Image

Jos Kati Outinen saisi valita, hän puhuisi haastatteluissa vain taiteesta, taiteesta ja taiteesta – mutta jos työlle asetetaan liialliset rajat, seuraa taiteen kuolema

Jos Kati Outinen saisi valita, hän puhuisi haastatteluissa vain taiteesta, taiteesta ja taiteesta – mutta jos työlle asetetaan liialliset rajat, seuraa taiteen kuolema
Kati Outinen on tehnyt yli 40 vuoden uran näyttelijänä, opettajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Nyt hän on kirjoittanut siitä muistelmat.
Julkaistu: 29.10.2021

Viime aikoina Kati Outisella on ollut mielessä alan vaihto.

”No ihan ilman muuta. Mulla on ollu puolentoista vuoden aikana kolme esitystä ja kaksi kuvauspäivää, ja siinä koko oman alani työt, mitä on ollu.”

Sellaista on esiintyvän taitelijan elämä kulkutaudin aikaan.

Onnenkantamoinen oli, että Outisella oli alla menestysnäytelmä. Yhdessä tyttärensä, dramaturgi Iida Koron, ja tanssija-­koreografi Annatuuli Saineen kanssa tehty Helene Schjerf­beckistä kertova Minä maalaan teidät kaikki ehti saada 64 näytöstä, joista 59 myytiin loppuun.

Toinen onni oli syksyllä 2019 saatu Majaoja-säätiön rahallinen tunnustuspalkinto.

Molemmista oli jäänyt säästöön.

Lisäksi Outinen on kokeillut couchausta, tehnyt spiikin, saanut jotain tuloa runoviikkojen johtajantyöstä. Kaksi apurahaa, yksi kuukauden ja toinen kahden. Karsinut rahankäytön minimiin.

”Mut mä oon jo siinä iässä, että jos mä vetkuttelen viis vuotta koulutuksessa, niin mä pääsen sit jo eläkkeelle.”
Kati Outinen

Vaikka pandemia päättyisi tänään, Outinen on laskenut, että teattereiden esityskalenterit ovat ruuhkautuneet niin, että ne ovat täynnä vuoteen 2024.

”Se on ihan fakta, että kolmeen vuoteen on tosi, tosi mielipuolinen onnenkantamoinen, jos pääsee teatteriin esiintymään.”

Niinpä Outinen on miettinyt, mikä häntä kiinnostaa.

”Kulttuuriantropologia on yks ja toinen on sosiaaliantropologia.”

Saattaa olla, että näyttelijänä on sittenkin helpompi työllistyä?

Outinen nauraa.

”Mut mä oon jo siinä iässä, että jos mä vetkuttelen viis vuotta koulutuksessa, niin mä pääsen sit jo eläkkeelle.”

Café Artistin ikkunoiden takana lehmukset taipuilevat toukokuun lopun myrskyssä. Itätuulta 11 metriä sekunnissa, puuskissa 18,5 metriä. Sadetta.

Outinen on kävellyt sisään Helsingin Svenska Teaternin yhteydessä toimivaan kahvilaan Marimekon Popcorn-kuosisessa sadetakissa, sadehousuissa ja vaalean­punaisissa, pitkävartisissa kumisaappaissa.

Pandemian syytä sekin, tavallaan. Outiselta ilmestyi elokuussa muistelmateos Niin lähelle kuin muistan. Kirjaa tuskin olisi syntynyt, ainakaan juuri nyt, ellei Outisella olisi töiden loppumisen vuoksi ollut niin paljon aikaa käsissään, että hän alkoi tehdä kuolinsiivousta.

Karjaalla sijaitsevaan kakkoskotiin oli kerääntynyt laatikoittain tavaraa, jota Outinen ryhtyi käymään läpi keväällä 2020.

Säilössä oli muun muassa kalentereita vuodesta 1989 lähtien. Outinen alkoi litteroida niitä ajatuksenaan hävittää sen jälkeen originaalit, ”ettei jää tyttärelle semmosta älytöntä sotkua”.

”Se on semmonen mukava välitilinpäätös tai jotain.”

