”Mä olen siellä kolmen minuutin päästä. Ottakaa iisisti, kohta nähdään”, ilmoittaa Joona Jalkanen, 40, vauhdikkaaseen tyyliinsä toimittajalle puhelimitse.

Tapaamme edesmenneen laulajalegendan Kari Tapion pojan kanssa Kirkkonummella, jossa sijaitsee managerin töitä tekevän Joonan työtarpeiden varasto. Sutjakassa kunnossa oleva mies tervehtii lehtivieraitaan iloisesti ja tuntuu kaikin puolin hyväntuuliselta ja energiseltä.

Astumme sisään suureen rakennukseen, jossa toimi menneinä vuosina muiden muassa Johtamistaidon opisto.

– Täällä kuvattiin tulevaan isästäni kertovaan Olen suomalainen -elokuvaan joitakin kohtauksia. Tuohon lavastettiin esimerkiksi Dannyn 1970-luvun ohjelmatoimisto, Joona esittelee innoissaan paikkoja.

Rakennuksen vasemmassa päädyssä on Joonan firman toimisto-varasto.

– Täällä on sitten tavaraa ihan pirusti ja ehkä hieman sekaistakin, Joona hymähtää avatessaan ovea.

Ja toden totta. Ensimmäisenä silmiin osuu lähes kaksi metriä korkea ja puolitoista leveä värivalokuva Kari Tapiosta. Sen ympärillä on jos jonkinlaista valokuvakollaasia, maalauksia, lasivitriineihin koottuja lehtijuttuja, kehystettyjä nuotteja ja laulujen sanoja. Kaikki liittyvät tietenkin iskelmälegendaan.

– Mä olen kerännyt kaikenlaista materiaalia isästäni vuosien varrelta. Tarkoitus on koota niistä sopiva paketti tänä vuonna avattavaan Finnish Music Hall of Fameen, Joona kertoo.

Vuosi 2019 on merkittävä Kari Tapion elämäntyötä ajatellen myös siksi, että laulajatähdestä kertova elokuva valloittaa valkokankaat loppusyksystä.

Elokuvahankkeen pani alulle juuri Joona Jalkanen.

– Ei siinä ollut sen kummempaa, mä vain vuosia sitten mietin, että isäni upea ja menestyksekäs ura ansaitsisi oman elokuvan. Kun ajattelee hänen elämäänsä, eihän sellaista voisi kukaan edes osata käsikirjoittaa.

Joona tarjosi elokuvaideaansa Solar Films -tuotantoyhtiölle.

– Siellä innostuttiin aiheesta heti. Mulle on tärkeintä, että elokuvassa pääosassa on edesmenneiden vanhempieni Karin ja Pian (Viheriävaara) suuri rakkaustarina. Toki heidän elämänsä oli melkoista vuoristorataa, mutta perheessämme oli aina myös se iso rakkaus läsnä.

Löydämme varaston nurkasta mukavan pehmoiset nojatuolit ja istuudumme selailemaan Joonan esille kaivamia vanhoja perhevalokuvia.

– Näitä on sitten monta matkalaukullista, hän naurahtaa.

– Ei hitsi, katos mitä löytyi heti! Tässä ollaan me kaikki veljekset pikkupoikina ja sitten isä, Elli-mummu ja Jaakko-pappakin. Vau!

Samantien Joona hakee varaston nurkasta vanhan puoliakustisen sähkökitaran.

– Tässä on isäni ensimmäinen kitara. Jaakko-pappa teki sen itse. Hän oli taitava puuseppä. Isä oli teini-ikäinen, kun tämä tehtiin hänelle, Joona tietää.

Vanhat, osin jo hieman kellastuneet valokuvat vievät Joonan lapsuuden muistoihin.

– Katsos tässä isä on laskettelusuksilla ja häntä vedetään moottorikelkalla. Hän oli innokas urheilumies. Lempilajeja olivat mäkihyppy ja jääkiekko.

Kari Tapio leiskautti nuorena miehenä kotikonnuillaan Suonenjoen puisesta Kyöpelinvuoren hyppyrimäestä parhaimmillaan reilut 44 metriä.

– Isä säilytti niitä vanhoja lankkuja aina autotallissa, ja äiti yritti päästä niistä eroon. Lankut ovat olleet muistonäyttelyssä esillä muiden muassa Pieksämäellä.

Joonan omasta varastosta löytyy sen sijaan hieman uudemmat mäkisukset. Niillä iskelmälegenda ei ole hypännyt, vaan ne ovat lahja Kari Tapion hyvältä ystävältä, mäkikotka Janne Ahoselta.

