Apu

Karita Mattila on kaikkea enemmän

Karita Mattila on kaikkea enemmän

Laulu on vienyt oopperalaulaja Karita Mattilaa ympäri maailmaa. Se on antanut kaiken, mutta vaatinut kovia henkilökohtaisia valintoja ja itsekuria. Avulle Floridasta antamassaan haastattelussa hän puhuu siitä, miten periksi ei saa antaa ja kuinka Suomessa täytyy yhä kätkeä onnensa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Marica Rosengård, A-lehtien kuva-arkisto, AOP
Mainos

Karita Mattilan kotona Floridassa on aamupäivä. Tänään hän on vielä kotona, pian Suomessa henkilökuvansa, kirjan Karita Mattila – Korkealta ja kovaa (WSOY) julkistamistilaisuudessa Suomen Kansallisoopperassa.

– Ehdin jo aamulla kuunnella harjoitusnauhojani Leoš Janáčekin säveltämästä Jenůfa-oopperasta. Esitän siinä nyt ensimmäistä kertaa kasvattiäidin Kostelničkan roolin, ensin konserttiversion keväällä Prahassa ja Lontoossa sekä oopperalavalla San Franciscossa kesäkuussa ja syksyllä New Yorkin Metropolitanissa.

Ennen aamun harjoituksia kotikeittiössään viihtyvä oopperalaulaja paistoi kananmunan ja lämmitti kalkkunaleikettä. Aamiaisella maistuivat myös kurkku ja tomaatti. Edellispäivänä kokattu lammaslasagne vaati jotain kevyempää syömistä.

– Kokkaaminen on monen laulajan harrastus, ja omassa keittiössä tiedän tavarat ja tilat. Kun on päivän päntännyt lauluja, kokkaaminen rentouttaa.

Karita Mattila uskaltaa rikkoa rajoja. 1984 hän osallistui Knokke Cup -viihdeohjelmakilpailuun Eija Ahvon ja Pave Maijasen  kanssa.

Maaliskuussa Karita Mattilalla oli New Yorkissa soolokonsertti, johon hän opetteli kahdeksantoista uutta laulua.

– Se vei energiaa, mutta nyt on ihanaa saada olla kotona ja jatkaa uuden roolin harjoittelua.

Kotona Floridassa on sopiva ilmasto ja yksityisyyttä, jota maailmanmaineessa oleva taiteilija tarvitsee yhä enemmän.

– Tämä on ensimmäinen koti, jonka pystyttämisestä, laittamisesta ja sisustamisesta asti olemme olleet Tapion kanssa mukana. Se on ainutlaatuinen ja erityisen rakas.

Kolmekymmentä vuotta ympäri maailmaa matkannut, oopperapestiensä takia vuokrakämpissä asunut Karita Mattila nauraa, että onko kotona viihtyminen ikääntymistä.

Ikääntymisestä hänellä on muutakin painavaa sanomista.

– Kaikki hormonit vaikuttavat naisen elämässä, enkä ole tähän päivään mennessä keksinyt menopaussista mitään hyvää! Se on sarjassamme näitä naisen hartioilla kannettavia juttuja, joista olen monen kanssa puhunut. Moni naislaulaja jatkaa kuitenkin uraansa menopaussin yli, eikä se ole este laulamiselle. 

Ei varsinkaan dramaattisen sopraanon fakkiin kuuluvalle laulajalle, kuten Karita Mattilalle.

– Periksi ei anneta!

Karita Mattilan tuki ja turva, suuri rakkaus on puoliso Tapio Kuneinen. Tässä ollaan Lontoossa vuonna 1995.

Yli kolmekymmentä vuotta Karita Mattilan tuntenut, Avusta eläkkeelle jäänyt toimittaja Raila Kinnunen on kirjoittanut kirjan Korkealta ja kovaa (WSOY). Hän arvostaa kohdettaan, mutta ei kaunistele häntä, kuten ei Karita Mattila itsekään. 

Kirja on kertomus intohimosta, kunnianhimosta, julmetusta lahjakkuudesta ja julmetusta työteosta. Se paljastaa, millaista itsekuria maailmanmaineeseen nousu on vaatinut, millaista taistelua taiteilijan omia demoneita vastaan. Itsekurin vastakohtana hänellä on ihana elämästä nauttimisen kyky, taito heittäytyä ja haltioitua. 