Outinen oli menossa jossain vuoden 1992 kohdalla, kun kustantamosta otettiin yhteyttä. Outiselta oli kysytty muistelmia aikaisemminkin, mutta silloin tekijäksi oli aina tarjottu toimittajaa.

Outiselle se ei sopinut. Hän ei halunnut, että joku toinen kirjoittaisi hänestä elämäkerran ja vääntäisi sen haluamansa näköiseksi. Toimittajiin hänellä on muutenkin välillä ”suhtautumisvaikeuksia”.

Nyt Outiselle tarjoutui tilaisuus kirjoittaa elämästään itse.

Hän on nyt 60-vuotias. Takana on 42 vuoden ura. Kymmenen Kaurismäki-elokuvaa, yhteensä yli 80 roolityötä elokuvissa ja televisiosarjoissa. Päälle teatterityöt. Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professuuri 2003–2013. Kajaanin runoviikkojen taiteellinen johtaja vuodesta 2018. Kolme naispääosa-Jussia. Parhaan naisnäyttelijän palkinto Cannesista. Pro Finlandia ja muita tunnustuksia.

Vanhat veroilmoitukset ja maksukuitit olivat jo palaneet Karjaan-kodin takassa, mutta kalentereita Outinen ei vielä ollut ehtinyt polttaa. Luojan kiitos, hän sanoo nyt.

Kalenterimerkinnöistä tuli muistelmien runko.

”Se on semmonen mukava välitilinpäätös tai jotain.”

Muistelmiensa kirjoittamisen Outinen aloitti vuodesta 1995. Niille main osuu ammatillinen käänne­kohta, josta alkoi uran toinen vaihe.

Ensimmäinen oli kulkenut kuin juna: ensimmäinen elokuvarooli 18-vuotiaana Tapio Suomisen ohjaamassa Täältä tullaan, elämä! (1980). Lähiön tarkkisnuorista kertovasta elokuvasta tuli vuoden katsotuin kotimainen, kriitikkojen kehuma ja suomalaisen elokuvan klassikko. Outinen esitti Lissua, joka kiroili ja joi. Sellainen naiskuva oli monille liikaa. Outiselle lähetettiin postissa sellofaaniin käärittyä ulostetta.

Elokuvaa seurasivat Teatterikorkeakoulu ja perään kiinnitys Kom-teatteriin, missä Outinen näytteli kymmenen vuotta.

Vuonna 1995 Outinen oli pisteessä, jossa halusi ottaa ohjat omiin käsiinsä ja alkaa etsiä omannäköistään taiteilijuutta.

”Jossain vaiheessa elämää tulee hetkiä, että joko mä jään tänne loppuiäksi tai sitten mä kokeilen jotain muuta. Se oli sellainen hetki. Mun ammatissa voi olla leipäpappi ja pärjätä tosi hyvin, mutta se ei ollut mun tie”, Outinen sanoo.

”Mun mielestä kaiken, mitä tekee, pitäisi tuottaa – ei jatkuvana – mutta sen pitäisi tuottaa iloa.”

Ajatuksena oli saada jaettua omaa aikaa tasapuolisemmin elokuvan ja teatterin välillä. Työsuhteessa niiden yhteensovittaminen meni välillä jongleeraamiseksi.

”No, sehän ei muuttunut”, Outinen sanoo ja alkaa nauraa.

”Se nimenomaan ei muuttunut. Se vaan paheni, kun ryhtyi freelanceriksi.”

”Mutta kyllähän Aki mun lempiohjaaja on, ja oon nauttinut niistä muistakin tekemisistä.”
Kati Outinen

Alku oli vaikea. Outinen ei saanut töitä, ja hän oli pienen lapsen yksinhuoltaja.

Vaikeaa alkuvuotta 1995 seurasi kuitenkin ”unelmien syksy”.

”Mulla oli joku sellainen ihmeellinen luova draivi”, Outinen sanoo.

”Kaikki työt, mitä teki, oli kauhean kokonaisvaltaisia ja innostavia.”

Helsingin kaupunginteatterin West Side Story -musikaalissa Outinen pääsi tekemään isolla ryhmällä, sai tanssia ja laulaa.

