Olen karsinut, kierrättänyt ja luopunut, mutta yksi esine on seurannut minua koko elämäni ajan

Keskiverto suomalaisperhe omistaa 10 000–50 000 tavaraa. Jos jokainen pultti, pussinsulkija tai legopalikka lasketaan erikseen, määrä alkaa lähestyä amerikkalaiskotien keskiarvoa, 300 000:tta esinettä. Ihan hyvään elämään riittäisi vähemmän, itse asiassa paljon vähemmän. Kulutustutkimusten mukaan pärjäisimme 250 tavaralla.

Melkoinen määrä roinaa. Arki kerryttää tavaroita kodin erilaisiin säilytyspaikkoihin. Tajuamme tavaramäärän vasta kun joudumme kohtaamaan sen elämän erilaisissa häiriökohdissa. Yksi sellainen on muutto. Kaiken tämän opin yliopistonlehtori Veera Kinnusen muutaman vuoden takaisesta Tavarat tiellä -väitöstutkimuksesta. Sosiologina Kinnunen tutki ihmisten esinesuhteita ja elämän jakamista tavaroiden kanssa.

Nyt olen elänyt väitöskirjan todeksi parin vuoden sisään kaksi kertaa. Ensin muutin anoppini, sitten perheeni.

Ensimmäisessä muutossa vannoin, etten kerää kaappeihin kaikenlaista tavaraa vain koska voin. Toisessa muutossa totesin tehneeni sen jo.

Kinnusen mukaan muuttoprosessi on hetki, katkos, jossa tavarat tulevat kohdatuiksi. Muuttopäivän iltana istuin laatikkopinojen keskellä ja ajattelin, että nyt olen kohdannut liki jokaisen taloutemme esineen, yksi kerrallaan. Kaiken muutetun pitäisi olla merkityksellistä tai tarpeen.

Tätä ennen oli tehty keikka kirpputorille, kierrätyskeskukseen useampikin. Oli kirjoja, joista en pidä, astioita, joita emme käyttäneet, omistin monot, vaikka en hiihdä. Sorttiasemalle veimme pari kuormaa. Karsin vaatteita, kävin vielä kerran läpi kirjat ja lasten lelut. Pidin kädessä esineitä ja mietin, miksi omistan tämän.

Säilytän, roskiin, kiertoon. Jos jälkimmäinen, piti vielä ratkaista, miten kustakin tavarasta pääsee eroon. Kinnunen tunnisti tutkimuksessaan peräti 45 eri kanavaa, joita pitkin tavaroista hankkiudutaan eroon. Lapsuudenkodin varasto tai vuokrattu varastotila ovat osa näitä eroon pääsemisen tapoja. Olemme nokkelia ratkaisemaan tavarakaaoksen ongelmia. Mutta ratkaisevatko ne sitä sittenkään?

Lasten piirustukset säilytin. Mikään ammattijärjestäjän vinkki digitaalisesti tallennetuista piirustuksista ei vastaa kynän hentoa viivaa paperilla. Säästin myös ukkini tekemän kelkan.

Olen saanut kelkan joululahjaksi 1-vuotiaana. Jossain on valokuva, jossa istun kelkan päällä, ylläni on mekko ja sukkahousut. Vierellä on isäni villatakissa, jota myöhemmin teini-iässä pidin itse. Kuva on kellastunut tavalla, jolla 70-luvun valokuvat kellastuvat. Kelkka ei ole vankka, se on pienelle ihmiselle tehty. Muistan istuneeni sen kyydissä talvella, laskeneeni jonkun mäenkin. Pulkka oli kuitenkin nopeampi ja kelkka vuosia varastossa.

Kun parikymppisenä muutin opiskelukaupunkiini Jyväskylään, kuorma oli pieni. Mitä nyt alivuokralaisasuntoon mahtuu: sänky, pöytä, matkatelevisio, muutamia äidiltä saamiani astioita ja kelkka. Se on kulkenut mukanani kodista ja kaupungista toiseen yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Välillä ollut varastossa, välillä kukkapöytänä.

Rahallista arvoa näillä esineillä ei ole, niiden tunnearvo on kuitenkin mittaamaton.

Muistan lukemani jutun kartanosta, barokkilinnasta, jossa saa asua vain tietyn aatelissuvun perillisiä. Puhutaan kymmenistä huoneista ja seinillä olevista Edelfelteistä. Suvun jatkumosta ja perinnön siirtämisestä eteenpäin tuleville sukupolville. Isosti, mittakaavalla, joka itselleni on vieras.

Minulla on ukkini tekemä kelkka. Kartanon rinnalla sen vaaliminen tuntuu naurettavalta.

Mutta ajatus on sama: jatkumo, tapa kuljettaa sukua mukanani. Samalla kuljetan itseäni. En peri kartanoa, en edes mökkitonttia, mutta jollain tapaa kelkassa mukanani kulkee äidin puolen suvun geeniperimä. Kelkassa on konkreettisesti ukkini kädenjälki. Isän puolen suku kulkee mukanani tätini tekeminä ryijyinä ja mummoni lauluvihkoina. Niissä on oma hento kädenjälkeni, kun olen ala-asteikäisenä mummoni toiveesta kirjoittanut vihkoon yhdessä laulamiemme laulujen sanoja.

Kirjoittaja somessa @katitlahtinen.