Oopperamaailmassa on tapana luokitella, että yhdellä on suurenmoinen ääni, toinen taas on loistava tulkitsija. Karita Mattilan kohdalla jaottelu on turha: äänen Opera News valitsi viimeksi vuonna 2012 yhdeksi maailman neljästä loistokkaimmasta, ja eläytymiskyky on tehnyt Mattilasta erityislaatuisen koko 31-vuotisen uran ajan. Veri ja näyttävä varsi sykkivät jokaisen fraasin mukaan ja sen kautta.

Näyttämö on Karitalle luonnollinen paikka. Itse hän on aina puhunut lavauskottavuuden puolesta ja nimissä: ei riitä mihinkään, että laulaa oikein ja nuotilleen, vaan pitää pystyä välittämään tarina, tehdä roolihahmon kohtalo todeksi – silloinkin kun se on niin epäuskottava kuin oopperalibretoissa usein.

Karita on yhtä himokas kuin aina ennen, täynnä intohimoa, kunnianhimoa, seksiä ja paloa.

Puhe raikuu kovaa ja sensuroimattoman oloisena, pitkät kädet huitovat, ja nauru räkättää elämäniloisesti.

Ooppera on biisi, tuotanto on proggis, ääntään hän kutsuu pilliksi.

Mukana on myös uutta vakavuutta. Alkaa olla muutoksen, tietynlaisen sukupolven vaihdoksen aika.

53 vuoden iästään Karita muistuttaa kerran toisensa jälkeen. Pääroolit oopperoissa kuuluvat parikymppisille sopraanosulottarille, usein tarinan objekteille, jotka draaman lopuksi pääsevät hengestään.

Monta uutta roolia on valmisteilla. Ensimmäisten joukkoon ehtii Leos Jánačekin Jenůfan kasvattiäiti Kostelnička. Jenůfan rooli on kulkenut Karitan mukana vuodesta 1998. Hän tekee Jenůfan vielä kahdesti, ensin parhaillaan Suomen Kansallisoopperassa ja viimeisensä syksyllä Hampurissa, jossa Susanna Mälkki on kapellimestarina.

Kostelničkan vuoro on vuonna 2016.

– Rakastan Jánačekin oopperoita. Se musiikki puhuttelee ja kolahtaa! Ihmiset ovat lihaa ja verta, hahmot monisäikeisiä ja ajattomia, vaikka aika oli varsinkin naisille täysin toinen. He ovat sitkeitä selviytyjiä. Jenůfaan en kyllästy koskaan!

Karita kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa.

– Silti alkaa olla aika, että pistän tämän partituurin kannet Jenůfan osalta kiinni ja tartun Kostelničkaan. Kohta äitipuolet alkavat, perkele, olla samanikäisiä kuin minä, ja pian ne alkavat olla nuorempia! Ei se nyt niin käy!

Hmm, uskaltaako sanoa: Kansallisoopperan version Kostelnička Päivi Nisula on sinua vuotta nuorempi.

– No, nyt se sitten tapahtuu! Tiedän, että Hampurissa Kostelnička on vanhempi. Toisaalta tarina on sitä jännempi, mitä vähemmän ikäeroa näillä naisilla on.

Kyse ei ole äänestä, vaan illuusion säilymisestä.

– Ainakin vielä viime kerralla Jenůfa istui äänen puolesta minulle hyvin. Onneksi olen tehnyt toistaiseksi jotain oikein ainakin äänen huollossa. Niin kauan kuin ääni kuulostaa nuorelta, Jenůfaa voisi varmaan tehdä. Mutta itselle tulee sellainen olo, että fyysistä ikää alkaa olla liikaa. Enemmän se on kriteerinä kuin se, että äänellisesti pitäisi vaihtaa, Karita pohtii.

– Luulen, että olen tähän kypsä.

Yksinkö siirtymistä pitää päättää? Keneltä kysyt, kun rakas laulunopettajasi Vera Rozsa kuoli pari vuotta sitten yli yhdeksänkymppisenä?

