin uutuuselokuva Matthias & Maxime kertoo kolmekymppisistä montrealilaisista, jotka ovat olleet parhaita ystäviä pikkupojista saakka. Matthias (Gabriel d’Almeida Freitas) on komea nuori lakimies, jolla on edessään ylennys ja näkymä pääkadulle ja rinnallaan juuri passeli tyttöystävä (Marilyn Castonguay). Maximella (Dolan itse) on riippakivenään alkoholistiäiti (Anne Dorval) ja lohtunaan yhden yön juttuja miesten kanssa.

Kun Maxime ryhtyy puuhaamaan uutta elämää ja muuttoa Australiaan, elämänmittaisen ystävyyssuhteen vaietut puolet havahtuvat hereille ja alkavat pitää itsestään meteliä.

Dolan käsittelee kaikissa töissään rakkautta ja ystävyyttä niiden eri muodoissa ja sijaitsee samassa elokuvagalaksissa esimerkiksi Catherine Corsinin, Whit Stillmanin, Pedro Almodóvarin sekä Kidsin Harmony Korinen kanssa, jokusen valovuoden päässä kustakin.

Minun ensikosketukseni Dolanin maailmaan oli vuonna 2016 Cannesissa palkittu mutta ristiriitaisen vastaanoton saanut Vain maailmanloppu, jossa kuolemaa tekevä elokuvaohjaaja palaa lapsuudenkotiinsa tekemään tilejä selviksi. Puoli tuntia tätä keinotekoista hirviöperheen karikatyyriä riitti.

Jo paljon enemmän pidin kulttielokuvan maineessa olevasta Mommysta, varattoman yksinhuoltajaäidin ja tämän mahdottomam ADHD-teinipojan tarinasta. Myös tässä väkivahvassa, jopa päällekäyvässä elokuvassa kaikki ihmiset olivat kummallisia, inhottavia tai pysyvästi poissa raiteiltaan, ja siinä piili sen pulma.

Tuskin olen koskaan nähnyt näin järkyttävää kuvausta äidin ja lapsen viha-rakkaussuhteesta.

On rasittavaa, jos valkokankaalla rähistään ja tapellaan koko ajan, kun sekä hahmojen että elokuvan energia- ja aggressiolukemat ovat tauotta tapissa. Vasta kun nämä tasot laskevat, tulee tilaa ja rauhaa keskittyä kysymyksiin, jotka Dolania riivaavat: siihen miten selittämätöntä rakastaminen on, miten pelottavaa ja raskasta ja vastenmielistäkin, ja miten syövyttävää eläminen sen puutteessa on.

Matthias & Maximekin on aluksi kiihtynyt ja räyhäävä elokuva, mutta rauhoittuu sitten vähitellen. Silloin Dolanin teemat saavat unohtumattomat tulkintansa. Tuskin olen koskaan nähnyt näin järkyttävää kuvausta äidin ja lapsen viha-rakkaussuhteesta. Mommyssa ylikierroksilla käynyt Anne Dorval on nyt äidin roolissa niin hyytävä, että teki mieli mennä istuimen alle piiloon. Jopa taannoisen Rachel Getting Married -elokuvan Debra Winger jää tässä kisassa auttamatta kakkoseksi.

Mutta eritoten ruumiillisen kaipuun, itsensä tarjoamisen ja torjutuksi tulemisen tuskan kuvaajana Dolan on mestari vailla vertaa. Niitä hän tutkaili upeasti jo vuoden 2010 esteettisessä ja tyylitellyssä Kangastuksissa, joka vaikuttaa tyyneytensä ja huumorintajunsa vuoksi hänen harmittomimmalta elokuvaltaan, mutta on sitä vain päällisin puolin.

Matthias & Maxime jatkaa samojen kysymysten parissa, ja näyttää kuinka kummallisia ja toisaalta itsestään selviä ovat rakkaudelle määrätyt rajat. Miten kestämätöntä on, kun kaksin käsin tyrkytettyä rakkautta ei huolita, ja ennen kaikkea miten tuhoisaa on rakastetun menettäminen.

Mestarillista on kyetä näyttämään suudelma, joka on antanut odottaa itseään kolmekymmentä vuotta.

Dolan on taitava kertoja, joka nyansoi jatkuvasti tarinaansa nopein oivaltavin kuvin, ja tuo siihen lisäulottuvuuksia, olivat ne sitten sosiaalisia rakenteita tai intiimejä aavistuksia. Harvoin hän pitkittää tai vääntää rautalangasta tai pumppaa katsojasta tunteita. Kyllä sellaistakin sattuu, mutta ei se kokonaisuutta haittaa. Se, mikä hänessä on mestarillista, on paljon merkittävämpää kuin se, mikä ei ole.

Mestarillista on kyetä näyttämään suudelma, joka on antanut odottaa itseään kolmekymmentä vuotta. Tai miltä tuntuu, kun antaa vihdoin itselleen luvan kahmia kourat täyteen toisen tukkaa ja upottaa siihen kasvonsa.

Julkaistu: 30.1.2020
Kommentoi »