Karoliina Tunkkari rakasti lehmiä, mutta tilan konkurssi toi elämään uuden vapauden – Nyt voi nukkua pitkään tai lähteä matkalle
Karoliina Tunkkari pani navetan oven kiinni viimeistä kertaa. Maitotilan konkurssi päätti 25 vuoden yhteiselämän rakkaiden lehmien kanssa. Siitä alkoi uusi, vapaampi elämä.
Konemusiikin hakkaava biitti täristää pian satavuotiaan talon alkuperäisiä pariovia. Vetelin Tunkkarin kylällä pienen puutalon vintillä jytisee.
– Tuo on Jussin juttu, minulla on vähän eri tyylilaji, Karoliina Tunkkari toteaa ja kaappaa syliinsä vintin musiikkipajaksi kutsutusta sopesta jyrkkiä portaita elegantisti laskeutuvan Dempsey-kissan.
Karoliina ja Jussi Tunkkarin kodissa on kepeä kesäpäivän tunnelma. Jussi työstää biittejään tietokoneensa äärellä. Karoliina luonnostelee laulunsanoja ruutuvihkoon. Koirat Kekkonen ja Dixie seurailevat ihmisten puuhia ja haukkuvat tupaantulijat.
Edeltävät kuukaudet ovat olleet synkempiä. Välillä oli niin mustaa, ettei sitä mielellään edes muistele.
Ei halua nähdä mielessään sitä, miten lehmät kävelevät teurasautoon, kuulla niiden sorkkien kopinaa lastaussillalla. Eikä antaa sen kurkkua kuristavan tunteen palata. Ei halua muistaa, miltä oma hengitys kuulosti, kun kuljetusauto kiihdytti vauhtiaan ja katosi näkyvistä.
Kolmivuorotyötä seitsemänä päivänä viikossa
Kolmetoista vuotta sitten Jussi Tunkkari perusti veljensä kanssa yhtiön, joka rakensi Veteliin suuren pihattonavetan, riittävän ison 250 lehmälle. Entinen kotitilan 35 lehmän navetta jäi nykymaatalouden pirtaan pieneksi.
Muutaman vuoden kuluttua lehmäpiireistä tuttu Karoliina tuli kuvioihin. Pari rakastui ja Karoliina solahti maitotilan arkeen. Muodostui kuusilapsinen uusperhe. Pariskunnan häitä vietettiin vuonna 2016. Kakkukoristeessa morsian kantoi sulhasta. Perässä kulki jono mustavalkoisia lehmiä.
– Parasta maatilan arjessa ovat minulle aina olleet lehmät. Lehmien kanssa seurustelu, niiden rapsuttelu ja niiden persooniin tutustuminen ovat ihaninta, mitä tiedän. Minulla ei ollut omistusosuutta maatilayritykseen, mutta omistin muutamia lehmiä. Varsinkin noista omista lehmistä tuli läheisiä, Karoliina sanoo.
Navetassa ei ollut robottilypsyä, vaan lypsyasema. Asemalypsyssä lehmät ajetaan lypsyaikaan navetassa sijaitsevalle asemalle ryhmissä, jossa ne lypsetään. Suuren lypsykarjan asemalypsyyn kuluu vuorokaudessa useita tunteja.
Lypsy tehtiin kolmesti vuorokaudessa, joten yksi työvuoro oli yötuuri, joka osui tietenkin aina välillä myös Karoliinalle.
– En minä sitä yötyötä pahana pitänyt. Yöllä oli kivakin olla navetalla. Varsinkin kesäaikaan, kun pihaton päätyseinä oli kokonaan auki ja auringonlaskut ja -nousut näkyivät. Koin maagisen tuntuisia hetkiä siellä lehmien keskellä, Karoliina muistelee.
Ihmistyötunteja vaati myös nuorkarjan ja vasikoiden hoito. Vasikat olivat pitkään iglukasvatuksessa eli niitä hoidettiin erillään muusta karjasta, kupolimaisissa yksiöissä navetan ulkopuolella.
Vasikoita juotettiin tuttipulloista, niiden asumuksia siivottiin ja kuivitettiin. Tilalla työskenteli Karoliinan, Jussin ja tämän veljen lisäksi muutamia ulkopuolisia työntekijöitä.
Konkurssi vei painon rinnan päältä
Uudesta, modernista navetasta ja suuresta eläinmäärästä huolimatta tilalla ei mennyt taloudellisesti hyvin.
