Apu

Kari Väänänen: Rankka vuosi

Kari Väänänen: Rankka vuosi
Kari Väänänen paljastaa kolumnissaan, että hänellä oli viime vuonna monenlaista huolta.
Julkaistu: 14.1.2021

Eivät ole vuodet veljiä keskenään. Eivät ilmojen suhteen, eivät muutenkaan. Emme pysty ennustamaan tulevien vuosien, emme edes yhden vuoden tulevaisuutta. Sen sai ihmiskunta kokea ja tuta menneenä vuotena ankarimman päälle, sano.

Muutenkin voi horoskoopit, teelehdet, hauensisälmykset ja muut ennustustilpehöörit heittää tunkiolle näin vuodenvaihteessa, ihan lahjaksi itselleen.

Elämää ei voi hallita, siihen pitää suostua, sanoi Elina-mummini jo aikoinaan, ja se pitää paikkansa. Vanha kansa oli taikauskoista, ja kun elämä oli kaikin puolin epävarmaa, yritettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ennakoida tulevaa. Eipä onnistunut.

Ei onnistunut minultakaan. Enpä tuota tosin yrittänytkään. Mutta en olisi odottanut vuotta, jollainen viime vuosi oli kohdallani.

"Se käsi parani. Kun kesä vaihtui syksyksi, ilmoitti vaimoni, että hän haluaa avioeron."

Kukaan ei tietenkään osannut arvata, että kulkisimme koko vuoden maskit naamalla. Mekin suomalaiset olimme aina naureskellen katselleet kiinalaisia ja muita itämaisia inehmoja, jotka kulkivat kaupungeissaan naamarit kasvoillaan.

Ehei, mehän emme tuommoisia tarvitse, ehei meillä. Taudit ja saasteet kulkevat kaukana, Balkanilla ja Aasiassa asti. Entä jos vähän kiäntää ni ossuuko kohalle. Mitä se tyhjässä korvessa…? Eheei, ei se tänne…

Mutta tulipa pandemia ja laittoi meidätkin kyykkyyn ja naamarit kasvoille. Ravintolatkin määrättiin kiinni pantaviksi, ainakin osittain.

Voi voi.

Mutta heti, kun rajoituksia höllennettiin, päätin minäkin mennä terassille kurkkuani kostuttamaan. Enpäs kerinnyt kuin aloitella, kun kompastuin portaissa ja käsi poikki — ja niin sitä tepasteltiin kopara kantositeessä koko kesä.

Se käsi parani. Kun kesä vaihtui syksyksi, ilmoitti vaimoni, että hän haluaa avioeron. No, toista ihmistähän ei voi pitää vankina eikä käskyläisenä, joten ei kun nimi paperiin ja poikamieheksi.

Siitä prosessista sitten tuli sen verran stressiä, että kohta sydämestä otti. Rytmihäiriöthän siitä tuli, siitä hyytymiä kammioon, hyytymä siirrähti aivoihin ja jalka alta ja taas oltiin lasaretissa. Siellä tutkittiin, syy löytyi ja lääke annettiin. Loppuelämän saan niitä popsia. No popsitaan, popsitaan.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vaimo tuli jouluksi kotiin ja pyysi, että perumme avioeron. Niin tehtiin. Itkettiin ja naurettiin, ja nyt on taas hyvä olla. Mutta olipas se vuosi, huh.

Katsotaan mitä tämä vuosi tuo. Haaveilu pitää hengissä. Nyt olen hyvinkin jaloillani. Mikään ei vaivaa, mutta saa nähdä. Sillä eipäs ihminen tulevaisuuttaan tiedä. Ei tiedä, vaikka horoskoopissa pomiloitaisiin ja luvattaisiin ties mitä, niin ei aukene meille tuleva. Ja hyvä on, ettei aukene. Mitä me sillä tiedolla tekisimme? Alkaisi vain pelottaa ja arveluttaa koko homma, kun kuolinpäiväkin olisi jo tiedossa ja kalenteriin ruksilla merkattu. Parempi, kun posottelee elämänpolkua reimalla askeleella ja viheltelee.

Se viimeinen ovi sulkeutuu ajallaan, kenellä aiemmin kenellä sitten joskus myöhemmin. Tiedä hänestä. Eletään niin kauan kun hengissä ollaan.

Kommentoi »