Image

Katastrofikitschiä raunioilta | Riku Korhonen järkyttyi San Andreas -elokuvan kyynisyydestä.

Katastrofikitschiä raunioilta | Riku Korhonen järkyttyi San Andreas -elokuvan kyynisyydestä.

Kolumni | Riku Korhonen järkyttyi San Andreas -elokuvan kyynisyydestä.
Teksti Riku Korhonen
Mainos

Alkukesän hyvänmielenelokuva San Andreas tarjosi yllättävän masentunutta katastrofikitschiä. Ehkä se siksi puhutteli globaaleja yleisöjä Kiinassa asti.

Ensimmäisen tunnin kovaäänisen digihävityksen jälkeen elokuvassa on suvantokohta, jossa pelastuspilotti Ray ja hänestä vieraantunut Emma-vaimo istuvat pienlentokoneen ohjaamossa ja keskustelevat ihmissuhteista. Taustalla EXIT-kyltti muistuttaa elämän katoavaisuudesta.

Ray avautuu tytär nro yhden hukkumisen aiheuttamasta traumasta, joka on saanut hänet vetäytymään omaan syyllisyyteensä ja etääntymään naisestaan.

Liikuttunut Emma laskee kätensä Rayn niskaan ja sanoo vapauttavat sanat: ”Jos sinä et pystynyt pelastamaan tytärtämme, kukaan ei olisi pystynyt.”

Tilanne kirkastuu. Kaikki pelastavat rakenteet – kirkko, valtio ja jopa markkinat – ovat rauenneet tyhjiin. Pelastus on hoidettava itsepalveluna, perheen kesken. Onneksi on jäljellä tytär nro kaksi! Ray kohottaa koneen kohti aurinkoa pelastaakseen edes toisen jälkeläisistään.

Katastrofikitsch ehdottaa katsojalle ristiriitaista moraalista parannussuunnitelmaa. Vielä olemme kenties itsekkäitä, lyhytnäköisiä, ahneita tai tyhmiä tai pelkurimaisesti luotamme muiden hoitavan sotkuiset ja raskaat hommat. Asiat ovat yksinkertaisesti liian hyvin. Jotta meistä tulee parempia, asioiden pitää suistua raiteiltaan. Jonkin pitää tuhoutua, mieluimmin kaiken.

Maailmanlaajuisesti yltyvien ympäristökriisien keskellä opetuksen voi tulkita niin, että meidän tulee vielä pysyä piittaamattomina, jotta opimme lopun hetkellä piittaamaan.

San Andreas saa ajattelemaan kaiholla sotienjälkeisiä aikoja, jolloin Yhdysvallat oli vielä rohkean ja kekseliään pelastuskitschin johtava tuottajamaa – kuvagooglatkaa vaikkapa ”Jesus light switch”.

San Andreas ei ole elokuva maanjäristyksestä. Pikemmin maa on elokuvassa katastrofaalisesti kadonnut. Pelastuspilotti Ray lentää, autoilee, veneilee, hyppää laskuvarjolla, irvistelee ja pomppii löytääkseen maata jalkojen alle, mutta törmää kaikkialla yhä uusien CGI-freskojen typerryttävään, lasimurskaa, putoavia betonilohkareita ja liekkejä jäljittelevään verhoon. Maa on peittynyt maksullisten efektien seinään, eikä siihen saada mitään kosketusta elokuvan kahden tunnin aikana.

Katastrofielokuva on tunnetusti Raamatusta ammentava lajityyppi. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Herra ajaa ihmisen Eedenistä viljelemään maata. San Andreasissa maa on kahden kristillisen vuosituhannen jälkeen hylätty takaisin Herran haltuun, sillä se osoittautui kaksinkertaisesti vialliseksi: ei kestä ihmisen taloudellista toimintaa, eikä silti tuhoudu tarpeeksi näyttävästi, jotta Hollywoodilla olisi sille käyttöä.

Kunnon tuomiopäivää ei tule, vaan me joudumme katselemaan tätä kunniattomaan ehtymiseemme asti. Dwayne Johnson on juuri oikeanlainen kroonisesti luotettava ja mielikuvitukseton lihasrinkka, jonka harteiden takaa jopa amerikkalaiset uskaltavat tuijottaa oman tuhoutumisensa pohjimmiltaan itseinhoista fantasiaa. Silti elokuvan keskeistä toistuvaa fetissiä – sortuvaa toimistotaloa – jäytää sisäinen epäusko: Mohammed Atta & Co. tekivät sen paremmin.

Elokuvan loppu ei jaksa maalata edes katastrofielokuville tyypillistä symbolista uudestisyntymistä hehkuun. Jäljellä ei ole sen vertaa myyttistä rajaseutua, että tähtilipun saisi pystytettyä. Lippu lepattaa romahtaneen Golden Gate -sillan vaijereista kuin jättimäinen roskaruokakääre, eikä ole asiatonta muistuttaa sillan olevan kuuluisa itsemurhahyppääjistään. ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka on kokenut niin pienen maanjäristyksen, ettei siitä olisi saanut edes mainosklippiä.

Julkaistu: 11.9.2015