Apu

Kari Väänänen: Mihin ihmisillä on kiire? – Aika on rahaa, sanoo jenkki – Kiire on tienaamaan lisää rahoja, ja planeetta valittaa ja vaikeroi

Kari Väänänen: Mihin ihmisillä on kiire? – Aika on rahaa, sanoo jenkki – Kiire on tienaamaan lisää rahoja, ja planeetta valittaa ja vaikeroi
Kolumnissaan Kari Väänänen muistelee elämänsä ensimmäistä junamatkaa äidin kanssa Oulusta Helsinkiin. Juna keinahteli leppoisasti läpi metsien, matkustajat nauttivat. Nykyään painavat junat semmoista vauhtia, että parempi on, kun ei putoa.
Julkaistu: 17.2.2021
Katselin tuossa korona-ajan kuluttamiseksi taas kerran mainion Rautatie-televisioelokuvan töllöstä. Hyvä oli, kuten aina. Kari Franckin ohjaaman ja Leo Jokelan ja Anja Pohjolan mainiosti näyttelemän, Juhani Ahon romaaniin perustuvan elokuvan vetovoima kestää edelleen.
Varsinkin Jokela ja Pohjola tekevät todella hienot roolityöt kuvatessaan suomalaista ihmistä korpien keskellä. Nykyaika on saapumassa korpiseuduille rautatien muodossa, ja sitä ihmettähän on lähdettävä katsomaan Lapinlahden kirkonkylälle, kun kerran itse rovastinnakin on tuota ihmettä ylistänyt. Ja miten sitten kävikään.
"Auringon paistetta, kylmiä hodareita ja punaista limpparia junan portailla, se oli parasta, mitä tiesin."
Olen itse pienestä pitäen matkustanut junalla. Ensimmäisen matkani tein äidin kanssa Oulusta Helsinkiin niin pienenä, että muistan siitä vain vähän. Taskukellon telinettä ihmettelin pitkään juuri ennen nukahtamista.
Se oli pienen pojan silmissä hieno, hienointa mitä olin pienen elämäni aikana nähnyt. Sametilla päällystetty ympyrä taskukelloa varten sängyn yläpuolella seinässä. Se oli tuulahdus jostakin uudesta ja suuresta maailmasta, joka oli vielä kokemuskenttäni ulottumattomissa, mutta jo läsnä, tuossa pienessä vekottimessa sänkyni vieressä. Minusta se oli hieno ja ihmeellinen.
Kun sittemmin matkustin Oulun ja Kemijärven väliä hyvinkin usein itsekseni, oli junien vauhti niin hidas, ihmisen mittainen, että kaverini kanssa istuimme junan rappusilla kylmiä hotdogeja mutustellen ja annoimme leppeän kesätuulen pörröttää hiuksiamme.
Konduktööri vilkaisi touhuamme puuttumatta siihen mitenkään. Juna keinahteli leppoisasti läpi metsien, ja me nautimme. Auringon paistetta, kylmiä hodareita ja punaista limpparia junan portailla, se oli parasta, mitä tiesin. Vauhti oli niin hidas, että juosten olisi junan kiinni saanut, jos olisikin sattunut kyydistä putoamaan.
Nykyään painavat junat semmoista vauhtia, että parempi on, kun ei putoa. Paitsi että eihän niissä enää portailla istuta, ehei… Kohta joutuvat viittäsataa nopeimmat rautahevot. Sitä ei juoksemalla kiinni oteta. Ei edes Usain Bolt. Gepardikaan ei pärjäisi nopeudessa, ja linnut jäävät jälkeen vauhdissa. Semmoinen on kiire nykyään ihmisellä. Mihin?
"Yhä istuvat Matti ja Liisa penkeistä kiinni pitäen tuossa vauhtihirmussa aikoinaan. Ja minä istun junan rappusilla tuulen tuivertaessa tukkaa. Ja punainen limppari maistuu."
Olen minä matkustanut näissä luotijunissakin. Siitä on junamatkaamisen viehätys kaukana. Maisemat vilistävät ohi semmoista kyytiä, että ei silmä tavoita. Vieressä kulkevalla moottoritiellä autot saavat kaasu pohjassa yrittää pysyä mukana. Jälkeen jäävät pelti ja muovikotterot, armotta!
Taivaalla suihkujeteilläkin alkaa kohta olla vaikeuksia pysyä kyydissä. Sellainen on vauhti nykyään Matin junalla. Ja kuuluvat jotkin junat jo vallan ilmassa leijuvan, ja vauhti sen kun kasvaa. Uskoisikohan tuota. Rajansa kaikella.
Varmaankaan Matin ja Liisan mielestä nopeampaa ei ihminen enää voinut matkustaa. Siinähän lähtee henki, kun Jumalan asettamat rajat ylitetään tuommoista vauhtia. Mutta ei riitä ihmiselle, sillä aika on rahaa, sanoo jenkki. Kiire on tienaamaan lisää rahoja, ja planeetta valittaa ja vaikeroi.
Mutta yhä istuvat Matti ja Liisa penkeistä kiinni pitäen tuossa vauhtihirmussa aikoinaan. Ja minä istun junan rappusilla tuulen tuivertaessa tukkaa. Ja punainen limppari maistuu.
2 kommenttia