Kauas pilvet karkaavat -elokuvasta tuli puolestaan Outiselle yksi tärkeimmistä Kaurismäki-elokuvista. Hänen henkilökohtaiseen ”toppen fyraansa” kuuluvat lisäksi Varjoja paratiisissa, joka oli Outisen ensimmäinen Kaurismäki-elokuva, Tulitikkutehtaan tyttö, jonka tekeminen oli ”ihanan paineetonta” ja joka Outisesta osoittaa, ettei elokuvan tarinan tarvitse olla ”mikään megagiga” ollakseen suuri, sekä Mies vailla menneisyyttä, jonka roolista Outinen sai Cannes-palkintonsakin.

”Mutta kyllähän Aki mun lempiohjaaja on, ja oon nauttinut niistä muistakin tekemisistä.”

Kauas pilvet karkaavat -elokuva on Outiselle merkittävä kahdesta syystä: Siitä tuli ensinnäkin ”surun päälle rakennettu”. Matti Pellonpää kuoli kaksi viikkoa ennen kuvausten alkua. Outinen teki Pellonpään roolin.

”Siinä koko ryhmällä oli kauhean iso motivaatio, kun me omistettiin se [elokuva] Peltsille. Että paras tapa kunnioittaa hienon elokuvanäyttelijän muistoa on yrittää tehdä niin hyvä elokuva kuin vaan kykenee.”

Toisekseen elokuvan aihepiiri osui Outiseen. Hän näytteli työnsä menettänyttä Ilona Rajamäkeä. Kuvauksia tehtiin työvoimatoimistossa Helsingin Haapaniemenkadulla. Outinen oli itsekin ollut työttömänä työnhakijana samassa paikassa vain muutama kuukausi aiemmin.

”Se liippasi tosi läheltä”, Outinen sanoo.

”Ja sit se oli sen laman päälle. Mulla oli paljon, paljon tuttavia, joiden firmat oli kaatuneet. Tai ne oli taanneet vanhempiensa lainoja ja joutuneet aivan hirveeseen velkakurimukseen, kun ne sitten lankes maksettaviks. Siihen maailman aikaan oli sellanen olo, että me tehdään tosi tärkeetä, juuri siihen hetkeen osuvaa elokuvaa.”

Hengitys tihenee, pulssi tihenee. Aistit herkistyvät. Keho ja äly valpastuvat. Tuntuu kuin olisi pääsy lähelle kaiken tarkoituksen syvintä olemusta – joka kuitenkin luiskahtaa lopulta aina saavuttamattomiin.

”Tää kuulostaa kauheen tämmöseltä akateemiselta kuvaukselta, mutta mä en pysty kuvailemaan sitä toisella tapaa. Mutta mulle se [taide] on hyvin fyysinen kokemus”, Outinen sanoo.

Jo tapaamisen aluksi Outinen on sanonut joutuneensa puhumaan haastatteluissa usein aiheista, jotka eivät häntä itseään kiinnosta. Jos hän saisi valita, puhuttaisiin vain yhdestä: ”Taiteesta, taiteesta ja taiteesta!”

Kuvataiteet, musiikki, tanssi, teatteri, kirjallisuus, elokuvat ja valokuva, Outinen luettelee hänelle tärkeitä taiteenaloja.

Outinen lukee vähintään runon päivässä ja kirjastosta noin kirjan viikossa. Yöpöydällä odottavat Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat sekä lempikirjailijoihin lukeutuvan Leena Krohnin lastenkirja Mitä puut tekevät elokuussa. Tuolilla olevasta repustaan Outinen kaivaa Adeline Dieudonnén romaanin Oikeaa elämää. Se on hänellä lainassa nyt myös. Joan Didionin Iltojen sinessä on juuri luettu, ja Didionista tuli sen myötä ”välitön suosikki”. Muita lempikirjailijoita: Monika Fagerholm, Virginia Woolf, Annie Proulx, Toni Morrison, Håkan Nesser (alkuvaiheen dekkarit), Haruki Murakami

Teatterissa Outinen on tavallisina aikoina käynyt katsomassa kahdesta viiteen esitystä kuukaudessa, elokuvissa kerran parissa viikossa. Päälle museot ja galleriat, esimerkiksi vielä tänään ohjelmassa on Kuvataideakatemian maisterinäyttely Kuvan kevät.