– Näillä suksilla on hieman surullisempi tarina. Janne ja isä tunsivat toisensa vuosia, mutta eivät koskaan tavanneet. He juttelivat puhelimessa pitkiä puheluita. Jannen piti lahjoittaa sukset isälle henkilökohtaisesti, mutta sellaista tilaisuutta ei koskaan tullut. Janne huokaisi mulle hautajaisissa, että ”lopulta me sitten kohtasimme Karin kanssa”. Suksissa on Jannen omistuskirjoitus.

Joona kertoo, että hänen lapsuutensa mieluisimpiin muistoihin kuuluvat ne mukavan leppoisat sunnuntait, jolloin koko perhe oli yhdessä.

– Isä pyrki rauhoittamaan ainakin sunnuntaipäivät pelkästään perheelle ja meille lapsille. Muistan, kun menimme ensin aina lähihuoltamolle hakemaan Fazerin sinisen suklaalevyn, litran pullon kokista ja lenkkimakkaraa. Kävimme saunassa ja laitoimme makkarat kiukaalle folioon. Saunan jälkeen katselimme jonkin elokuvan videolta ja jaoimme suklaan tasapuolisesti kaikille.

Joona tutustui jo hyvin varhaisessa vaiheessa isänsä keikkatyöhön.

– Äiti laittoi mut usein isän mukaan keikkamatkoille tietysti sen takia, että mun mukana olo esti isää lähtemästä omille teillensä. Hän luki mulle hotellihuoneessa Nakke Nakuttajaa ja yritti nukuttaa mua. En mä yleensä mitään unta saanut ja kun isä oli yökerhossa soittamassa, livahdin sinne myös. Siellä mä heiluin muiden mukana neljävuotiaana! Mun univaikeudet juontaa varmaan juurensa sinne lapsuuteen.

Joona sanoo Kari Tapion olleen lempeä isä.

– Hän ei ikinä yrittänyt tuputtaa meille mitään, vaan kannusti kaikessa mitä halusimme tehdä. Äiti oli enempi se kurinpitäjä.

Yhden ainoan kerran Joona sai kuitenkin niin kutsutusti isän kädestä.

– Katsottiin veljien kanssa Tarzan-elokuvaa ja mä hain puukon. Meillä oli upouusi sohvakalusto ja sain päähäni iskeä puukon siihen. Veljet yllyttivät lisää ja lopulta sohva oli ihan pilalla. Kun vanhemmat tulivat kotiin ja näkivät sen, isä käski mua laskemaan housut ja livautti vyöllä pyllylle muutaman kerran. Ei se kovaa läimäissyt, se ei edes sattunut. Isä halusi vain hieman säikäyttää, Joona naurahtaa.

Kuten yleisesti tiedetään, keikkamatkoillaan Kari Tapio jäi joskus myös päiväkausiksi omille teilleen.

– Raskaimpia hetkiä koettiin esimerkiksi jouluna, kun isästä ei ollut kuulunut moneen päivään yhtään mitään, eikä kukaan tiennyt missä mies menee. Siinä sitä jännitettiin, että tuleeko meille joulu vai ei. Kerran isä tuli jouluaattoiltana taksilla pihalle ja taksin katolla oli joulukuusi narulla kiinni. Kyllä hän aina halusi hyvittää virheensä. Isä ei koskaan yrittänyt kieltää alkoholiongelmaansa, vaan myönsi sen nöyrästi. Hän oli avoimen suorapuheinen suomalainen mies, ja se oli osasyy hänen suureen suosioonsakin.

Vaikka muusikon uraa oli takana jo useita vuosia, Kari Tapion varsinainen läpimurto tapahtui kaksi vuotta ennen Joonan syntymää, 1976. Ensin radioaallot valloitti singlehitti Laula kanssain ja sitä seurasivat Viisitoista kesää ja Kaipuu.

Niin kuin viihde- ja musiikkimaailmassa aina, ensin käydään korkealla huipulla ja siten tullaan alas.

– Raskaimpia vuosia isällä oli ammattinsa puolesta 1980-luvun loppupuolella. Ensin tuli suurmenestys Olen suomalainen -kultalevyllä ja myöhemmin pitkä taantuma. Hän oli freelancerina, eikä ollut omaa orkesteria, ja joka keikka piti ottaa. Ensin saattoi olla Kittilässä ja sitten Turussa ja seuraava esiintyminen taas jossain Lapissa. Järjetöntä sahaamista.