– Ei ollut mitään suurta käännekohtaa, että voisi sanoa, että tässä kohtaa kaikki alkoi luisua huonompaan. Se oli sellaista kamppailua ja kituuttamista koko ajan. Jokaisen laskun kohdalla sai pohtia, että mistä tämä maksetaan. Palkkakustannukset olivat oma tekijänsä, samoin vuosi 2014, kun Krimin miehityksen vuoksi maidon hinta laski. Syitä oli monia muitakin, Karoliina sanoo.
Työntäyteinen arki rasitti fyysisesti, mutta työntekoon Tunkkarit olivat tottuneet. Enemmän rassasi jatkuva epävarmuus tulevasta. Kun rahaa ei ollut, tilaan ei voinut investoida, eikä edes korjata hajonneita traktoreita ja muuta kalustoa.
Karoliina Tunkkari sanoo, että alkuvuonna 2022 hänen mieleensä hiipi varmuus, että näin ei voi jatkua. Tarkkaa hetkeä käänteentekevälle keskustelulle miehensä Karoliina ei muista, vaikka yrittää.
Hän pohtii, olisiko tuon ajan rytäkässä mieli varjellut häntä ylikuumenemiselta ja työntänyt kuormittavia asioita sivuun. Konkurssin mahdollisuus nousi keskusteluihin. Neuvontaorganisaatio ProAgriasta siitä oli vihjattu jo vuosia aikaisemmin. Toinen yrittäjäveljeksistä oli jo hakeutunut muualle töihin, kun tila ei elättänyt. Palkolliset häipyivät yksitellen.
Päätös konkurssista ei silti ollut helppo.
– Kävimme juttelemassa Jussin äidille ja vanhoille sukulaisille, että mitäpä olette mieltä, jos tila menisi nurin. Jussi on käytännössä ollut sukutilansa isäntänä 17-vuotiaasta. He olivat heti sitä mieltä, että ei tässä hätää. Pääasia, että ihmiset voivat hyvin. Antaa tilan kaatua.
Kun konkurssihakemus marraskuussa 2022 oli jätetty, poistui myös paino rinnan päältä. Ikuisuudelta tuntunut jossittelu loppui. Jokin oli lähtenyt liikkeelle, eikä sitä voinut enää pysäyttää.
Päätöksen jälkeen Karoliina Tunkkari ensi töikseen myi kaikki lehmänsä. Osa rakkaista eläimistä sai jatkaa elämäänsä toisella maitotilalla. Karoliina aloitti puutarha-alan opinnot, eikä käynyt enää navetalla.
– Tunsin, että oli luovuttava vanhasta, jotta voisin saada tilalle jotain uutta.
Miehensä uuvuttavaa taakkaa hänen oli raskas katsella.
Kun eläintila menee konkurssiin, on toiminnan jonkin aikaa jatkuttava. Ei voi vain laittaa lappua luukulle, kun luukun takana on eläviä, tuntevia eläimiä. Navettaa ei saa hetkessä tyhjäksi.
Seurasi kuukausien mittainen ajanjakso, jolloin Jussi Tunkkari teki ympäripyöreitä päiviä. Hän hoiti konkurssipesän vähentyneet lehmät ja kävi samalla töissä metallifirmassa. Vaihtoehtoja ei ollut. Kun maitotilan yhtiömuoto on avoin yhtiö, konkurssissa yrittäjät vastaavan yrityksen veloista henkilökohtaisesti.
Vaimo näki kumppaninsa silmissä pohjattoman väsymyksen. Sen aisti myös Kekkonen-koira, joka paimensi lopen uupuneen isäntänsä työvuoron jälkeen suoraan sänkyyn ja asettui kerälle tämän kainaloon.
Pinnalla pysyttiin, kuitenkin
Maaliskuussa 2023 tila lehmineen ja kalustoineen meni kaupaksi. Sen osti toinen maitotilallinen nykyisen toimintansa laajennukseksi. Samalla menivät myös pellot. Kuluneena keväänä ei Tunkkareiden ole tarvinnut huolehtia kylvötöistä. Jussi käy metallifirmassa töissä, Karoliina pyörittää omaa yhdennaisen viherpalveluyritystään.
Taloudellisesti ei olla ihan selvillä vesillä, mutta pinnalla kuitenkin. Aikanaan selviää, menevätkö loput velat velkajärjestelyyn. Karoliinan ja Jussin nykyinen koti on Karoliinan omistuksessa. Konkurssiin menneen yrityksen navetta ei ole kaukana, mutta kuitenkin reilun kilometrin päässä, näköyhteyden ulottumattomissa.