”Mä rakastin soittaa barokkimusiikkia kirkoissa, koska kun akustiset soittimet rupee värisemään, se koko kirkko resonoi sitä musiikkia. Soittajana se oli balsamia sielulle.”
Kati Outinen

Jossain vaiheessa työpäiväänsä Outinen laittaa usein musiikkia soimaan, viime aikoina Fiona Applea tai barokki­musiikkia, ja tanssii. Jos hän on Karjaan-kodissaan, usein terassilla tai puutarhassa.

”Kaikissa elämän siirtymissä mulla on ollut joku taide tai taitelija, joka on kulkenut mun vierellä sen murrosvaiheen yli.”

Teini-iästä esimerkiksi siedettävämmän tekivät Edith Södergran, Federico Fellini, Sergei Prokofjev, Pjotr Tšai­kovski sekä Motown-musiikki, Outinen sanoo.

Outisen äiti oli kuvaamataidon opettaja, isä painaja ja harrastajamaalari. Vanhemmat katsoivat italialaista neorealismia, Federico Fellinin ja Luchino Viscontin elokuvia, joista Outinenkin piti, samoin kuin Chaplinista. Perhe teki kaksi matkaa Italiaan, kiersivät Firenzen Uffizin galleriaa ja muita huippumuseoita sekä kävivät katsomassa kirkkotaidetta.

Outinen piirsi ja luki. Isä maalasi tyttärestään taulunkin lukemassa.

Outinen oli vilkas lapsi, joka yritti tunneilla keksiä keinoja välttää istumasta pitkiä aikoja paikoillaan, muun muassa tekemällä asiaa kynän teroittamisesta.

Oulunkylän yhteiskoulussa Outinen harrasti paljon: balettia – josta kaavaili itselleen ammattiakin –, lauloi kuorossa – josta hän sai potkut, koska lauloi omiaan – ja soitti alttonokkahuilua barokkiorkesterissa.

”Mä rakastin soittaa barokkimusiikkia kirkoissa, koska kun akustiset soittimet rupee värisemään, se koko kirkko resonoi sitä musiikkia. Soittajana se oli balsamia sielulle.”

12-vuotiaana Outinen näki koulun joulujuhlassa näytelmän Nuppu etsii kesää. Hän innostui ja liittyi koulun näytelmäkerhoon.

”Mua ei niinkään innostanut se näytelmä vaan yhteishenki, mikä sillä ryhmällä oli.”

”Siis ihan mieletön myrsky, uuuu. Toi on pahentunut”, Outinen pysähtyy jossain vaiheessa kesken lauseen ja kurottautuu lähemmäs kahvilan ikkunaa nähdäkseen paremmin.

Prosessi on sana, joka Outisesta parhaiten kuvaa hänen uraansa. Ensinnäkin se on vielä vaiheessa, kesken. Toisekseen juuri työhön liittyvistä prosesseista Outinen on kaikkein kiinnostunein: esityksen valmistelusta, harjoituksista, valmiin esityksen kehittymisestä näytösten edetessä. Kolmanneksi: polku, jota tässä vaiheessa voi kutsua uraksi, on muodostunut sellaiseksi omalla painollaan.

”Mä en oo ikinä tehnyt uraa vaan mä oon tehnyt mielenkiintoisia töitä, haastavia töitä, inspiroivia töitä, tämmöstä. Ja sitten niistä on tullut jotain, jonka yleisö on ottanut jollain lailla.”

Outista innostavat esimerkiksi projektit, joissa etsitään uutta ilmaisumuotoa tai yhdistellään eri taiteenlajeja. Mutta kyllä hän sanoo olevansa lähtökohtaisesti kiinnostunut kaikesta, ellei sitten jokin tietty tekijä tee niistä epäkiinnostavia.

”Ja se tekijä voi olla asia, jota mä kutsun taiteen kuolema -asiaksi.”

Kuolema seuraa esimerkiksi, jos työlle asetetaan liian valmiit rajat. Sellainen tappaa innon.

