Käsittelemättömiä tunteita, traumoja tai yksinäisyyttä: Miten varmistetaan, että urheilijoilla on riittävät työkalut käytössään uran loppuessa?

Urheilusuoritukset ja saavutukset, sekä urheilun tiukat rutiinit ja struktuuri, voivat peittää alleen elämän todellisen kysymyksen: kuka minä oikeastaan olen?

Entinen pikaluistelija Mika Poutala menetti isänsä ollessaan 7-vuotias. Kaksi kertaa muutaman sadasosan päähän olympiamitallista jäänyt Poutala tietää, minkälaista on, kun identiteetti perustuu urheiluun ja menestykseen. Kun mediassa kysyttiin tunnelmia kisan jälkeen, hän vastasi tuntuvan pahemmalta kuin oman isän kuolema. Tämä oli hetki, kun Poutala havahtui arvoihinsa. Seurasi pitkä prosessi, jossa Poutala on kertonut rakentaneensa uudelleen oman identiteettinsä.

Identiteetin rakentuminen urheilun ympärille on todellisuutta monelle urheilijalle. Samalla se voi kätkeä alleen käsittelemättömiä tunteita, traumoja tai yksinäisyyttä. Uran päätyttyä näiden tunteiden pato voi murtua, ja jäljelle jää valtava tyhjyys.

Urheilu-uran loppumisen lisäksi, urheilija usein kohtaa suurimmat haasteet juuri siirtymävaiheissa. Loukkaantumiset, seura vaihdot, siirtyminen junioriurheilusta aikuisten sarjoihin tai kansallisista ympyröistä kansainvälisiin kilpailuihin, asettavat paineita sekä fyysisesti että psyykkisesti. Näissä kriittisissä vaiheissa mitataan urheilijan tunteidensäätely- ja stressinhallintataitoja. Jos nämä taidot ovat riittämättömät, urheilija voi päätyä nopeaan ratkaisuun, joka tuottaa nopeasti mielihyvää, kuten päihteet.

Jos urheilija on saanut kotonaan monipuolisia kokemuksia ja oppinut arvostamaan itseään muutenkin kuin urheilusuoritustensa kautta, on hänellä paremmat mahdollisuudet selviytyä vaikeista siirtymävaiheista. Suojatekijät, kuten terve identiteetti ja sosiaaliset suhteet, ovat ratkaisevassa roolissa kriisitilanteissa.

Riskitekijöinä näissä tilanteissa toimivat kapea, pelkästään lajiyhteisöstä koostuva ystäväpiiri, koulutuksen jääminen puolitiehen, sekä päihderiippuvuuteen altistavat geenit.

Jääkiekkoilija Wiljami Myllylä teki ensimmäisen ammattilaissopimuksensa HIFK:hon vain 17-vuotiaana. Hän on puhunut omasta päihderiippuvuudestaan julkisuudessa ja kertonut sen seuranneen perinteistä kaavaa. Alkuun juominen on ollut hauskanpitoa ja keino paeta murheita. Homma lähti kuin varkain lapasesta. Sairauden takia hän lakkasi välittämästä itsestään.

Päihteistä voi tulla keino paeta kipua ja turhautumista, kun muuta tukea ei ole saatavilla. Päihderiippuvuuden kehityskulku on vaarallisen tuttu tarina monelle urheilijalle. Alkoholin rinnalle on kasvavassa määrin tullut kipu- ja unilääkkeiden väärinkäyttöä, sekä muita huumaavia aineita.

Kun Roman Eremenko, Suomen yksi parhaista jalkapalloilijoista, jäi dopingtestissä kiinni kokaiinin käytöstä, keskustelu ajautui nopeasti spekulaatioon kielletyn aineen tarkoituksenmukaisuudesta. Oli helpompi ajatella, että uransa huippuhetkiä elävä tähtipelaaja käyttää kokaiinia ennemminkin suorituksensa parantamiseen. Myöhemmin Eremenko kertoi julkisesti olleensa addiktoitunut tähän koukuttavaan aineeseen.

Päihderiippuvuudesta kärsivältä urheilijalta voidaan katsoa poikkeavaa käytöstä helpommin läpi sormien, jos tulosta tulee. Rajat voivat olla häilyvät ja päihdeongelmaisen auttamiseksi saatetaan kokea, että ei annetakaan potkuja. Kun tietoisuus ongelmasta tai hoitopolku ei ole selvä, hyväntahtoiseksi ajateltu suhtautuminen riippuvuussairauden kohdalla vain mahdollistaa päihdekäytön jatkamisen.