Joona muistelee, että koskaan ei tiennyt, minkälainen taustaorkesteri keikkapaikalla odotti.

– Isällä oli aina laulujensa nuotit mukana. Yhdessä paikassa odotti kerran ulkomaalaisista koostunut kolmihenkinen bändi. Isä ojensi kaikille nuotit, jolloin pianisti sanoi englanniksi, että ”nuo kaksi ovat sokeita”.

Kari Tapion pojista Jiri ja Jani valitsivat muusikon urat. Molemmat ovat aikoinaan myös soittaneet isänsä orkesterissa. Joonasta kasvoi sen sijaan manageri, joka myi Kari Tapion keikkoja.

– Mä olen isälle ikuisesti kiitollinen, että hän ikään kuin kasvatti minut alalle. Mä olin isälle poika, työkaveri ja ystävä. Kyllä mä olen rumpujakin soittanut, mutta lähinnä vain autotallissa. Jiri ja Jani ovat perheen muusikoita, mä hoidan manageerauksen.

Veljeksistä vanhin, Jiri, soitti aikoinaan suomalaisen thrash metalin uraa uurtaneessa Stone-yhtyeessä.

Isä vei kerran laulajaystävänsä Reijo Taipaleen Stonen keikalle. Reijo totesi, että ”ihan kuin talvisodassa olisi ollut”.

Kari Tapio nousi taantumavaiheesta uuteen ja lopulliseen suureen suosioonsa vuonna 1995 julkaistulla laululla Myrskyn jälkeen.

– Mulla on tallessa ruutupaperi, johon isä rustasi sen laulun sanat. Siinä on päivämääräkin alla: 19. tammikuuta 1991.

Viimeisiä kertoja Joona Jalkanen oli yhteydessä isäänsä yöllä 6. joulukuuta 2010. Kari Tapio oli juuri edellisenä iltana konsertoinut Hämeenlinnassa.

– Juteltiin puhelimessa kaikenlaisia asioita maan ja taivaan väliltä. Telkkarissa oli juuri menossa vanha Tuntematon sotilas -elokuva ja naureskelimme lempilausahdustamme, Rahikaisen lohkaisua ”kukas sitä nyt paljaalla maalla”. Isä oli levollinen ja onnellisen oloinen. Muistan, kuinka hän puhelun lopuksi sanoi, että muistakaa pojat pitää äidistä aina hyvää huolta, tuli mitä tuli.

Hämeenlinnasta Kari Tapio oli lähtenyt seuraavana päivänä kohti kotiaan Espooseen.

– Isä oli kuulemma halunnut maistella vähän lahjaksi saamaansa konjakkia ja päättänyt sitten käväistä ystäviensä luona. Sain vielä kerran isän puhelimen päähän ja suostuttelin häntä menemään kotiin. Hän tokaisi omaan tyyliinsä, että ”en mene, kun vaimo vinoilee”.

Joulukuun seitsemäntenä päivänä Kari Tapio istui taksin takapenkille ja lähti kohti kotiaan. Hän nukahti matkalla ikiuneen.

– Sain soiton äidiltäni Pialta. Isää oli yritetty elvyttää puoli tuntia, mutta turhaan, Joona huokaisee.

Kari Tapion kanssa vuodesta 1969 saakka naimisissa ollut Pia Viheriävaara siirtyi ajasta ikuisuuteen 4. huhtikuuta vuonna 2015.

Joona Jalkanen sanoo, että vanhempien menetys, käsittelemätön suru ja työstä aiheutunut stressi pysäyttivät hänet totaalisesti kaksi vuotta sitten.

– En päässyt lopulta enää sängystä ylös ja maailma näytti mustalta. Sairastuin vakavaan masennukseen. Läheisteni tuella lähdin kuitenkin hakemaan apua, ja sitä myös olen saanut. Päivä päivältä elämä on valoisampaa, ja käyn säännöllisesti terapiassa. Jatkan valitsemallani uralla managerina ja tapahtumien järjestäjänä, mutta nyt osaan ottaa aikaa myös itselleni.

Joona avioitui vietnamilaissyntyisen Daon kanssa kaksi vuotta sitten. Yhdessä he ovat olleet jo yli 20 vuotta.

– Olen isäni tavoin yhden liiton mies. Haluamme Daon kanssa kovasti lasta. Tunnen nyt nelikymppisenä olevani valmis kantamaan isällisen vastuun. Aion pyytää veljeäni Jiriä kummisedäksi, Joona paljastaa haastattelun lopuksi. ●