Hän on perfektionisti ja hedonisti.

– Kirjaa en ryhdy ollenkaan selittämään, se puhukoon puolestaan. Suuritöinen se oli, vaikka asenteeni oli sellainen, etten pakottanut itseäni mihinkään yllätyksiin. Kirja ei ole elämäkerta, mutta paljon oli mukavaa muisteltavaa. Tuli sellainen olo, että voi veljet, mitä kaikkea olen ehtinyt tehdä, Karita Mattila sanoo. 

Yksityiselämäänsä hän raottaa kirjassa juuri sen verran kuin haluaa. Niihin lukuihin kuuluvat avioliitto ja elämä Tapio Kuneisen kanssa, kunnon hoitaminen ja kahdenkymmenen kilon painonpudotus 23-vuotiaana, taistelu vaihdevuosia vastaan ja pystypäinen rohkeus olla juuri niin näyttävä, tasa-arvoa kannattava nainen kuin on. Hän sanoo olevansa henkeen ja vereen feministi ja puolustavansa naisten itsenäisyyttä.

Tasa-arvoon liittyy myös Karita Mattilan oikeutettu ärtymys hänelle aikoinaan esitettyihin kysymyksiin lapsettomuudesta. Samaa ei koskaan kysytä miestaiteilijoilta.

”Koittaisipa päivä, jolloin nainen voi sanoa: tämän kiehtovan, rikastuttavan ammatin kautta olen löytänyt merkitystä elämääni, elämäni sisällön! Mutta aina tulee se, että eihän sinulla ole lapsia. Olet joutunut luopumaan jostain, maksanut urasta kovan hinnan.”

Karita Mattila on ollut vuosia kehitysmaiden tyttöjen ja naisten asemaa parantavan UnWomenin jäsen ja on mukana myös WomenCount-järjestössä. Se tukee naisasiaa ajavia naispoliitikkoja.

Kirjan tarinoita sävyttävät hänen hurtti, varsinaissuomalaisesta maaperästä kumpuava, Turun murteella heittämä huumorinsa ja suorapuheisuutensa: ”Myöhäistä on hiiren haukotella, kun on pää kissan perseessä!”

Nuoret maailmanvalloittajat, pianisti Olli Mustonen, Karita Mattila ja kapellimestari Jukka-Pekka Saraste.

Karita Mattila sivaltaa, ja osansa saavat mustalle listalle joutuneet kapellimestarit, ohjaajat, naistaiteilijoiden kokema seksuaalinen häirintä ja Helsingin Sanomat, jonka kritiikin tölväisyjä Karita Mattila pitää puhtaana pahanilkisyytenä.

Suomalaista yleisöään, fanejaan hän rakastaa. Seuraavan kerran hän esiintyy heille Helsingissä ensi syyskuussa Radion Sinfoniaorkesterin syyskauden avajaiskonsertissa, jonka johtaa kapellimestari Hannu Lintu.

Entä siirtyminen Jenůfassa tyttären roolista kasvattiäitiin, vanhempaan naiseen? 

– Se on uralla uusi vaihe, vaikka olen tottunut aina uusiin rooleihin. Kostelnička on roolityyppinä dramaattisempi, ja nyt tuntuu siltä, että on se hirveän suuri homma! Tekniikka on hiottava uudelleen, vaikka oman pillin opiskelua on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta ja tunnen ääneni hyvin. 

– Kiire tulee kuten aina, ja tšekin kielen kanssa on aina oma harjoittelunsa, vaikka olen esittänyt monta kertaa Jenůfaa ja muita tšekinkielisiä rooleja.

Karita Mattila kertoo kirjassa suoraan nuoruuden ongelmista äänensä kanssa, mikä johti äänihuulten leikkaukseen vuonna 1992.

”En ole tyyppinä hissuttelija, vaan hihkun, puuskahtelen, kiljahtelen, huutelen, raivoan, kirun. Oli mentävä leikkaukseen ja hyvä, että menin... Pilli on aina mukana, siitä on pidettävä huolta. Se ei ole diivailua.”