Jääkiekossa päihdeongelmista on keskusteltu yhä enemmän. Vuonna 2017 lanseerattu hoitoonohjausjärjestelmä on pyrkinyt ennaltaehkäisemään ongelmia matalan kynnyksen tuella. Rohkeat ulostulot päihderiippuvuudesta ovat auttaneet ymmärtämään, että päihteiden käyttö ei ole vain yksilön ongelma, vaan koko yhteisön haaste.

Entinen huippujääkiekkoilija Marko Jantunen on puhunut julkisuudessa kuinka armoton sairaus päihderiippuvuus on. Nykyään hän on päihdetyön ammattilainen. Jantunen toivoo, että hänen esimerkkinsä voisi toimia kaikille oppina ja asioihin voitaisiin vaikuttaa ennaltaehkäisevästi ja korjaavasti.

Ennaltaehkäisevä työ, johon kuuluu koulutus, tuki ja avoin keskustelu, on yksi tärkeimmistä keinoista päihdeongelmien ehkäisyssä. Jos urheilijoille tarjotaan jo varhain keinoja käsitellä tunteitaan ja stressiään, riski turvautua päihteisiin pienenee. Tämä koskee erityisesti siirtymävaiheita, joissa urheilijan elämä voi tuntua epävakaalta.

Suomessa päihdesairautta arvioidaan olevan noin 300 000 ihmisellä, joista suurin osa käy töissä. Sairaus koskee vähintäänkin välillisesti kaikkia suomalaisia. Eikä urheilu ole tässä asiassa poikkeus, päinvastoin urheilijat ovat riskiryhmä. Tämä on helppo peittää harhakuvitelman alle, jossa huippu-urheilijat olisivat automaattisesti esimerkkejä terveellisistä elämäntavoista.

Onko riippuvuusasiat, ennaltaehkäisystä hoitoon, huomioitu muissa lajeissa kuin jääkiekossa? Onko suomalaisessa urheilussa olemassa käytännön toimia?

Urheilijan ympärillä olevat suojatekijät, kuten perheen tarjoama tuki, koulutus, ja vahvat sosiaaliset verkostot, voivat estää pahimpien kriisien syntymisen. Urheilija, joka on rakentanut elämäänsä myös urheilun ulkopuolella, kohtaa myös uran loppumisen huomattavasti paremmin valmistautuneena.

Lääkäriksi urheilu-uran ohella opiskeleva Linda Sällström on Suomessa eniten A-maaottelumaaleja tehnyt pelaaja. Hän on julkisuudessa kertonut aiemmin pelkäävänsä sitä päivää, kun jalkapallo loppuu. Opiskelujen myötä hän on kuitenkin löytänyt merkityksen auttaa muita urheilijoita oman urheilu-uransa jälkeen.

Myös 16 kautta Liigaa pelannut, kolminkertainen suomenmestari Filip Riska, on erinomainen esimerkki pelaajasta, joka opiskeli koko aktiiviuransa ajan. Luokanopettajaksi ja kauppatieteidenmaisteriksi valmistunut Riska on kertonut ymmärtäneensä opiskelun kokonaisvaltaisen hyödyn vasta myöhemmin. Hän on osoittanut kiitoksensa perheelleen, jossa vaatimus oli, että koulu pitää myös hoitaa.

Todellisuutta ovat myös lähikapakan entiset huippu-urheilijat, joilla on takanaan loistava tulevaisuus. Entiset urheilijat, jotka epätoivoisesti hakevat arvostusta menetetylle uralleen sieltä, missä sitä vielä on saatavilla. Urheiluhistoria on valitettavan täynnä tapauksia, joissa päihteet ovat vieneet entiset sankarit myös ennenaikaiseen kuolemaan.

Psyykkinen valmennus on nostamassa päätään urheiluvalmennuksessa. Riittävätkö resurssit urheilijoihin myös silloin kun heidän uransa päättyy?

Varmistetaanko urheilu-uran aikana, että urheilijoilla on riittävät työkalut silloin käytössään, kun urheilun jättämä tyhjiö täytyy täyttää jollakin muulla? Tämä on kysymys, jonka äärelle urheiluyhteisön tulisi pysähtyä yhä uudelleen.