”Että mä haluun, että sä teet tässä mun jutussa Kaurismäki-tyylillä tai jotain. Niin siitä mä oon ihan niin ku lurps.”

”Mä oisin ihan hirveä, jos mä joutuisin tekee jotain, mitä alun perinkään ei olisi pitänyt ottaa kenenkään tuotantoon.”
Kati Outinen

Sekin on ollut prosessi, että Outinen on uskaltanut alkaa tehdä itse ja luottaa näkemykseensä. Kun Outinen jäi vapaaksi taitelijaksi Kom-teatterista, hänellä oli tapana käydä ensin kirjastossa etsimässä materiaalia, jotta voisi sitten ehdottaa projektia jollekin itseään fiksummalle välikädelle.

”Ajattelin aina, että jos joku ehdottaa, niin mä meen mukaan. Tai jos mä ehdotan jollekin ja jos se innostuu, niin mä pääsen mukaan. Et se vaihtoehto ei ollu mulle se, että jos mä innostun, niin mä saan jonkun toisen mukaan.”

Vaikka Outinen sanoo tehneensä uransa aikana melkein kaikki työt, mitä on tarjottu, vapaus päättää rooleistaan itse on hänelle ”aika hirveen tärkeetä”.

Taustalla saattaa olla ”auktoriteettitrauma”, Outinen sanoo. Hän kokee kunnioittaneensa jossain vaiheessa auktoriteetteja liikaakin.

”Mä koen, että mä menetän itsemääräämisoikeuteni.”

Outinen ei esimerkiksi ole hakenut kiinnitystä teatteriin, koska silloin ei voi tietää, millaisia rooleja tulee tehtäväksi. Se voi olla pupujussi lastennäytelmässä, päärooli musikaalissa tai sitten farssissa, ”josta hävettää, että se on ikinä kirjoitettu”.

Ne voivat olla ihan hyviä juttuja niille, jotka haluavat niitä tehdä, ei siinä mitään, Outinen sanoo.

”Mä oisin ihan hirveä, jos mä joutuisin tekee jotain, mitä alun perinkään ei olisi pitänyt ottaa kenenkään tuotantoon.”

Viikkoa myöhemmin Herttoniemen liikuntapuiston tenniskentillä lyödään palloa auringon paahteessa. Outinen kävelee kenttien viertä kulkevaa mäkeä alas reppu selässään.

”Ihan täydellinen päivä!” hän tervehtii jo kaukaa.

Täältä lähtee Viikkiin vievä ulkoilureitti, jota Outinen käy kävelemässä lähes päivittäin. Kotoa vanhasta Herttoniemestä on lyhyt matka.

Stadin Friidunakin palkittu Outinen syntyi Eirassa ja kasvoi Oulunkylässä. Se ja ympäröivät Käpylä, Maunula, Vantaanjoen rannat ja Pikkukoski ovat Outisen lapsuuden Helsinkiä. Sittemmin hän on asunut eri puolilla: Töölössä, Hakaniemessä, Punavuoressa, Sörnäisissä. Herttoniemeläinen Outinen on ollut vuodesta 1996.

Outinen on valinnut päivän kohteeksi Mölylän niemen. Varjoisissa kohdissa metsää hyttyset parveilevat nilkkojen paljaalla iholla.

”Se on hyvä, että on hyttysiä, koska se on pelottavaa, kun niitä ei ole, koska sit linnuille ei oo syötävää.”

Pururadan viereisistä puista roikkuu laminoituja lappusia.

”Kuinka vanhaksi rupikonna voi elää luonnossa?” niissä lukee.

”Tossa Viikissä on tarha, jossa lapset on ympäri vuoden ulkona koko ajan, ja täällä kaikki nää läheiset tarha- ja kouluryhmät käy millon mitäkin tuntia pitämässä.”

Outinenkin tekee itsekin usein metsäretkiä puolitoista- ja kuusivuotiaiden lapsenlastensa kanssa.

Hän on mumma.

”Mummi, mummu ja mamma oli jo käytetty”, Outinen sanoo ja viittaa lasten muihin isovanhempiin.