Karita Mattila rakastaa näyttäviä koruja, pukuja ja kenkiä. Houstonista ostettu asu Salzburgissa vuonna 1993 oli lumoavan kaunis.

Kynttilää ei pidetä Jenkeissä vakan alla kuten Suomessa. Viisitoista vuotta Floridassa asunut Karita Mattila sanoo, että taidon vähättely, suoranainen itsensä vähentäminen on kulttuuriimme juurtunut ilmiö.

– Suomessa ei kannusteta, kuten ei monessa muussakaan Euroopan maassa. Silti kannustamisen puute on jotenkin juuri kulttuuriimme kuuluva ilmiö, joka lähtee jo kotikasvatuksesta ja koulusta. Olen puhunut tästä monen ihmisen kanssa, ja ilmiö liittyneenä luterilaisuuteen tekee siitä aivan omanlaisensa.

Mieluummin purraan hammasta kuin kannustetaan, saatikka ylistetään omia saavutuksia. Yhdysvalloissa onnistumisesta saa iloita ja onnistumisensa saa näyttää.

– Missä muualla kuin Suomessa sanotaan, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön? Suomessa pitää keksiä jokin syy, jolla vähentää omaa onnistumistaan.

Omasta lahjakkuudestaan ja ammatistaan Karita Mattila sanoo kirjassa, että ammatti valitsi hänet.

”Curse and blessing, kirous ja siunaus. Mutta eikö elämä itse ole sellainen, taivaallinen ja vittumainen? Ainakin minun on,  harmaata olen kammoksunut aina. Vähän pitää löytyä muutakin. Mustavalkoiseksi tyypiksi olen pärjännyt aika hyvin tähän saakka!”

Salome Metropolita­nissa 2004 ja 2008 oli suuri tulkinta. Karita Mattila sai yleisön ja kriitikot haltioitumaan.

Taitava elämäkerturi tavoittaa kirjoissaan kohteensa persoonan. Sellainen on Raila Kinnunen, joka on kirjoittanut aiemmat kiitetyt elämäkerrat Kirkasta, Esko Salmisesta ja Kyllikki Forssellista sekä kirjan Paavo Lipposesta.

Kinnunen omistautuu täysillä kohteensa tarinaan. Uusimman kirjansa tekoa hän kuvaa oven avaamiseksi itselle lopulta vieraaseen maailmaan. Siitäkin huolimatta, että hän on tuntenut Karita Mattilan pitkään ja nähnyt hänet monena.

– Toinen avaa oven, ottaa kädestä, vie uuteen, outoon maailmaan minut ja kaikki, jotka sinne haluavat. Ei hän kaikkia nurkkia voi näyttää, mutta joitakin oopperan kummituksia kumminkin, Kinnunen sanoo. 

Ideaa kirjasta, verkkoja veteen oli jo pidemmän aikaa heitellyt kirja-alan vaikuttaja, Kirjallisuuden vientikeskuksen Filin johtaja Leena Majander. Osui kysymään oikealla hetkellä, että josko nyt.

– Haastattelin Karitaa Apuun tammikuussa 2014, kun hän oli tekemässä Jenůfaa Kansallisoopperassa. Hän oli jotenkin herkillä pimeyden ja pitkän Suomessa oleilun painamana, ja haastattelussa ikään kuin niksahti.

Murroksen paikka oli edessä myös Raila Kinnusella.

– Ehkä Karitan päätöksessä ryhtyä kirjan tekoon vaikutti muutoksen tunne, se, että hän on siirtymässä oopperoiden nuorten naisten rooleista aikuisiin naisiin – murroksen paikka. Minulla todennäköisesti se, että olin päättänyt jäädä pois palkkatyöstä, eläkkeelle.

Oman toimensa ohella Raila Kinnunen ei olisi tähän kirjaan rohjennut ryhtyä, vaikka muut kirjat ovat syntyneet siten. Sen verran vaativa urakka on ollut.

– Kirjaa tehdessä oli sata palloa ilmassa, ja Karita antoi minulle hienoja tarinoita kerrottavaksi. Annoin hänen hölkätä!

