Todellinen lahjakkuus on sitä, että osaa antaa itselleen anteeksi. Tätä olen ohjaamissani työryhmissä korostanut. Olen alkanut hyväksyä itseni ja sen, että maailma on epätäydellinen ja jää sellaiseksi. On vapauttavaa, ettei jää jauhamaan omia virheitään.

Vasta aikuisiällä olen opetellut pyytämään anteeksi. Anteeksi-sanalla on uskomaton voima vapauttaa luovaa energiaa ja elämäniloa sekä itsessä että siinä toisessa.

Tehokkuudesta en ole oppinut laistamaan. Työn tekemisen tapa periytyy isältäni ja hänen antamastaan miehen mallista. Poikani naureskelevat, miten ripeä ryhtyminen työhön on Heiskasten suku-ominaisuus. Isä oli jämpti ja rohkea toimissaan, ja hänellä oli kiihkeä suhde elämään. Hänen aktiivivuosiensa elämänilosta olisi paljon opittavaa.

Lasten onni on työelämän saavutuksia tärkeämpää. Kun vanhempien kuoltua ymmärtää itse olevansa seuraava lähtijä, tajuaa että oleellisinta elämässä on se, miten kohtelee läheisiään ja muita kohtaamiaan ihmisiä. 

Onnelliset elämykset ovat tärkeitä, ja sellainen oli hiihtolomaviikolla poikieni ja minun yhteinen Barcelonan-loma. Pojat ovat avanneet minulle oven uuteen ja samalla tuttuun maailmaan, jonka muistan omasta lapsuudestani. Katson välillä liikuttuneena, miten nuoruus on samalla vahvaa ja haurasta aikaa. Heidän kasvamisessaan koen elämän kaunista kipeyttä suhteessani omaan vanhenemiseeni. Mutta kun nauramme katketaksemme jollekin yhdessä, tunnen itseni yhtä nuoreksi kundiksi kuin hekin.

Ystävyyden merkitys on korostunut vuosien myötä, enkä antaisi mistään hinnasta pois niitä elämyksiä, joita meidän Keravan-äijien yhdeksänhenkinen porukkamme kokee. Se on pysynyt kasassa vuosikymmeniä.

Tyttäreni on opettanut minulle elämänuskoa. Asiat tapahtuvat enimmäkseen arjessa, siksi arkipäivien sujuminen rakentaa oleellisimmin elämän kokonaisuutta. Kaikkea ei sitä paitsi tarvitse tietää ja osata heti. Teatteri on opettanut, että tekeminen on tietämistä, ja näyttelijän pitää luottaa siihen, että toimimalla, tekemällä löytää sellaistakin, mitä analysoimalla ei löydä. Tämä pätee muuhunkin elämään. Tyttäreni on esikoiseni, hänen syntymänsä oli lahja, jonka myötä ymmärsin rakkauden todellisen olemuksen, pyyteettömyyden.

Elämäni naiset ovat opettaneet minut tunnistamaan sen, mitä itse haluan. Se lääke on joskus ollut karvasta nieltävää, mutta terveellistä.

Oman sisimmän tutkiminen näyttelemällä vai lapsuuden arkuus ja varuillaanolo – en ole varma, kumpi niistä on enemmän opettanut ymmärtämään ja tulkitsemaan ihmistä.

teksti Liisa Talvitie

kuva Kari Kaipainen