Ylipäätään Outinen tykkää harhailla merenrannassa ja luonnossa. Sienestää ja marjastaa.

”Mun kaveri sano just, että sä oot sellanen muumimamma.”

Viime syksynä Outinen keräsi 30 litraa puolukkaa, 15–20 litraa mustikkaa sekä karpaloita viitisentoista litraa. Päälle vadelmia. Outinen säilöö, hilloaa ja kuivaa. Hän omistaa kaksi Orakkaan kuivuria.

Tänä vuonna kuusenkerkkäsiirapin teko meni muiden kiireiden vuoksi ohi. Mutta nokkosta Outinen ehti kuivattaa ja uutena kokeiluna voikukannuppuja. Outinen on lukenut, että niistä saa valmistettua kapriksen tapaisia. Etikkaliemen ohje pitäisi vielä löytää jostain.

Vaikka lapsenlasten kanssa puuhailu on Outisen ”ykkösasia” vapaa-ajalla, myös ruuanlaitto, puutarhanhoito ja käsityöt ovat Outisen mielipuuhia.

”Neulon ja ennen kaikkea virkkaan. Oon tehnyt palasista pitsipeittoja.”

Melomisesta Outinen on haaveillut jo vuosia, mutta kurssit ovat ehtineet joka kerta täyttyä ennen kuin Outinen on herännyt asiaan.

”Kun ei oo somessa.”

Mölylän kallioilta avautuu näkymä meren yli Kalasataman tornitaloille. Oikealla on Lammassaari, vasemmalla Kivinokka. Kohta tunnetaan hyvänä lintubongauspaikkana.

”Tuo ruovikko tuolla on ihan täynnä kurkien pesiä. Toi vihree alue”, Outinen sanoo.

Iso lintu lentää veden yli kohti Outisen osoittamaa paikkaa.

”Se on kurki! Mä rakastan… se on mun semmonen onnenlintu, kurki.”

”Tapasin siellä sitä porukkaa. Ne kysyi, että no mitä sulle. Mä olin, että mulle ehdotellaan uudelleenkoulutusta. Ne oli sillein, että vittu asut sä punasessa Kiinassa vai Suomessa? Niin ku et red China.”
Kati Outinen

Ei alanvaihto ole ollut Outisella mielessä nyt ensimmäistä kertaa. Hän on uransa aikana usein puhunut suorasanaisesti freelancerin työn epävarmuudesta, työttömyydestä, yksinhuoltajan taloudellisesta niukkuudesta sekä siitä, miten sukupuoli on vaikuttanut hänen uraansa.

Kuten siitä, miten hän on saanut kuulla olevansa liian rujon näköinen.

”Matkailun edistämiskeskus lähestyi Aki Kaurismäkeä 90-luvulla, että hänen kannattaisi vaihtaa naispääosanesittäjää, ettei Suomesta tulisi kauheata kuvaa maailmalla.”

Tai siitä, kun hän Cannes-palkinnon jälkeen pyysi, että hänen palkkansa nostettaisiin samalle tasolle kuin samassa elokuvassa näytelleiden mieskollegojen, mutta sai vastauksena kuulla, että hänen kaltaisiaan näyttelijöitä on kolmetoista tusinassa.

Tai siitä, että naisille kirjoitetut roolit – niin kutsutut pääroolitkin – ovat olleet pienempiä ja vähäpätöisempiä kuin miesten. Usein niin merkityksettömiä kokonaisuuden kannalta, ettei niitä ole mainittu edes kritiikeissä.

”Mä oon ollut töissä saman ajan, mutta sitten mä oon pyöritellyt peukaloitani tai siivoillut aulaa, kun ne miehet on saaneet harjoitella kohtauksia.”

Tai siitä, miten vaikea keski-ikäisenä naisen on saada järkeviä rooleja, ellei sitten satu olemaan ”hautakivisopimusta” johonkin teatteriin.

Kun Outisen kausi Teatterikorkeakoulun professorina tuli päätökseen 2013, hän ilmoittautui työvoimatoimistoon.

”Mä havahduin siihen, että mä oon todella 52, että ketään ei kiinnosta mun ikäisen naisen palkkaaminen mihinkään.”