Ainoa vaihtoehto sadan pallon kanssa oli, ettei elämäkerturi yrittänytkään pitää kohdettaan kurissa. Sitä ei yrittänyt näyttelijä Marja Korhonenkaan, joka Ismo Kallion ohella opetti nuorta Karitaa näyttämöilmaisuun.

”Älä yritä väkivaltaisesti muuttaa itseäsi, opit kyllä aikoinaan. Jos luonto on antanut sinulle tuollaisen luonteen, varmasti olet saanut myös hartiat kantamaan seuraukset. Ole sellainen kuin olet. Jos vahingoitut, opit kyllä. Ei etukäteen voi ruveta varjelemaan ja kutistamaan itseään. Jokaisella on oma luonteensa ja tiensä.”

Jenůfa on yksi Karita Mattilan upeista töistä. Hän esitti sitä Suomessakin 2014, nyt on edessä Jenůfan kasvattiäidin Kostelničkan rooli.

Suureen maailmanmaineeseen, tähdeksi kirkkaimpien joukkoon nousseessa Karita Mattilassa Raila Kinnunen näkee paljon samaa kuin siinä nuoressa taiteilijassa, johon hän tutustui jo vuonna 1984. 

– Seurasin Helsingissä Kulttuuritalolla harjoituksia, kun Knokke Cupin laulukilpailuun Belgiaan oli lähdössä innokas joukkue Eija Ahvo, Pave Maijanen ja Karita. Heitä ohjasi Helsingin Sanomien teatterikriitikko Jukka Kajava.

Avun toimittajana Kinnunen lähti jutuntekoon Knokkeen, jossa Karita valittiin Euroopan toiseksi parhaaksi poptähdeksi. 

– Jukka Kajava totesi Karitalle, että olet sinä saatanan kova ämmä.

Knokkessa kaikki oli pientä ja innostunutta, esiintyjillä ei ollut mukanaan kampaajia, meikkaajia tai stailisteja.

– Karita oli ihan oma itsensä, kovaääninen, reipas, iloinen ja lahjakas, itseään kohtaan vaativa. Vuosien jälkeen näen hänessä pitkän, loistokkaan uran ja kokemuksen tuomaa realismia. Hän on kohdannut suuria onnistumisia ja vaikeuksia, mutta perusolemus on pysynyt samana. Karita on käsittämättömän paljon kaikkea.

Matkalle oopperan maailmaan, sen suuriin oopperataloihin New Yorkiin, Houstoniin, Lontooseen, Pariisiin ja Salzburgiin Raila Kinnusen lähetti Avun silloinen päätoimittaja Matti Saari

Siellä Kinnunen oli kuin Liisa Ihmemaassa.

– Oopperan maailma oli minulle, teatterin ystävälle, vieraampi. Kävin kyllä koululaisena ahkerasti Helsingin vanhassa oopperatalossa Aleksanterinkadulla, mutta lapsena minut vierottivat oopperasta sen epäuskottavuus ja tahaton komiikka.

Karita Mattilan myötä Raila Kinnunen löysi uuden oven oopperaan, jonka kulta-aika ei ole toivottavasti säästökuurien takia ohitse.

Karita Mattila miettii puhelimen päässä Floridassa samaa – että kulttuurista, oopperataiteesta säästäminen on masentavaa.

– Ikuisena optimistina haluan luottaa, että tilanne paranee, mutta realistina olen huolestunut.

Yleisö, se on laulajalle tärkeintä.

”Se on esiintyvän taiteilijan elinehto, peruspilari: että yleisö tulee paikalle. Minulla on oopperalaulajana monta kotia, kotipesää, ympäri maailmaa pitää olla kuin kotonaan. Mutta suomalainen yleisö – se on tehnyt Suomesta erityisellä tavalla kodin, johon on hyvä palata.”

Kursivoidut sitaatit Raila Kinnusen kirjasta

Karita Mattila – Korkealta ja kovaa (WSOY 2016).

teksti Liisa Talvitie, kuvat Marica Rosengård, A-lehtien kuva-arkisto ja AOP

Julkaistu: 22.4.2016