– Olen jutellut muutaman luottoihmisen kanssa, harjoituttajan ja pianovalmentajan, kanssa. He ovat tunteneet minut koko urani ajan. Niitten kanssa olen heitellyt ja kysellyt.

Uusia rooleja on jonoksi asti. Viime syksynä Mattila teki ensimmäisen Mariensa Alban Bergin Wozzeckiin Lontoon Covent Gardenissa.

– Se oli työvoitto! En ole vielä varma, mitä ajattelen roolista. Olen iloinen, että sain olla tekijäpuolella. En mä sitä olisi halunnut nähdä. Mutta se oli suurmenestys, Lontoon teatteriväki tulvi katsomoon, lipuista kuulemma taisteltiin, ja kaikki oli loppuunmyyty. Jostain perverssistä syystä yleisö piti siitä, vaikka se oli ahdistava kurjuudessa märehtimisessään, superrealistinen ja kliinisen steriili.

Mattila pitää hauskan luennon tästä laulullisesti rankasta, atonaalisesta oopperasta ja sen vaikeasta musiikista. Siitä, miten ammattilainen päättää herätellä itsessään tärkeimmät motivaatiot pintaan: yleisöä ei petetä ja sopimukset pidetään.

– Mitä surkeampi rooli, sitä enemmän loistan niissä! Olen mestaritulkki näihin rooleihin, ja musiikillisesti se makasi täydellisesti äänelleni. Tein valtavan työn ja investoinnin opiskellakseni sen. Marieksi on jo kysytty muuallekin, mutta olen tyytyväinen, ettei se lähitulevaisuudessa mahdu kalenteriini. Saan etäisyyttä.

– Ja lopulta opin niin paljon! Huomasin, että vielä 53-vuotiaanakin voi saada rautaisannoksen uutta materiaalia ja kokemusta esimerkiksi puhelaulusta. Tuli urheilijamainen loppumaku: voitin tämän! Tein sen lopulta mielelläni ja menin sitten kassan kautta kotiin.

Muut uudet roolinsa Mattila latoo pikatahtia kirjattavaksi. Kesällä tulee ensimmäinen Richard Straussin Ariadne Lontooseen, tutun työkumppanin, kapellimestari Sir Antonio Papanon houkuttelemana. Vuonna  2015 on ensimmäisen Wagnerin Valkyrian Sieglinden vuoro. Jossain kohdin odottanee Straussin Elektran äitipuoli.

– En tiedä, tuleeko pillini ikinä riittämään siihen, vaikka vanhenisin ja ääni miten kypsyisi! Lohengrinin Ortrudista haaveilen – Elsaa olen tehnyt vuodesta 1996.  Ortrud on aina kiehtonut: se on mielenkiintoinen pahis kalpean Elsan rinnalla. Sen voisi räväyttää 60-vuotispäivien kynnyksellä!

Muutoksen paikassa pitää pysähtyä miettimään.

– Elämässä on niin paljon muutakin kuin laulaminen, vaikka se onkin olennainen osa minua. En olisi minä, jollen laulaisi. Työ ei silti saa olla elämän johtotähti, vaan kaikkea muutakin elämää tarvitaan. Tässä mennään päivä kerrallaan iloiten siitä, että pilli on kunnossa ja venyy, ja ohjelmistoa riittää. Olen yhä tässä, eivätkä eläkepäivät vielä odota. Kuunnellaan kaikki työtarjoukset, joita tulee.

– Vaikka unelmoinhan minä, että joskus eläköidyn.

Kun katselee Mattilaa, jonka tunteet vyöryvät näin hotellikabinetissakin istuskellessa äärilaidasta toiseen, eikä mikään ole mitätöntä ja harmaata, tuntuu mahdottomalta ajatella, että hän olisi joskus vapaaherratar ja yksityishenkilö. Ei suunnitelmia, ei aikatauluja.

– Laulaminen tuntuu – jos mahdollista – entistä tyydyttävämmältä, ja siihen riittää motivaatiota ja puhtia. Laulu on henki ja elämä, ei kai tätä ilman paloa jaksaisikaan. Tuntuu aina vain ihanammalta, että saa laulaa. Samanaikaisesti ammatin harjoittamiseen liittyvät lieveilmiöt, jatkuva matkustaminen ja hotellissa asuminen, ovat ruvenneet rassaamaan. Niitä ilman voisi elää! Karita puhisee.

– Kotoa lähteminen käy aina vain vaikeammaksi. Hotellihuoneen altaassa jynssää sukkia ja miettii, että tätä tämä on. Lavalla oleminen on esiintyvälle taiteilijalle kuin huume, josta ei pysty luopumaan. Mietin, että toivottavasti älyäisin lopettaa, ennen kuin suusta tulee millaista jollotusta tahansa, vaikka onhan se hienoa, että talot lojaalisuussyistä pyytävät ja vanha uskollinen yleisö arvostaa.

Esiintymisiin liittyvistä stressielementeistä Karita sanoo mieluusti luopuvansa. Näytöksiä on jo vähennetty, töiden välisiä palautumisaikoja pidennetty ja väliin jätetty taukoja, joilla voi nauttia työn hedelmistä.

– On testattu, pärjätäänkö näin, ja todettu, että joo, ja samalla maksan itselleni eläkettä. En haluaisi sitten joskus aloittaa eläkepäiviä myymällä omaisuutta. Olen myös nautinnonhaluinen. En haluaisi pelkästään kuohuviiniin siirtyä – haluan kyllä vielä samppanjaakin!

Karita puhuu nautinnollisesti nautinnonhalustaan, siitä miten tunnisti luonteensa kaksijakoisuuden jo nuorena.

– Minulla on valtavat ambitiot ja halut tulla parhaaksi mahdolliseksi ammattilaisoopperalaulajaksi. Ja toisaalta sisälläni elää myös laiskuri, joka täytyy pitää aisoissa. Työnteko sopii minulle hyvin, ja tykkään itsestäni, kun olen töissä. Minulle sopivat endorfiinit, jotka tulevat työrutiinista ja kurinalaisuudesta.

– Jo 18-vuotiaana sanoin, että minusta tulee joko oopperalaulaja tai puliukko! Olin jo silloin sinut demonieni kanssa. Tiesin valtavan nautinnonhaluni ja laiskuuteni ja toisaalta äärimmäisen kurinalaisuuden ja kunnianhimon. Olen kaikkea muuta kuin kohtuuden ihminen. En ole Arvo Ylpön kohtuus kaikessa -klaania pätkääkään! Ja se alkaa näkyä vähitellen paisuvassa keskiruumiissa ja muutenkin.

Seuraa naurun röhinää.

– Tähän asti on pärjätty niillä ohjaksilla, joita olen itselleni asettanut.

Tapio Kuneisen ja Karita Mattilan kumppanuus on kestänyt yli neljännesvuosisadan.

– Koen, että me on kauheasti kypsytty. Moni raastava asia on hioutunut. Ei yhdessäolon haaste ole yhtään vähentynyt. Ei se mitään rutiinia tai itsestäänselvyyttä ole eikä sellaiseksi muutu. Jos niin kuvittelee, huonosti käy. Se, että molemmat ovat tietoisia siitä mitä tapahtuu, on kaiken perusta, ja siksi yhdessäolo yhä maistuu.

– Uudet haasteet alkavat nyt, kun tulee fyysisiä kremppoja. Lentokieltoja, selkävaivoja, olkapääongelmia. On jouduttu olemaan erossa pitempiä aikoja kuin ennen, tänä syksynäkin kuusi viikkoa: minä Lontoossa, Tapsa Floridassa.

Karita sanoo juuri Tapion kautta tajunneensa, että elämässä on kaikkea muutakin kuin musiikki: aviomies tuo perspektiiviä ja tuntosarvia elämän eri saroille.

Tapio on kova golfaaja, vaikka onkin joutunut olkapäävaivojen takia pitämään paussia. Karita on viidettä vuotta tauolla golfaamisesta. Hän hiiltyi siihen, ettei edistynyt vaikka kilpailuvietti on tutun kova. Golfaus odottaa sitten, kun työt vähenevät.