Oman ikäiset naiskollegat tekivät omia esityksiä, monologeja, tai heillä oli jokin backup-ammatti: terapeutti, hieroja, opetustyötä…

”Että kestää ne tolkuttoman pitkät välit, että tulee se kaksi päivää töitä tai sit se yks produktio jossain teatterissa tai anoo apurahoja.”

Työvoimatoimistossa Outiselle tarjottiin töitä Rovaniemeltä. Joulupukinmuorina. Vaihtoehtona oli uudelleenkouluttautuminen lähihoitajaksi. Virkailija teki toki vain, minkä pystyi ja mitä piti.

”Se oli ihan, että miten sä voit olla työtön. Mä olin, että no voin vaan olla.”

Outisella oli samoihin aikoihin matka Tšekkiin elokuvajuhlille. Hän oli ehdolla parhaasta naissivuosasta elokuvassa Clownwise.

”Tapasin siellä sitä porukkaa. Ne kysyi, että no mitä sulle. Mä olin, että mulle ehdotellaan uudelleenkoulutusta. Ne oli sillein, että vittu asut sä punasessa Kiinassa vai Suomessa? Niin ku et red China.”

Aivan viime vuosina on kuitenkin Outisen mukaan tapahtunut aivan ratkaiseva muutos siinä, millaisia rooleja keski-ikäiselle naisnäyttelijälle on tarjolla. Roolien kirjo ja ohjelmistot ovat monipuolistuneet. Viisikymppisillekin naisille kirjoitetaan jo ihmiskuvia esitettäviksi.

”Se mitä me katsotaan näyttämöllä ei välttämättä enää ole nelikymppisen miehen tapa katsoa maailmaa. Kun katsoo viime Jussi-juhlia, ainakin ehdokkuudet on jaettu aika monimuotoisesti.”

Selittäviä tekijöitä ovat Outisen mukaan #metoo mutta myös suoratoistopalvelut. Ensimmäinen teki näkyviksi valtarakenteet ja alan ”hirvittävät työtavat”. Suoratoistopalvelujen myötä televisiosarjoista on tullut laadukkaampia ja monimuotoisempia kuin ne olivat aikaisemmin. Muutokset näkyvät myös rooleissa, joita naisille on tarjolla.

”Että tunnustetaan se asia, että näemme yksipuolisen kuvan tietystä ihmisryhmästä. Naiset eivät ole yksin tässä, vaan Suomen kontekstissa siellä on maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset, romanit ja kaiken maailman ryhmitellyt ihmiset, joilla on sama kohtalo, että heitä ei vaan nähdä”
Kati Outinen

”Roolit ei oo enää sitä, että kiva äiti tai tyhmä äiti tai että miespäähenkilö tulee suuressa elämäntuskassa yhden kohtauksen ajaks himppaan ja saa pullakahvit, ja se äiti on siinä vaan sen takia, että me saadaan kuulla päähenkilön iso monologi.”

Esimerkkinä hienosta roolista Outinen nostaa Riitta Havukaisen roolin Marja Pyykön ohjaamassa, Ylellä viime vuonna esitetyssä Paratiisi-sarjassa, josta Havukainen sai tänä vuonna Venla-palkinnonkin. Havukainen näyttelee sarjassa poliisia, joka lähtee Espanjan Fuengirolaan tutkimaan murhia suomalaisyhteisössä ja jonka puolisolla on muistisairaus.

”Hän ei ole omaishoitaja. Se on rajoja rikkovaa! Suomalaisessa tv-sarjassa ainakin. Et hän ei niin ku luovu kaikesta ja uhraudu miehensä hoidon vuoksi.”

Parannettavaakin on edelleen. Eikä vain naisten rooleissa tai niiden kautta luodussa naiskuvassa vaan koko ihmiskuvan laajentamisessa.

”Että tunnustetaan se asia, että näemme yksipuolisen kuvan tietystä ihmisryhmästä. Naiset eivät ole yksin tässä, vaan Suomen kontekstissa siellä on maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset, romanit ja kaiken maailman ryhmitellyt ihmiset, joilla on sama kohtalo, että heitä ei vaan nähdä”, Outinen sanoo.

