Image

Katja Kallion elokuvakolumni: Yhtä suurta liikettä


Kärsimys ja kunnia -elokuvan jälkeen Katja Kallio ymmärsi, että Pedro Almodóvarin elokuvat ovat yksi alati liikehtivä kokonaisuus.
Kuvat Anja Reponen

Pari vuotta sitten havaitsin, että olin päästänyt itseni kerta kaikkiaan kamalaan kuntoon. Pystyyn kuolleen heinäsirkan asennossa kököttäminen vuodesta toiseen oli käyristänyt selkärankani ja työntänyt olkapääni sijoiltaan. Tuntui kuin susi olisi kalunnut lonkkiani, ja kun särkylääkkeet eivät enää auttaneet, en keksinyt muuta kuin istua kylmäkallella, jota sisäpiirini alkoi kutsua ”perskalikaksi”. Vatsakin oli aina kipeä eikä uni tahtonut tulla. Pedro Almodóvarin uusin elokuva Kärsimys ja kunnia oli siis minulle ainakin kärsimyksen osalta tuttua tavaraa.

Almodóvarin uutuudessa kypsempiin kymmeniin ehtinyt elokuvaohjaaja Salvador Mallo (Antonio Banderas) kärsii jos mistä ruumiin vaivoista. On tinnitusta ja iskiasta ja unettomuutta, ja vatsalle kelpaa vain soseutettu ruoka. Mutta ei Mallon sielukaan kunnossa ole: hän on menettänyt tyystin sekä luomisvoimansa että elämänhalunsa. Kun Mallon vanha menestyselokuva sitten palaa valkokankaille prameana digiversiona, hän päätyy kohtaamaan menneisyytensä haamut ja panemaan elämänsä remonttiin.

Ruumiin ja sielun vastakkainasettelussa minä olen aina asettunut sielun puolelle. Ruumista pidän enimmäkseen vaivalloisena, vaativana ja ahneena säkkinä, joka on täynnä kolisevia luita ja kaikenkarvaista nestettä ja iljannetta ja jolla on aina lopullinen määräysvalta sieluun nähden. Kaikki merkittävä keskeytyy kun ruumiilla on nälkä tai jano tai pissahätä tai kun siihen sattuu. Kaikkein kauheinta ruumiissa onkin juuri kivun tuntemisen kyky. Sen kautta ihminen voidaan pakottaa ihan mihin tahansa, ja tätä minä en kykene antamaan ruumiille anteeksi.

Salvador Mallon luusäkin kärsimykset ovat sitä luokkaa, että niitä ei perskalikalla turruteta. Tarvitaan vahvempaa, kohtalokkaampaa tavaraa, huumeita nimittäin. Kärsimys ja kunnia keskusteleekin monien Almodóvarin varhaisempien elokuvien kanssa niin temaattisesti kuin muotonsakin puolesta. Mallon ja hänen entisen tähtinäyttelijänsä välirikko toistaa Almodóvarin omaa suhdetta Eusebio Poncelaan, joka aikoinaan ”pilasi” heroiinin käytöllään Intohimon lain.

Muodoltaan Kärsimys ja kunnia on erittäin notkea ja kimmoisa, kuin sillä olisi yliojentuvat nivelet, ja tuo siksi mieleen sellaiset taannoiset elokuvat kuin Särkyneet syleilyt ja Volver – Paluu.

Monet Almodóvarin tavaramerkit ovat kuitenkin myös muuttaneet muotoaan. Huumori on tällä kertaa hyvin salavihkaista ja piileksii pikkiriikkisissä yksityiskohdissa. Räävittömyys loistaa poissaolollaan, ja intohimo talvehtii enää Mallon muistoissa. Äitiyskin saa Penélope Cruzin kautta uudenlaisen tulkinnan. Itsekeskeiset diivat, piereskelevät suppoaddiktit ja hallitsevat auktoriteetit saavat rinnalleen tämän työteliään tehopakkauksen, perhe-elämän peruskallion. Sen sijaan hurja visuaalisuus on ja pysyy, värikylläisyys ja kauneus, jotka jo yksinään saavat sielun huokaamaan onnesta.

Tässä ei ole kyse asennoista vaan liikkeestä, sanoi balettiopettajani vähän aikaa sitten, ja hiukan samoin minä ajattelen Almodóvarin elokuvista.

Tuntuu siltä, ettei tässä vaiheessa ole enää mitään järkeä tai edes mahdollista arvioida yksittäisiä Almodóvarin elokuvia, niin vahvasti ne ovat osa isompaa, alati liikehtivää kokonaisuutta, hänen tuotantoaan. Kun katsoo yhtä, kaikki ne muutkin heräävät eloon.

Tässä ei ole kyse asennoista vaan liikkeestä, sanoi balettiopettajani vähän aikaa sitten, ja hiukan samoin minä ajattelen Almodóvarin elokuvista. Kävi nimittäin niin, että sain lopultakin tarpeekseni kärsimyksestä. Palasin balettitunneille, ryhdyin huollattamaan rankaani ja ”keskityin elämänlaadun parantamiseen”, aivan kuten Salvador Mallo Kärsimyksessä ja kunniassa sanoo. Ja niin vain kuljen taas kerran käsi kädessä Almodóvarin elokuvan kanssa. Yhteinen taival on kestänyt jo yli kolmekymmentä vuotta. Alun raivokas romanssi syveni jo kauan sitten rakkaudeksi. Sitten seurasi viileneminen ja jopa pieni mykkäkoulukin. Mutta täällä sitä vain taas istutaan katsomossa, ja tullaan aina istumaan, vielä happiviikset naamallakin, sillä oli ruumiin kunto mikä tahansa, Almodóvar pitää ihmisen sielun elossa.

Tästä johtuu, että monista muista lempiohjaajistani saatan sanoa: kaikista hänen elokuvistaan olen pitänyt, vaikka niitä kaikkia en olekaan rakastanut. Kun taas Almodóvarin tapauksessa lause kääntyy nurin kurin ja kuuluu näin: kaikista hänen elokuvistaan en ole pitänyt, mutta niitä kaikkia olen rakastanut.

Julkaistu: 18.9.2019