Muusikko Kasmir: "Kadun yhä, että en käynyt lukiota loppuun – tunnen oloni muita daijummaksi"

Lapsuuteni sitkein haave oli kokin ura. Olin noin kuusivuotias, kun olimme mummon syntymäpäivän risteilyllä perheeni kanssa ja söimme laivalla hyvin. Tilasin pihvin ja ihastelin, miten joku voi tehdä näin hyvää ruokaa. Kohteliaana nuorena miehenä vein isäni ja äitini hyvän kasvatuksen mukaisesti lautasen keittöön ja menin kiittämään kokkia kasvotusten. Unelmani toteutuikin, kun pääsin kokkikouluun ja olin alalla lopulta kymmenen vuotta.

Viimeksi nauroin makeasti, kun kuuntelin idolini Conan O’Brienin podcastia. Löysin podcastit korona-aikana. Conanin lisäksi yksi suosikkini on Smartless, jota juontaa kolme jenkkinäyttelijää. Ne ovat olleet ­henkireikä, en tiedä parantavampaa kuin kunnon räkättäminen. Olen tehnyt ystäväni Joonas Kerosen kanssa itsekin kolmen kauden verran Niinku-podcastia.

Liikutun yleensä kyyneliin, jos koitan pitää puhetta jollekin tärkeälle ihmiselle. Se ei onnistu minulta eikä isältäni, alkaa kahden lauseen jälkeen huuli väpättää. Kadehdin syvästi ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa ­loistavan puheen ja esittää sen täydellisesti.

Vihaan sydämeni pohjasta epäoikeudenmukaisuutta. Jos paskoille ihmisille tapahtuu hyviä juttuja, se saa minut raivon valtaan. Kuten Sami Yaffa sanoi ­kirjassaan: Scum lives on. Hyvät tyypit haudataan ja kusipäät porskuttaa.

Viimeksi rakastuin omaan l­apseeni, hän on nyt vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen. Lapsen rakastaminen on täysin oma kategoriansa, en ole vastaavaan ­törmännyt. Se on niin kokonaisvaltaista.

Kadun yhä, että en käynyt lukiota loppuun. Se on jäänyt vaivaamaan, vaikka eihän ylioppilaslakki ole mikään edellytys musahommiin. Olen ehkä silti tuntenut oloni muita daijummaksi, koska minulla on ”vain” kokin paperit amiksesta.

Tulin lyöneeksi erästä henkilöä eskarissa. Kiusaaja nipisteli minua ja kopautin häntä nokkaan. Pelästyin hirveästi, kun kiusaajan nenästä alkoi vuotaa verta, koska pelkäsin lapsen logiikalla, että verentulo tarkoittaa kuolemaa. Juoksin piiloon ulkovälinevarastoon pulkkapinon alle ja vasta töistä paikalle hälytetty äitini sai minut tulemaan sieltä pois.

Juuri nyt ottaa päähän Ukrainan tilanne. Juuri kun koronasta selvittiin, Venäjä käynnisti järkyttävän ­kriisin. Raivostuttaa, kun luen edes yhden uutisen aiheesta. Sekin tuntuu pahalta, ettei sotaan näytetä nyt saavan ratkaisua. Tilanne vain venyy ja venyy.

Suomen olisi jo aika luopua myrkyllisestä naapurikateudesta. Sen sijaan, että purnataan kotona puolisolle, miksi naapurilla on uusi Tesla eikä itsellä ole, voisi käydä kysymässä vinkkejä sähköautoiluun.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, en ostaisi uutta taloa, vaan laittaisin nykyisen kotimme kokonaan remonttiin sisältä ja ulkoa. Talomme on rakennettu vuonnna 1961, joten olisi hienoa ­päivittää se nykyajan standardeihin.

Aion vielä opetella yhden tai kaksi uutta kieltä. Minulla on aika hyvä kielipää, vaikka en ole sitä kovalle koetukselle laittanutkaan. Espanjaa puhuu moni ihminen maapallolla, ja minusta se on hieno kieli. Toiseksi kiinnostaa japanin kieli, paras ystäväni puhuu japania. Se lienee haastavampi tapaus.