Ennen joulua aviopari pysähtyi yhteiseksi kuukaudeksi kotiin Floridaan. Karita pääsi tutulle rutiiniaamukävelylle ja viettämään täyttä yksityiselämää.

– Leikittiin kotia – vaikkei se mitään leikkiä ole. Vaan sitä, että saa elää kotona ilman ihmeempää ohjelmaa. Kuukausi paussia on ankaran työrupeaman jälkeen passeli, ja sitten taas täysillä hommiin.

– Yksityiselämän suurin juttu on se, että me molemmat saimme green cardin viime vuonna. Kuusi vuotta niitä odotettiinkin ja verokansalaisiksi meidät suorastaan pakotettiin jo vuonna 2006. Elämä ja muodollisuudet helpottuivat, saa jopa paikalliset ajokortit.

Karita sanoo vasta tusinan Amerikan-vuoden jälkeen tajunneensa, miten erilaisia Suomi ja Yhdysvallat ovat. Amerikassa piipahtava peilaa kaiken omaa taustaansa vastaan, miettii, missä ollaan fiksuja, missä ei. Vasta pitkä asuminen näyttää oikeat mittasuhteet ja mantereen monenkirjavuuden, antaa tunteen siitä, että sieltäkin löytyy vastakaikua ja samoinajattelevia.

– Rakastan sitä paikkaa. Siellä on hauska olla ulkomaalainen ja jopa tällainen amerikkalaisen näkemyksen mukaan eurooppalainen sosialisti, vaikka Florida on äärimmäisen konservatiivinen osavaltio! Netistä löysin itselleni kanavia: presidenttikampanjassa olin Hillary Clintonin puolella ja koin tukevani häntä muiden naispresidentistä haaveilevien joukossa.

– Lempipaikkani on New York, ja jollei San Francisco olisi niin kaukana, asuisin ehdottomasti siellä. Florida on mieluisa kompromissi, ja ilmasto ei petä: se sopii vanhenemisen krempoille.

– Unelmavaltiota ei ole. Ei edes Suomi ole minulle unelmapaikka. Ei edes oma isänmaa ole täydellinen.

Suomalaiset tölväisyt ovat saaneet Karita Mattilan pahasti mustelmille. Joskus tuntuu, että kohtuuttomassa mitassa. Oletko parantunut Suomesta?

– Vaikea sanoa. Elän sellaista vaihetta, että reaktio menee kollektiivisena. Minua järkyttävät tietynlainen kollektiivinen tyhmyys ja junttius. Suomessa ollessani koen lehteä lukiessani lähes joka aamu jotain miniraivarin ja kuolaa valuvan raivokohtauksen väliltä. Olen varmaan väärässä, mutta unenpöpperössä toimii niin.

– Olen kriittinen jenkeissäkin – herrajumala – mutta täällä kriittisyys iskee täysillä. Ehkä se liittyy siihen, että olen niin lähellä viidenkympin ikää. Viidenkympin kriisini alkoi vasta synttäreiden jälkeen. Niistä jäi hyvä mieli, kun saatoin niiden varjolla tehdä hyväntekeväisyyttä – kannattikin täyttää 50! Mutta sitten tulivat menopaussi ja hormonihoidot, Karita täräyttää.

Hän miettii kriittisyyden ja ärtyisyyden lisääntymistä.

– Kärsivällisyys on vähentynyt osaamattomuutta, amatöörimäisyyttä ja taitamattomuutta kohtaan. Kun joutuu tekemisiin ihmisten kanssa, jotka ovat liian suurissa saappaissa, rupeaa sieppaamaan herkemmin kuin nuorena. Silloin oli ilmeisesti maltillisempi. Alan tietää, mistä vihaiset vanhat tädit tulevat!

Karita käkättää riemuissaan, että ei ainakaan tuota kansitekstiksi!

Lopuksi on pakko ehdottaa hänelle luonneroolia kelpo leffassa tai televisiosarjassa.

Sellaista tasovierailua, jonka kollega Kiri Te Kanawa teki Downton Abbeyn kartanoon.

Upeasti ja omana itsenään.

Teksti Raila Kinnunen

Kuvat Kari Kaipainen