Apu

Kasvit kertovat menneestä ajasta

Kasvit kertovat menneestä ajasta

Muinaistulokkaat tulivat Suomeen ihmisen mukana viimeistään keskiajalla. Monet niistä olivat aikansa hyötykasveja, joiden käyttö on unohdettu kauan sitten.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Nieminen
Mainos

Kasvit ovat paljon muutakin kuin luontomme kaunistuksia. Niiden avulla pääsemme seuraamaan historiallisia tarinoita. Muinaistulokkaat kertovat elinympäristönsä vaiheikkaasta menneisyydestä esihistoriasta keskiaikaan asti.

Luonnonkukat alkoivat levitä Suomeen heti mannerjään vetäydyttyä noin 10 000 vuotta sitten. Ne saapuivat tuulen, veden tai luonnonvaraisten eläinten kuljettamina, ilman ihmisen vaikutusta. Niitä saapuu edelleen.

Ihmisen toiminnan seurauksena maahamme on saapunut runsaasti kasveja. Ne ovat olleet ihmisille tärkeitä ravintona, mausteina ja lääkkeinä. Niillä saatiin tekstiileihin väriä ja niitä käytettiin uskonnollisissa sekä pakanallisissa menoissa.

Muinaistulokkaiden kasvupaikkojen perusteella on löydetty muun muassa rautakautisia asuinpaikkoja. Muinaistulokkaat eli arkeofyytit saapuivat ihmisen mukana ennen vuotta 1600, sen jälkeen saapuneet ovat uustulokkaita. 

Vaikka hullukaali on maamme myrkyllisimpiä kasveja, sitä on käytetty lääkkeenä. Se on tunnettu myös noitakasvina, sillä kaalin voimakkaat myrkyt aiheuttavat hallusinaatioita.

Rautakauden ihmiset tunsivat runsaasti kasveja ja niiden käyttötarkoituksia. Hullukaali on vanhimpia tunnettuja lääkekasveja; jo sumerilaisten savitauluissa 6 000 vuotta sitten se mainittiin lääkekasvina.

Meille hullukaali tuotiin viimeistään viikinkiaikana. Se tunnettiin antiikin maailmassa myrkkykasvina, jota käytettiin myös lääkkeenä. Kaalilla uskottiin olevan yhteys noituuteen ja yliluonnolliseen maailmaan. 

Keskiajalla hullukaalivalmisteet olivat normaalia apteekkitavaraa. Hullukaalia käytetään nykyisinkin lääkkeenä. Siitä eristettyä skopolamiinia käytetään matkapahoinvointilaastareissa, ja silmälääkärit hyödyntävät kasvista saatavaa atropiinia.

Hullukaalin siemenet ovat karheita, pieniä ja melkein pyöreitä. Antiikin Kreikassa Delfoin pappien sanotaan heittäneen siemeniä tuleen, sillä siitä nousevat höyryt autoivat oraakkelia näkemään hallusinaatioita ja ennustamaan tulevaisuutta.

Jänönapila on vanha lääkekasvi, joka on saattanut kulkeutua Suomeen yrttinipuissa. 

Merenkulkijat pitivät pitkillä laivamatkoillaan mukana sikoangervoa, sillä pitkänomaisia, runsaasti tärkkelystä sisältäviä juurimukuloita käytettiin ravintona. Muinaisilla satamapaikoilla kasvaakin usein sikoangervoa. Kasvin juuria kuivattiin ja jauhettiin katovuosina leipäjauhoksi.

Myös siat pitävät sikoangervon mukuloista. Ne tonkivat niitä mieluusti maasta, mistä kasvi on saanut nimensäkin. Sikoangervon esiintymispaikat kertovat pronssi- ja rautakautisesta asutuksesta.

Muinaiset merenkulkijat käyttivät nurmilaukkaa keripukkiyrttinä. Se levisi viikinkiaikana purjehtijoiden mukana Saaristomerelle ja rannikoille Suomenlahdelta Kristiinankaupunkiin asti. 

Monet nurmilaukan kasvupaikoista kertovat siitä, että paikalla on muinoin ollut satama.

Entisaikojen merenkulkijoiden mukana Suomeen rantautui myös sipulilta tuoksuva karhunlaukka. Laukat olivat niin tärkeitä keripukkiyrttejä, että niitä istutettiin satamien ja ankkuripaikkojen lähettyville.

Morsinko on ikivanha värikasvi, josta saatiin sinistä väriä. Euroopassa se on ollut eräs merkittävimmistä viljelykasveista.

Ukontulikukka on uhkea kasvi. Sen jäykkä varsi kurottaa jopa kahden metrin korkeuteen, ja latvassa on keltaisten kukkien tähkä. Tummatulikukka on ukontulikukkaa pienempi ja hennompi, mutta kasvaa sekin metrin korkuiseksi. 

Vaikka komeat kukkatähkät voisivat olla kasvin nimen perustana, nimi on tullut luultavasti tanakan, paksuvartisen kasvin käyttämisestä soihtuna. Kuiva varsi kastettiin tervaan ja sytytettiin valoa tuomaan.

Tulikukkia tavataan Etelä-Suomessa varsinkin rautakautisilla asuinpaikoilla. Ne kasvavat myös muinaislinnojen ja keskiaikaisten linnojen ympäristöissä, mikä kertoo niiden käytöstä rohdoskasveina. 

Tulikukat olivat tunnettuja lääkekasveja, joita käytettiin hyvin monenlaisiin vaivoihin. Niistä valmistettua rohdosta käytettiin yskään, keuhkovaivoihin, peräpukamiin ja kihtiin. 