”Maailma on paljon monimuotoisempi kuin mitä nyt nähdään fiktiossa.”

Toiminimi OutisKati. Viime vuodet Outinen on näytellyt, ohjannut, käsikirjoittanut työnsä pitkälti itse. OutisKati-nimen hän otti, koska Outisen kummityttö kutsui tätä pienenä nimellä Oudiskadi.

Parhaillaan Outisen ohjelmistossa on valmiina tai työn alla neljä teosta.

Helene Schjerfbeckistä kertovan esityksen lisäksi Outinen on kiertänyt viime vuosina Suomea ja Ruotsiakin esittämässä muistisairautta käsittelevää monologiaan Niin kauas kuin siivet kantaa.

Pala aurinkoa paloi kädessäni -esityksessä Outinen yhdistää runoja ja musiikkia yhdessä sopraano Pia Freundin ja pianisti Kristian Attilan kanssa. Marraskuussa ensi-iltansa saa Try Me Good King. Amerikkalaisen säveltäjä Libby Larsenin laulusarja perustuu Englannin kuningas Henrik VIII:n vaimojen kirjeisiin ja mestauslavalla lausuttuihin sanoihin. Kuninkaan kuuden vaimon kohtalo on tullut monille tunnetuksi myös Hilary Mantelin Susipalatsi-romaanitrilogiasta. Poikkitaiteellisessa työryhmässä ovat Outisen lisäksi mukana Pia Freund, balettitanssija Minna Tervamäki sekä ansioituneita periodimusiikin taitajia, jotka soittavat 1500-luvun musiikkia cembalolla ja muilla aikakauden soittimilla.

”Mä oon hirmu hedelmällisessä vaiheessa”, Outinen sanoo.

”Mulla on moninainen kirjo näitä töitä. Ja työryhmiä. Että taas mulla on helvetin ihanat työryhmät, mä en käsitä, että tällanen tuuri on ihmisellä, mutta näin vaan on päässyt käymään.”

Toiminimen kääntöpuolena on, että yrittäjän työ on usein yksinäistä ja stressaavaa.

Kaurismäen elokuvat ovat olleet Outiselle läpi uran ”kotipesä”, johon on voinut palata tasaisin väliajoin. Pitkälti sama ryhmä on tehnyt töitä yhdessä melkein kolmen vuosikymmenen ajan.

Joten parhaillaan Outinen kaipaa myös sitä, että voisi kuulua taas johonkin ryhmään, parin kolmen vuoden ajan.

Olisi vain yksi tontti hoidettavana, ”ettei olisi aina se vetojuhta”.

Eikä se eläkeheittokaan ollut vitsi.

”No se on ihan totta! Mä kaipaan, että päästäkää mut eläkkeelle, pliis.”

Niin lähelle kuin muistan -kirjasta puhuttaessa Outinen on tarkkana, että kyseessä on muistelma, ei elämäkerta. Muistelmien kantasana kun on muistaa. Hän on kirjoittanut siitä, minkä muistaa, mikä on ollut tärkeää, niin kuin hän sen muistaa.

Vanhoja kalenterimerkintöjä kirjaa varten läpikäydessään Outinen teki erään havainnon: töitä oli itse asiassa ollut läpi vuosikymmenten melko tasaisesti, ylipäätään töitä paljon enemmän kuin työttömyyttä, joskus liikaakin.

Onnenpekka, niin Outinen päätyi kirjoittamaan monessa kohti kirjaa.

”Koska semmonenhan mä oon ollu! Että mulla on aivan mielipuolisen hieno työpolku.”

Meikki ja hiukset: Maria Kiviaho/Toimisto.

Kati Outinen

  • Näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja (s. 1961).
  • Ainoa suomalainen näyttelijä, joka on palkittu parhaasta naispääosasta Cannesin elokuvajuhlilla (2002, Mies vailla menneisyyttä).
  • Paljasjalkainen helsinkiläinen, palkittu myös Stadin friidu -tunnustuksella.
  • Julkaissut muistelmateoksen Niin lähelle kuin muistan (Karisto), jossa käy läpi uraansa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »