Kaukana täydellisestä on joskus juuri täydellinen
Katja Kallio halusi nähdä Berliinin taivaan alla -elokuvan niin, että kaikki olisi täydellistä. Lopulta olikin.
Jotkut elokuvat saattavat kasvaa aikojen saatossa niin myyttisiksi, että niiden katsomisesta tulee ongelmallista. Mitkään olosuhteet eivät tunnu niiden arvoisilta, ja suhde elokuvaan on vaarassa muuttua hartaudenharjoitukseksi. Silloin elokuva saattaa jäädä kokonaan kokematta, ja ymmärtämättä.
Minulle Wim Wendersin 80-luvun kulttiteos Berliinin taivaan alla on tällainen elokuva. Jo kolmena kesänä olen halunnut nähdä sen oikealla tapahtumapaikallaan Berliinissä, mutta aina on tullut mutka matkaan. Vietän aikaa Berliinissä siksi, että tyttäreni asuu siellä, ja myös siksi, että siellä saa hyvän käsityksen siitä, mitä ihmisille oikeasti maailmassa tänä päivänä kuuluu. Oivallinen kaupunki enkeleille, sanoisin. Puuhaa riittää edelleen.
Wendersin elokuvassa enkelit Damiel (Bruno Ganz) ja Cassiel (Otto Sander) liikkuvat muurin jakamassa Berliinissä lohduttaen sen epätoivoisia, yksinäisiä asukkaita. Samaan aikaan he kadehtivat näiden poloisten ihmisyyttä. Olisi kaikesta huolimatta upeaa kyetä syömään, tuntea luunsa kun kävelee ja heilutella paljaita varpaitaan! Tai että keskeinen ajan määre olisi ”nyt”, ei ”ikuisesti”. Kun Damiel rakastuu trapetsitaiteilija Marioniin (Solveig Dommartin), hän päättää ottaa suuren askeleen ja ryhtyä ihmiseksi ihmisten joukkoon.
Visuaalisesti Berliinin taivaan alla on häikäisevä, yhtaikaa runollinen ja karhea. Se on ehdottoman elokuvallinen ja ehdottoman kaunokirjallinen, ovathan dialogit pitkälti Peter Handken kirjoittamia. Se sulattaa yhteen historiallisen, nykyisen ja ikuisen, ja siinä on vaivihkaista huumoria ja murhetta ja ennen kaikkea ylimaallista kauneutta. Ylimaallisen kauneuden ranskalainen kuvaajalegenda Henri Alekan varmisti peittämällä kameransa linssin isoäitinsä seitinohuella silkkisukalla.
”Olenko ylipäänsä valmis näkemään tätä elokuvaa täällä, ja jos en, niin milloin sitten?”
Kun lähtökohta on tätä laatua, tulee suorituspaineita. Elokuvaa esitetään Berliinissä usein, ja olosuhteissa riittää pähkäiltävää. Teatterin tunnelma, salin koko, valkokankaan koko. Viikonpäivä, onko tungosta, myydäänkö teatterissa viiniä (mielellään) tai poppareita (mielellään ei, enkelidialogit ovat hiljaisuudessakin vaativaa seurattavaa). Olenko ylipäänsä valmis näkemään tätä elokuvaa täällä, ja jos en, niin milloin sitten?
Vihdoin eräänä maanantaina menen ja ostan lipun pikkiriikkiseen Kino Lichtblickiin, kulmakunnan cinefiilien turvasatamaan, kein popcorn. Se vain, että näytös onkin loppuunmyyty. Mutta ei hätää, omistaja lupaa, että saan saliin ylimääräisen tuolin. Tänään on tungosta, hän sanoo, yksityisnäytös amerikkalaiselle nuorisoryhmälle.
Apua, ehdin ajatella, kun samassa ryhmä alkaa valua aulaan, jokaisella kädessä karkkipusseja tai ranskalaiset majoneesilla tai hedelmäsalaattia. Heitä paimentaa pariskunta, mukanaan kaksi noin nelivuotiasta lasta.
Ennen kuin ehdin ottaa jalat alleni, omistaja on jo patistellut meidät saliin ja elokuva alkaa. Berliini aukeaa eteeni mustavalkoisena, Damiel ja Cassiel lohduttavat ihmisiä kirjastossa, rakastuneet suuteloivat, mies hyppää katolta alas. Vähän väliä salin ovi aukeaa, ja sisään kompuroi hätääntynyt teini, joka pelkää - tai toivoo - päätyneensä väärään saliin. Taskulampun valokeila heiluu seinältä toiselle, jakkaroiden jalat raapivat lattiaa. Edessäni istuva tyttö näpelöi hiuksiaan ja supisee vieruskaverinsa kanssa, ja erotan sanan SHIT. En tiedä kuka meistä kärsii eniten.
Pikkulapset sen sijaan kestävät elokuvan yllättävän hyvin. Jossain vaiheessa he taitavat nukahtaa; kuulostaa siltä, että toinen heistä puhuu unissaan. Ja yhtäkkiä minulle valkenee, että juuri heidän kuuluukin olla täällä: Wenders tietää, että vain lapsilla on kyky nähdä enkelit. Kun elokuva sitten loppuu, nuoriso taputtaa helpottuneena käsiään, aivan kuten turistit ennen vanhaan Aurinkomatkojen lennon laskeuduttua vihdoin takaisin Helsinki-Vantaalle. Minua se liikuttaa, sillä tässä vaiheessa olen jo tajunnut, että tämä oli ainoa oikea tapa nähdä Berliinin taivaan alla, kaukana täydellisestä, ja siksi oikea. Haluaahan Damielkin elää ihmisen meluista ja sotkuista elämää muiden joukossa, ei olla enkelin tapaan aina ”yksin, hiljaa ja tosissaan”. Tätä tämä elokuva on koettanut minulle kertoa, vuodesta toiseen, ja tiukkaa teki mutta menihän se jakeluun. Melkein saatan tuntea Cassielin käsivarren harteillani, nähdä hänen silmäniskunsa kollegoille.
”Elokuvateatterien ei kuulu olla pyhättöjä, eivätkä elokuvat ole pyhäinjäännöksiä.”
Ei kuulemma ole tavatonta, että elokuvantekijät kustomoivat pehmentävät filtterinsä venyttämällä niiden päälle hyvin ohuen silkkisukan. Eri elokuvantekijät vannovat eri sukkabrändien ja denierien nimeen, mutta vaikuttaa siltä että ranskalaiset sukat ovat suosituimpia. Wenders ei ollut tyytyväinen yhteenkään huippuluokan kamerafiltteriin, kunnes Henri Alekan haki kokoelmastaan vanhan puukehyksisen mustan filtterin, jonka hän oli tehnyt 1930-luvulla isoäitinsä silkkisukista.
Elokuvateatterien ei kuulu olla pyhättöjä, eivätkä elokuvat ole pyhäinjäännöksiä. Ei Henri Alekankaan museoinut isoäitinsä silkkisukkaa, vaan otti käyttöönsä saadakseen valosta juuri haluamallaan tavalla utuista.