Jos jäi velkoja, tuli aikaa. Oli avartavaa havaita, mitä on vapaa-aika. Millaista on, kun voi lähteä reissuun yhdessä. Mitä on istua Helsingin-junassa vailla huolta ja huonoa omatuntoa. Miltä tuntuu, kun työviikon jälkeen voi nukkua aamulla pitkään. On kuin olisi avannut oven uuteen maailmaan.
Parisuhde on kriisin myötä vain lujittunut. Vaikeimpinakin hetkinä Jussi ja Karoliina Tunkkari vetivät yhtä köyttä. Kenties apua on ollut myös avoimuudesta. He ovat kertoneet tilan loppumisesta maakuntalehden haastattelussa ja sosiaalisessa mediassa. Ystäviltä, kyläläisiltä ja kollegoilta on saatu tukea.
Musiikki ei tullut Tunkkareiden elämään navetanpidon loppumisen myötä, vaan on ollut osa sitä aina. Lehmäarjen jälkeen se on kuitenkin kaapannut lämpimään syleilyynsä entistäkin tiukemmin.
Laululyriikoiden tekeminen on aina kiinnostanut Karoliinaa. Hän osallistuu biisileireille Tankarin merellisissä maisemissa ja toimii lauluntekijäyhdistys Kertsin hallituksessa.
Läheisestä Kokkolasta löytyi musiikintekijöiden yhteisö, joka kokoontuu livelauluiltoihin esittämään omia tuotoksiaan. Musiikin tekeminen ja samanhenkiset ihmiset ovat tärkeä, voimaa antava porukka.
– Ajattelin, että olen vain tekstien tekijä, mutta niin vain olen huomannut myös laulavani, erityisesti blues- ja kantrimusiikista pitävä Karoliina sanoo.
– En kuitenkaan pidä itseäni kummoisenakaan laulajana. Laululyriikoiden osalta olen kunnianhimoisempi. Pyrin sitä kohti, että kirjoittaisin tekstejä useampienkin artistien esitettäväksi.
Puoliso Jussi oli jo lehmätila-aikana opiskellut elektronisen musiikin tuottajaksi. Nyt mies on tuottamassa levyä oman kylän pojalle, Voice of Finlandistakin tutulle Jani Klemolalle. Karoliina on mukana sanoitusten tekijänä.
Ikuinen ikävä lehmän tuoksuun
Kaikesta uudesta hyvästä huolimatta Karoliina Tunkkarilla on pala kurkussa, kun hän päästää lehmät kirmaamaan ajatuksiinsa. Luopuminen otti koville. Hän on viihtynyt lehmien parissa aina.
Hän pyöritti maitotilaa jo entisen puolisonsa kanssa, työskenteli muutaman vuoden muiden tiloilla ja nyt viime vuodet Vetelissä. Hän laskeskelee työskennelleensä lehmien parissa neljännesvuosisadan. Kerralla ei sidettä katkaista.
– Ystävät ovat luvanneet tarpeen tullen lehmäterapiaa. Myös eräs omista lehmistäni, Peite, muutti tähän lähelle, niin pääsen sitäkin halailemaan.
Tunkkareiden kodissa on häivähdys lehmää siellä ja täällä. Seinällä roikkuu joululahjaksi saatu taulu lehmäroduista ja lipaston päällä lepää Hutera-lehmän satatonnaripatsas. Satatonnari on lehmä, joka on lypsänyt sata tuhatta kilogrammaa maitoa.
Hilarius-kissa on elävä muisto entisestä. Kissa toimitti navettakissan virkaa pieteetillä monta vuotta, kunnes siirtyi tupakissaksi.
Karoliina Tunkkari nostaa kankaisen käsityöpussin pirtin pöydälle ja kaivaa esiin viininpunaisen neuletyön. Hän on kutomassa pitkää mekkoa. Helma on valmis. Siinä heilimöi ohrantähkiä. Miehustaan on tulossa lehmiä, hevonen, puita ja talo. Karoliina sanoo neulemekon olevan elämänsä taitekohdan taideprojekti. Yksi niistä.
Haikeaa on. Niin on myös säkeistö hänen sanoittamastaan laulusta:
Kesäpäivä kääntyy iltaan
Istun hiljaa rappusilla
savusaunan tuoksu iholla.
Mustarastaan laulussa
vaikeroivaa bluesia
mut ajan taakse kuljettaa.
(Hauholla on aina kesä, san. Karoliina Tunkkari, säv. Joni Tiala)
