Image

Katja Kallion kolumni: Elämän yläpuolella

Katja Kallion kolumni: Elämän yläpuolella
Miksi musiikki tarjoaa vallankäytön käsittelemiseen ylivoimaisen ympäristön, kysyy Katja Kallio.

Tosielämässä on minun kokemukseni mukaan kahdenlaisia taideopettajia. Toiset pyrkivät yhdistämään taiteenlajinsa – musiikin, baletin – ja oppilaansa, jotta nämä kykenisivät ilmentämään taidetta esittämällä sitä. Nämä opettajat rakastavat paitsi taidetta myös ihmisiä.

Toiset opettajat rakastavat taiteenlajia, mutta vihaavat ihmisiä, jotka koskevat taiteeseen mämmikourillaan ja käpälöivät sitä. Tosiasiassa he toivoisivat, että kaikki ihmiset jättäisivät taiteen rauhaan – silläkin uhalla, että se esittäjän puutteessa ei kykenisi ilmenemään maailmassa millään tavalla. Klassisen musiikin maailmaan sijoittuvissa elokuvissa opettajat tuppaavat olemaan jälkimmäistä sorttia.

Saksalaisen Ina Weissen Koesoitto on tämän aiheen tuorein tulkinta. Siinä Anna Bronsky (jumalainen Nina Hoss) on onnellista perhe-elämää viettävä viulunsoiton opettaja. Ranskalainen puoliso (Simon Abkarian) ­korjaa työkseen viuluja, ja poikakin (Serafin Mishiev) soittaa. Sitten Anna ottaa oppilaakseen superlahjakkaan Alexanderin (Ilja Monti).

Ja kuten näissä elokuvissa aina, perhe ja taide ovat kirottu yhtälö, kun into- ja kunnianhimo ottavat ohjat käsiinsä.

Totta kai on kyse hyvin kilpaillusta maailmasta, jossa pärjäävät vain ne poikkeusyksilöt, jotka sietävät sen mitä kukaan muu ei siedä.

Sitten Ingmar Bergmanin Syyssonaatin pianon äärellä on käyty kaikkein shokeeraavimmat äitien ja tyttärien väliset kamppailut. Michael Haneken Pianonopettaja vuodelta 2001 oli tämän kamppailun päätepiste, arkisessa toteavuudessaan ja sadistisuudessaan niin äärimmäinen vallankäytön kuvaus, että sittemmin on ollut pakko peruuttaa taaksepäin kuvaamaan aiheen tavanomaisempia muotoja.

Vuosien varrella tarina ja sen osapuolet ovat saaneet kiinnostavat variaationsa, kuten Denis Dercourtin Pianistin sivunkääntäjässä (2016).

Piano ei toki ole ainoa soitin, jonka kautta valtaa käytetään, eivätkä asialla ole aina naiset. Damien Chazellen Whiplashissa miehet ottivat toisistaan mittaa rumpujen äärellä verissä päin. Viulun välityksellä ovat kohdanneet lähinnä mies-nais -parit, kuten omassa suosikissani, Claude Sautet’n Tunteettomassa sydämessä (1992). Kaikki nämä elokuvat ovat vallankäytön kuvaamisen kirkkaimpia kruununjalokiviä.

Miksi musiikki tarjoaa vallankäytön käsittelemiseen ylivoimaisen ympäristön? Totta kai on kyse hyvin kilpaillusta maailmasta, jossa pärjäävät vain ne poikkeusyksilöt, jotka sietävät sen mitä kukaan muu ei siedä.

Mutta on asiassa syvemmätkin juonteensa. Näissä elokuvissa musiikki edustaa usein yläluokkaisuuden ydintä, eleganttia epämaailmaa, joka sijaitsee kaukana arki- ja tosielämästä ja jonka ulkopuolella ei ole mitään.

Musiikki on saavuttamaton ideaali, paljon enemmän kuin pelkkä kauneus, tai virheettömyys. Absoluuttinen sävelkorva muistuttaa lähinnä sietämätöntä yliherkkyyttä; avohaavaa, jota ei voi hipaistakaan aiheuttamatta raivokohtausta. Musiikki on aina elämäntehtävä ja kun sitä uhataan, murskaantuu identiteetin hauras rakennelma.

Pohjaton arvottomuuden kuilu ammottaa näiden elokuvien alla. Rakkautta musiikki muistuttaa vain ohikiitävien hetkien ajan. Enimmäkseen se on sota joka on voitettava, tai verivihollinen.

On aina erityisen raastavaa katsoa, kun elämänsä ideaalille omistanut, vakava ja pidättyväinen ihminen päästää moraalijärjestelmänsä murenemaan.

Koesoiton Anna Bronsky on sielukkaan Nina Hossin käsittelyssä päällisin puolin ykköstyypin ihmisrakas opettaja. Mutta kyllä hänkin lajityypin ehta päähenkilö on: ihminen, jolle musiikille omistautuminen on antanut luvan elellä elämän ja muiden ihmisten ulottumattomissa.

Todellisuuden tunne on lahja, Syyssonaatissa sanotaan, ja sitä lahjaa ei Annallekaan ole suotu. Ongelmana vain on, että musiikki on myös välittäjäainetta, jota pitkin kaikkein voimakkaimmat tunteet pääsevät kulkemaan kahden ihmisen välillä. Yhdessä soittamisen paljaus sekä ideaalin kyseenalaistaminen murtavat Annan sivistyneen pinnan, ja ihmisyys purkautuu esiin kontrolloimattomina rumina ruiskauksina.

Tässä piilee Koesoitonkin houkutus – ja traagisuus. On aina erityisen raastavaa katsoa, kun elämänsä ideaalille omistanut, vakava ja pidättyväinen ihminen päästää moraalijärjestelmänsä murenemaan.

Koesoitto tunnustelee aihettaan monitahoisesti ja muistuttaa lähestymistavoiltaan enemmän esimerkiksi Paavo Westerbergin Viulistia kuin Pianonopettajaa. Katsomoon voi siis käydä melko turvallisin mielin, mutta silti sykkivin sydämin.

Ei aikaakaan, kun ihmisyys ja musiikki taistelevat Annan sielusta kuin Jumala ja paholainen. Vaikea vain on sanoa, kumpi on kumpi.

Koesoitto: Ohjaus Ina Weisse. Ensi-ilta 4.9.2020.

Julkaistu: 9.9.2020
Kommentoi »