”Ukontupakka”-nimen kasvi sai, kun sitä poltettiin kuin tupakkaa parantamaan hengenahdistusta. 

Tulikukkaa käytettiin myös kalastajien apuna. Sen siemenet jauhettiin hienoksi, sekoitettiin maidon sekä jauhojen kanssa, ja tahnasta pyöritettyjä pillereitä heitettiin kalaisaan veteen. Kalat huumaantuivat niin, että niitä pyydystettiin paljain käsin.

Karhunlaukkaa istutettiin keripukkiyrtiksi satamien ja ankkuripaikkojen lähettyville.

Jänönapila kasvaa lounaisessa Suomessa ja Ahvenanmaalla, jo Keski-Suomessa se on satunnainen kasvi. Esiintymät kertovat usein esihistoriallisesta asutuksesta. Se on ollut lääkekasvi, joka on saattanut kulkeutua Suomeen yrttien mukana jo rautakaudella. 

Keltakukkainen keltamo on tuotu Suomeen lääkekasvina viimeistään viikinkiaikana. Sitä tapaa useimmiten vanhoista kartanonpuistoista, yleensä alueilta, missä on vanhaa asutusta. Se kasvaa myös asutusta lähellä olevissa lehdoissa. 

Pohjoismaihin keltamo lienee kulkeutunut munkkien mukana. Lääkekasvina keltamoa on käytetty ainakin 3 500 vuotta. Maitiaisneste sisältää yli kymmentä erilaista alkaloidia. 

Signature- eli merkkiopin mukaisesti keltamoa käytettiin lääkkeeksi keltatautia vastaan. Opin mukaan kasveista löytyi Jumalan niihin luoma merkki kertomaan, mihin kukin kasvi tehoaa. 

Keltamoa käytettiin myös kipua lievittämään ja verenpainetta alentamaan. Syyliäkin poistettiin hieromalla niihin keltamoa.

Unikkokasveihin kuuluvaa keltamoa käytettiin lääkkeenä muun muassa keltatautiin ja silmäsairauksiin.

Saaristomme hiekka- ja sorarannoilla kasvava morsinko on ikivanha värikasvi. Sitä on viljelty tuhansia vuosia sinisen värin takia. Se oli Euroopan tärkein sinivärikasvi, jonka viljely loppui Intian meritien löytymiseen. Intialaisesta indigokasvista saatiin parempaa, halvempaa väriä.

Morsinko oli Euroopassa eräs merkittävimmistä viljelykasveista. Englannissa se oli 1400-luvulla toiseksi tärkein tuontituote. Saksassa sitä viljeltiin ainakin jo 500–600 eKr. 

Morsinkokauppa oli huomattava elinkeino varsinkin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, ja siinä liikkuivat suuret rahat.

Tummatulikukka oli ukontulikukan tavoin lääkekasvi, joita tavataan varsinkin rautakautisilla asuinpaikoilla. 

Morsingon viljely joutui suuriin vaikeuksiin indigokasvista saatavan värin alkaessa tulvia Eurooppaan. Viljelijät perustivat kansainvälisen poliittisen yhdistyksen indigon tuontia vastaan. Omaa tuotantoa varjeltiin kovin keinoin: esimerkiksi Ranskassa indigon käyttö kiellettiin, ja kiellon rikkoja tuomittiin kuolemaan. 

Morsinko on lähtöisin Mustanmeren ympäristön aroilta. Suomeen kasvi saapui ilmeisesti viikinkien ja kauppalaivojen mukana. Merenkulkijat torjuivat morsingolla keripukkia. 

Morsingon siniväriä on aikojen kuluessa käytetty muuhunkin kuin tekstiileiden värjäykseen. Roomalaisten sotaretkellä Britanniaan Gallian sodan aikana Julius Caesar joukkoineen kohtasi outoja, sinikasvoisia vastustajia. He olivat morsingon sinivärillä kasvonsa maalanneita kelttejä. Aiheuttamallaan hämmennyksellä ja pelolla heidän oli helpompi lyödä maahan tunkeutuneet viholliset.

Merenkulkijat pitivät mukanaan sikoangervoa, sillä sen juurimukuloita käytettiin ravintona. 

Myös viikingit tunsivat pelottelutaktiikan. Orm Punainen miehineen värjäsi kasvonsa sinisiksi ryöstöretkillään kaupunkeihin. 

Suomessa saaristolaiset käyttivät morsinkoa monipuolisena yrttinä parantaen haavoja ja sienitautia lehdistä valmistetuilla rohdoksilla. Siemenistä saatavaa öljyä käytettiin pellavaöljyn korvikkeena.

Morsinko on komea, keltakukintoinen, lähes metriseksi kasvava kasvi. Se kohoaa eksoottisena kukkiessaan meren rannalla. Kukinto tuo mieleen morsiuskruunun, mistä Lönnrot sievisti kasville nimen morsinko. ● 

Ukontulikukka on saanut nimensä siitä, että sen tanakka varsi kastettiin tervaan ja käytettiin soihtuna.

Lähteet: J. Suominen ja L. Hämet-Ahti: Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja, Helsingin yliopisto 1993; T. Rautavaara: Mihin kasvimme kelpaavat, WSOY 1980; L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, P. Uotila, S. Vuokko (toim.): Retkeilykasvio. Suomen Luonnonsuojelun Tuki 1984; S. Hinneri, L. Hämet-Ahti, A. Kurtto, S. Vuokko: Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Otava 1992.

Teksti ja kuvat Timo Nieminen

Julkaistu: 12.7.2016